Carnot’n isä oli Nolayssa asunut ja Dijoninparlamentissa työskennellyt asianajaja ja notaari, jolla oli 18 lasta.[3][4] Ennen sotilasuraansa Carnot opiskeli vuodesta 1765 Autunin collègessa ja saman kaupungin pienessä seminaarissa. Hän kävi Pariisissa vuosina 1769–1771 valmistavan tykistö- ja sotilasinsinöörikoulun ja valmistui luutnanttina tammikuussa 1773 MézièresinÉcole royale du génie -sotilasinsinööriopistosta. Ranskan vallankumousta edeltäneinä vuosina Carnot palveli eri sotilasyksiköissä Le Havressa, Béthunessa ja Arrasissa, mutta eteni sotilasurallaan hitaasti. Vuonna 1789 hän oli edelleen kapteeni, minkä arvon hän oli saanut vuonna 1784.[1][3] Hän puolusti julkisuudessa aikalaisensa, kenraali Marc René de Montalembertin tuolloin kiisteltyjä näkemyksiä linnoitustekniikasta, minkä seurauksena hän joutui vanhempien upseerien epäsuosioon ja välillä vangituksikin.[5]
Carnot saavutti mainetta kirjallisten lahjojensa avulla. Hänen julkaisemansa ylistävä muistopuhe tunnetulle sotilasarkkitehti Sébastien Le Prestre de Vaubanille sai vuonna 1784 Dijonin akatemian myöntämän kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 1787 Carnot valittiin jäseneksi Arrasin akatemiaan, jonka johtajana toimi tuolloin tuleva vallankumousjohtaja Maximilien de Robespierre.[1] Arrasissa Carnot nai Marie Jacqueline Sophie Du Pontin vuonna 1791[5] ja sai huomattavat myötäjäiset.[4] Heidän poikiaan olivat fyysikko Sadi Carnot ja poliitikko Hippolyte Carnot.[6]
Nousu
Vallankumouksen puhjettua Carnot liittyi sen kannattajiin. Hän tuomitsi vuonna 1791 julkisesti kuningas Ludvig XVI:npakoyrityksen ja vaati tasavallan perustamista.[5] Hänet valittiin elokuussa 1791 Pas-de-Calais’n edustajana lakiasäätävään kansalliskokoukseen. Hän kuului kansalliskokouksen opetus- ja diplomatiavaliokuntiin.[1][3] Tasavaltalaisena Carnot vaati sotilaille samoja kansalaisoikeuksia kuin siviileille ja arvosteli varuskuntakapinan kukistamista Nancyssa. Hän kannatti sodanjulistusta keväällä 1792.[5]Tuileries’n palatsin valtauksen jälkeisenä päivänä 11. elokuuta 1792 kansalliskokous lähetti Carnot’n tiedottamaan Ranskan Reinin-armeijalle monarkian kukistumisesta.[1]
Syyskuussa 1792 Carnot valittiin jälleen Pas-de-Calais’sta uuteen kansalliskonventtiin, jossa hän kuului muun muassa diplomatia- ja sotavaliokuntiin. Konventti lähetti pian hänet kahden muun edustajan kanssa Bayonneen johtamaan puolustusvalmisteluja Espanjan hyökkäyksen varalta. Carnot oli poissa Pariisista tammikuun 1793 loppuun saakka eikä siksi osallistunut kansalliskonventissa käytyyn keskusteluun syrjäytetyn Ludvig XVI:n kohtalosta, mutta hän oli paikalla lopullisessa äänestyksessä ja äänesti kuolemantuomion puolesta.[1][3] Tämä merkitsi aiemmin maltillisena keskustalaisena pidetyn Carnot’n lähentymistä radikaaleihin jakobiineihin,[1] joiden hän katsoi olevan ainoa riittävän voimakas puolue ulkoista vaaraa vastaan.[7]
”Voiton järjestäjä”
Carnot valittiin jäseneksi vuoden 1793 alussa perustettuun yleisen puolustuksen valiokuntaan (Comité de défense générale), joka oli osa toimeenpanovallan uutta organisaatiota vastaperustetussa tasavallassa. Hän laati kansalliskonventille lausuntoja useista maanpuolustusta ja sodankäyntiä koskeneista asioista.[1][3] Ranska oli tuolloin käydyssä sodassa joka suunnalta vihollisten ahdistama ja tappion partaalla.[6] Carnot’n 9. maaliskuuta 1793 esittämä raportti johti kansalliskonventin päätökseen lähettää yhteensä 82 sen edustajista Ranskan maakuntiin värväämään kutsunnoilla 300 000 uutta sotilasta armeijaan.[1] Carnot itse lähetettiin järjestämään kutsuntoja Nordin ja Pas-de-Calais’n departementeissa. Hänet määrättiin kuitenkin jo 30. maaliskuuta konventin edustajana Ranskan pohjoiseen armeijaan tutkimaan vihollisen kanssa veljeilleen kenraali Charles-François Dumouriez’n toimia. Dumouriez’n loikattua vihollisen puolelle Carnot pysyi pohjoisen armeijan päämajassa elokuuhun 1793 saakka.[1][3] Hän järjesti armeijan organisaation uusiksi, onnistui palauttamaan kurin joukkojen keskuuteen ja osoitti kykynsä sotilasoperaatioiden suunnittelijana. Hän osallistui ase kädessä Furnesin (Veurne) kaupungin valtaukseen.[1]
Carnot Wattignies’ssa, Georges Moreau de Toursin historiamaalaus vuodelta 1893.
Carnot nimitettiin 14. elokuuta 1793 jäseneksi yhteishyvän valiokuntaan, josta oli tullut tosiasiassa Ranskan hallitus. Hän palasi jo syyskuun lopussa rintamalle pohjoisen armeijan luo, kun vihollinen oli piirittänyt Maubeugen kaupungin. Hän toimi tosiasiassa ranskalaisten joukkojen toisena komentajana kenraali Jean-Baptiste Jourdanin rinnalla 16. lokakuuta käydyssä voitokkaassa Wattignies’n taistelussa, minkä seurauksena vihollisen piiritysjoukot vetäytyivät Maubeugen luota. Tämän jälkeen Carnot palasi Pariisiin ja omistautui työlle yhteishyvän valiokunnassa. Hän keskittyi sota-asioihin, erityisesti sotilasoperaatioiden suunnitteluun, ja sai näissä kysymyksissä hallitsevan roolin valiokunnassa.[1] Hänen on sanottu tehneen 17-tuntisia työpäiviä.[5] Carnot vaati Ranskan armeijaa luopumaan sodankäynnissä perinteisestä linjataktiikasta ja käyttämään sen sijaan uudentyyppistä taistelutaktiikkaa, suuria massahyökkäyksiä yksittäisiin kohteisiin. Muut yhteishyvän valiokunnan jäsenet siirtyivät vähitellen kannattamaan tätä näkemystä.[1]
Carnot’n johdolla Ranskalle perustettiin yleisen asevelvollisuuden (Levée en masse) pohjalta kaikkiaan 14 uutta armeijaa ja sotaonni kääntyi.[6] Kenraali Jourdanin kesällä 1794 Fleurusin taistelussa saavuttaman voiton jälkeen vihollinen oli pysyvästi työnnetty pois Ranskan maaperältä.[5][4] Carnot johti myös Ranskan uusien armeijoiden logistiikan ja huollon luomista yhdessä Robert Lindet’n ja Prieur de la Côte-d’Orin kanssa.[4] Carnot sai vuonna 1795 armeijassa pataljoonankomentajan (chef de bataillon) sotilasarvon.[8]
Vallan huipulla ensimmäisessä tasavallassa
Carnot kuului Ranskan poliittiseen johtoon koko niin sanotun terrorin ajan. Hän oli yksi Georges Dantonin pidätysmääräyksen allekirjoittajista[9]. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt yhteishyvän valiokuntaa johtaneen Maximilien Robespierren yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähdänneitä pyrkimyksiä ja ajautui toukokuusta 1794 alkaen arvovaltataisteluun Robespierren sekä tämän tärkeimmän tukijan Louis de Saint-Justin kanssa.[1][3] Carnot oli toukokuussa 1794 myös kahden viikon ajan kansalliskonventin puhemiehenä.[3]
Carnot’lla ei ollut aktiivista roolia Robespierren syrjäyttäneessä thermidorin vallankaappauksessa heinäkuussa 1794, mutta hän joka tapauksessa hyväksyi tapahtuneen. Pian Carnot’ta alettiin kuitenkin syyttää osallisuudesta Robespierren johtamaan poliittiseen terroriin, mikä hankaloitti ja heikensi hänen asemaansa. Carnot erosi yhteishyvän valiokunnasta maaliskuussa 1795 ja puolustautui väittämällä, että kaikkien valiokunnan jäsenten allekirjoitukset erilaisissa määräyksissä olivat olleet silkka muodollisuus ja että hän oli tosiasiassa vastuussa vain aktiivisesti hoitamistaan asioista.[1][3] Carnot’ta ei viety oikeuteen, mutta hänen julkisesti puolustamansa Bertrand Barère, Jean Nicolas Billaud-Varenne ja Jean-Marie Collot d’Herbois tuomittiin karkotettaviksi.[8] Kun kansalliskonventti toukokuussa 1795 käsitteli kysymystä kaikkien entisten yhteishyvän valiokunnan jäsenten pidättämisestä, eräs edustaja puolusti Carnot’ta julistamalla hänet ”voiton järjestäjäksi”.[1][3]
Carnot valittiin lokakuussa 1795 uuteen parlamenttiin ja nimitettiin sen ylähuoneeseen eli vanhojen neuvostoon. Marraskuussa hänestä tuli uuden viisihenkisen direktoriohallituksen jäsen, kun Emmanuel-Joseph Sieyès kieltäytyi itselleen tarjotusta paikasta. Carnot oli direktorion puheenjohtajana 30. huhtikuuta – 29. heinäkuuta 1796 sekä uudelleen 26. toukokuuta – 24. elokuuta 1797.[3] Hänellä oli keskeinen rooli äärivasemmistolaisen François-Noël Babeufin ja tämän johtaman yhdenvertaisten salaliiton nujertamisessa.[10] Carnot ajautui kuitenkin jatkuvasti erimielisyyksiin kahden muun direktorin, Paul de Barrasin ja Jean-François Rewbellin kanssa.[11] Carnot omaksui entistä konservatiivisemman poliittisen linjan ja suhtautui myötämielisesti rojalistien kevään 1797 parlamenttivaaleissa saavuttamaan enemmistöön. Barras tukijoineen syöksi Carnot’n vallasta syyskuussa 1797 tasavallan suojelemiseksi tarkoitetun fructidorin vallankaappauksen yhteydessä. Carnot määrättiin vangittavaksi, mutta hän onnistui piiloutumaan. Hänet tuomittiin poissaolevana maanpakoon ja erotettiin direktoriosta 5. syyskuuta. Hän pakeni rajan yli Sveitsiin ja asettui myöhemmin Nürnbergiin Saksaan.[1][3]
Vaiheet Napoleonin aikana
Kun kenraali Napoléon Bonapartekaappasi vallan marraskuussa 1799 ja perusti konsulihallinnon, Carnot pääsi palaamaan Ranskaan. Carnot nimitettiin huhtikuussa 1800 sotaministeriksi, mutta hän erosi jo saman vuoden lokakuussa. Hänet nimitettiin maaliskuussa 1802 jäseneksi senaatin valitsemaan tribunaattiin, jonka tarkoitus oli valvoa ja tarkastaa lainsäätäjäkunnan hyväksymiä lakiehdotuksia. Carnot alkoi nyt päättäväisesti vastustaa vallan keskittämistä. Hän vastusti äänestyksissä kunnialegioonan perustamista, Napoleonin nimittämistä elinikäiseksi konsuliksi sekä keisarikunnan perustamista. Hän jatkoi tribunaatin jäsenenä, kunnes se lakkautettiin vuonna 1807.[1][3] Väistyttyään julkisesta elämästä Carnot jatkoi tieteellisiä töitään. Hän julkaisi vuonna 1810 paljon huomiota herättäneen sotatieteellisen tutkielman linnoitusten puolustamisesta.[6][5]
Aivan Napoleonin sotien loppuvaiheessa Carnot tarjoutui keisarillisen armeijan käyttöön, joten Napoleon nimitti hänet tammikuussa 1814 Antwerpenin kuvernööriksi ja ylensi hänet samalla divisioonakenraaliksi.[3][8] Carnot johti Antwerpenin puolustusta vihollisarmeijoilta ja oli siellä keisarikunnan kukistuessa saman vuoden toukokuussa.[1][3] Hän vaikutti aluksi kannattavan Bourbon-restauraatiota, mutta julkaisi heinäkuussa 1814 teoksen Mémoire au roi en juillet 1814, jossa hän arvosteli vastavallankumouksellisten puhdistusten voimakkuutta.[1]Satapäiväisen keisarikunnan aikana Carnot toimi Napoleonin uuden hallituksen sisäministerinä maaliskuusta kesäkuuhun 1815. Hänelle myönnettiin maaliskuussa 1815 kreivin ja kesäkuussa päärin arvo. Carnot kannusti Napoleonia jatkamaan vastarintaa vielä tappiollisen Waterloon taistelun jälkeenkin. Napoleonin luovuttua kruunusta Carnot valittiin jäseneksi Ranskaa kaksi viikkoa hallinneeseen väliaikaishallitukseen (Commission de gouvernement). Kuningas Ludvig XVIII:n palattua uudelleen valtaistuimelle Carnot karkotettiin maasta ”kuninkaanmurhaajana”, sillä hän oli yksi Ludvig XVI:n kuolemantuomion puolesta äänestäneistä.[1][3]
Viimeiset vuodet
Carnot lähti lopullisesti Ranskasta lokakuussa 1815. Hän asui tammikuusta elokuuhun 1816 VarsovassaPuolassa ja sen jälkeen Saksan Magdeburgissa, jossa hän kuoli 70-vuotiaana vuonna 1823.[1] Hänen muistelmansa julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1861–1864 ja valikoitu kirjeenvaihto kolmessa osassa vuosina 1892–1897.[6]
Matemaatikkona
Useimmista vallankumouksellisista poiketen Carnot oli hyvin oppinut mies. Hän julkaisi useita sotilasmatemaattisia ja poliittishistoriallisia tutkimuksia sekä runoja. Hän oli Ranskan tiedeakatemian jäsen vuodesta 1796.[7] Hänen mukaansa on saanut nimensä geometriassa Carnot’n lause.
Jälkimaine
Carnot’n patsas Nolayssa.
”Voiton järjestäjä” Carnot koki Ranskassa näkyvän arvonpalautuksen kolmannen tasavallan aikana, koska uuden tasavallan legitimoimiseksi haluttiin kohottaa kansallissankariksi sellainen ensimmäisen tasavallan valtiomies, jonka nimeä ei yhdistetty poliittiseen terroriin.[1] Hänen tuhkansa tuotiin Ranskaan ja haudattiin Pariisin Panthéoniin vuonna 1889, hänen pojanpoikansa Sadi Carnot’n (nuoremman) toimiessa presidenttinä.[1][6]
