Georges Dantonin vanhemmat olivat asianajaja Jacques Danton ja tämän toinen vaimo Marie-Madeleine Camus.[1] Isä työskenteli syyttäjänä Arcis-sur-Auben voutikunnassa (bailliage), mutta kuoli jo vuonna 1762.[2] Danton aloitti koulunkäyntinsä Champagnessa ja kävi vuosina 1773–1775 oratoriaanien koulua Troyes’ssa. Hän valmistui lakimieheksi vuonna 1784 Reimsin yliopistosta ja työskenteli Pariisin syyttäjänvirastossa.[1][3] Vuonna 1787 Danton nai varakkaan pariisilaisen kahvilanomistajan tyttären Antoinette Charpentier’n ja osti myötäjäisrahoilla itselleen viran kuninkaan neuvostosta (Conseil du Roi).[1][2] Hän perusti toimistonsa Pariisin rue des Cordeliers -kadun varrelle.[2]
Danton ei osallistunut vuoden 1789 säätykokouksen vaalikampanjointiin,[4] mutta hän oli mukana vallankumouksen lähtölaukaukseksi muodostuneessa Bastiljin valtauksessa heinäkuussa 1789.[3] Hän liittyi paikalliseen porvarikaartiin, ja lokakuussa 1789 hänet valittiin Pariisin vanhan kordelieerikirkon naapurustosta muodostetun Cordeliersin piirin puheenjohtajaksi.[1][2] Hän tutustui tässä asemassa muun muassa Jean Paul Marat’han ja Camille Desmoulinsiin,[2] joiden kanssa hän perusti keväällä 1790 paikallisen poliittisen keskustelukerhon, ”Ihmis- ja kansalaisoikeuksien ystävien seuran” eli niin sanotun Kordelieeriklubin (Club des Cordeliers).[1][5] Danton valittiin tammikuussa 1790 Pariisin kommuunin väliaikaiseen kaupunginvaltuustoon, mutta ei tullut valituksi syyskuussa varsinaiseen valtuustoon. Tammikuussa 1791 hänet valittiin Pariisin departementin hallintoon, mutta hän ei saavuttanut siellä vaikutusvaltaa. Sen sijaan hänen maineensa kasvoi vähitellen esiintyjänä jakobiiniklubissa.[1] Hän muun muassa puolusti Marat’ta, kun tätä uhkasi pidätys.[6] Vallankumouksen alkuaikana Dantonilla ei ollut johdonmukaista poliittista linjaa ja hänen huhuttiin olleen Orléansin herttuan agentti.[4]
Danton astui esiin tasavaltalaisuuden lipunkantajana kuningas Ludvig XVI:n kesäkuun 1791 epäilyttävän pakoyrityksen jälkeen. Danton ei tosin allekirjoittanut kordelieerien nimissä heinäkuussa 1791 julkaistua vetoomusta, jossa vaadittiin Ludvig XVI:n kruunustaluopumista, mutta hänen puheidensa arveltiin vaikuttaneen Marskentän verilöylyyn johtaneen tasavaltalaisten mielenosoituksen syntyyn.[1][3] Verilöylyn jälkeen Danton pakeni joksikin aikaa LontooseenEnglantiin. Hän palasi Ranskaan syyskuussa 1791 yleisen armahduksen myöntämisen jälkeen ja oli lakiasäätävän kansalliskokouksen vaaleissa Théâtre français’n vaalipiirin valitsijamiehenä. Joulukuussa 1791 hänet nimitettiin Pariisin kommuunin prokuraattorin toiseksi apulaiseksi.[1][2] Dantonin maine suosittuna ”kansantribuunina” sai alkunsa keväällä 1792, kun hän arvosteli puheissaan monarkistisia poliitikkoja kuten kenraali La Fayettea.[1] Danton muistetaan yleensäkin juuri terävistä ja tulisista puheistaan, pauhaavasta äänestään ja jykevästä olemuksestaan, jotka tekivät hänestä suositun melko rumasta ulkonäöstään huolimatta.[3] Hän oli taitava innostamaan Pariisin rahvasta, sanskulotteja.[1] Häntä kutsuttiin ”kansan Mirabeauksi”.[5]
Danton ei ilmeisesti osallistunut lainkaan kesäkuun 20. päivän 1792 mielenilmauksiin, joiden yhteydessä pariisilainen väkijoukko tunkeutui kuninkaalliseen Tuileries’n palatsiin. Sen sijaan hän oli mukana elokuun 10. päivän kansannousussa, jonka yhteydessä palatsi vallattiin ja kansalliskokous painostettiin erottamaan Ludvig XVI valtaistuimelta. Dantonin osuus tapahtumassa ei ole täysin selvä, mutta hän sai yksittäisistä henkilöistä suurimman kunnian monarkian kumoamisesta ja kerskaili myöhemmin järjestäneensä sen kokonaan.[1] Hänen tiedetään jakaneen kansannousupäivän aikana ohjeita Pariisin kaupungintalolla.[2] Kansalliskokous joka tapauksessa nimitti hänet välittömästi oikeusministeriksi ja hänestä tuli uuden toimeenpanevan neuvoston (Conseil exécutif) eli Ranskan hallituksen vahva mies.[1][2] Muut ministerit edustivat maltillisten tasavaltalaisten girondistipuoluetta, Danton oli hallituksen ainoa jakobiini. Hän järjesti virkanimityksiä ystävilleen kuten Desmoulinsille.[4]
Danton kannatti alkuaan vallankumoussodan pikaista päättämistä neuvottelurauhaan.[3] Sotaan Ranskaa vastaan liittynyt Preussi valtasi elokuun lopulla 1792 Longwyn, ja vihollisjoukkojen komentaja, Braunschweigin herttua Kaarle Vilhelm Ferdinanduhkaili julistuksissaan Pariisin asukkaita. Danton alkoi nyt vastustaa Ranskan hallituksessa perääntymissuunnitelmia ja laati hallituksen nimissä annetun julistuksen, jolla kansalaisia kutsuttiin taisteluun.[1][5] Kun 2. syyskuuta saapui tieto piiritetyn Verdunin kukistumisesta, Danton piti kansalliskokouksessa yhden kuuluisimmista puheistaan, jossa hän vaati ”rohkeutta ja yhä enemmän rohkeutta” isänmaan pelastamiseksi vihollisilta.[1] Ranskan pian saavuttama voitto Valmyn taistelussa käänsikin sotaonnen ja lisäsi Dantonin suosiota.[4] Myöhemmin hän kääntyi sille kannalle, että vallankumouksen suojelemiseksi Ranskan olisi puolustettava ”luonnollisia rajojaan”, vaikka se merkitsisi sodan pitkittämistä.[3]
Koska vihollisen tiedettiin tukevan Ranskan rojalisteja, Danton yllytti puheissaan ranskalaisia kääntymään rojalisteja vastaan osana henkistä vastarintaa.[5] Syyskuun 2.–6. päivänä 1792 Pariisissa tapahtuivat niin sanotut syyskuun murhat, kun raivokkaat vallankumoukselliset väkijoukot surmasivat vankiloissa joukoittain poliittisia vankeja. Kyseessä oli ilmeisesti suunnittelematon spontaani tapahtuma, mutta Dantonia syytettiin murhien tahallisesta lietsomisesta. Joka tapauksessa hän ei ainakaan puuttunut tapahtumiin.[1] Tämä rikkoi hänen välinsä väkivaltaisuuksia vastustaneiden girondistien kanssa.[1][3] Danton valittiin 6. syyskuuta Pariisin edustajana uuteen kansalliskonventtiin, jossa hän liittyi tasavaltalaisten vasenta siipeä edustaneeseen vuoripuolueen edustajaryhmään, mutta yritti sovitella girondistien ja vuoripuolueen riitaisiksi muuttuneita välejä. Kun hän jätti oikeusministerin tehtävät 6. lokakuuta[7], girondistit vaativat häntä tekemään julkisen selonteon ministerikaudestaan. Ilmeni, että Danton oli käyttänyt 200 000 livreä valtion varoja tuntemattomiin salaisiin menoihin. Nöyryyttävä paljastus katkeroitti häntä.[1]
Kohti valtataistelua
Danton vastusti syrjäytetyn Ludvig XVI:n tuomitsemista oikeudenkäynnissä, koska kuninkaan kuolemantuomion jälkeen Ranskan viholliset eivät varmasti suostuisi sovintorauhaan.[3] Oikeudenkäynnin alkaessa vuoden 1792 lopulla Danton oli kuitenkin poissa pääkaupungista eikä voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun.[1] Kansalliskonventti oli lähettänyt hänet Jean-François Delacroix’n kanssa Ranskan äskettäin miehittämiin Itävallan Alankomaihin (nyk. Belgia) vakiinnuttamaan Ranskan valtaa ja levittämään vallankumousta.[5] Kreivi Alexandre de Lameth kertoi myöhemmin muistelmissaan, että Danton oli laatinut yhdessä kenraali Charles-François Dumouriez’n kanssa salaisen suunnitelman, jonka tarkoituksena oli saada Englannin hallitus pelastamaan Ludvig XVI:n henki lahjonnalla. Kun tämä suunnitelma kariutui, Pariisiin palannut Danton antoi periksi ja äänesti ratkaisevassa äänestyksessä 15. tammikuuta 1793 kuninkaan kuolemantuomion puolesta ilman lykkäystä. Kun kenraali Dumouriez myöhemmin keväällä loikkasi itävaltalaisten puolelle, girondistit syyttivät Dantonia tämän liittolaiseksi. Danton käänsi syytökset girondisteja vastaan, sillä Dumouriez oli ollut paljon tekemisissä heidän kanssaan.[1]
Danton valittiin 6. huhtikuuta 1793 jäseneksi toimeenpanovallan uudeksi elimeksi perustettuun yhteishyvän valiokuntaan, joka aloitti toimintansa seuraavana päivänä. Dantonista tuli valiokunnan johtava henkilö ja siten käytännössä Ranskan hallituksen tosiasiallinen johtaja seuraavan kolmen kuukauden ajaksi. Hän keskittyi ulkopolitiikkaan ja yritti huonolla menestyksellä saada diplomaattisin keinoin kosketuksen viholliseen joko rauhanneuvottelujen aloittamiseksi tai vihollisliittouman hajottamiseksi.[1] Tämä vieraannutti radikalisoituneen Pariisin kommuunin, joka alkoi kääntyä jyrkempien jakobiinien kuten Maximilien de Robespierren puoleen. Dantonin suosiota alensivat myös vastoinkäymiset Vendéen kapinan kukistamisessa.[3] Hän tuki touko–kesäkuun vaihteessa suoritettua kaappausta, jolla girondistien johtajat erotettiin kansalliskonventista,[6][4] mutta radikaalien pettymykseksi hän suojeli sen jälkeen girondisteja jyrkemmiltä toimilta.[3] Kun yhteishyvän valiokunnan ensimmäinen toimikausi päättyi 10. heinäkuuta, Dantonia ei valittu enää uudelleen.[1] Hän oli vielä 25. heinäkuuta – 8. elokuuta 1793 kansalliskonventin puhemiehenä.[7]
Danton tuki aluksi uuden yhteishyvän valiokunnan linjaa useimmissa asioissa, mutta ajautui pian kasvaviin erimielisyyksiin sen kanssa. Danton halusi rauhoittaa ja vakauttaa vallankumouksen, Robespierre tukijoineen pyrki viemään sitä entistä radikaalimpaan suuntaan. Dantonista tuli kordelieerien piiristä nousseiden maltillisten indulgenttien (indulgents) ryhmän johtohahmo, missä hän kykeni hyödyntämään kansanjohtajan asemaansa.[1] Kun hänet olisi valittu uudelleen yhteishyvän valiokuntaan 6. syyskuuta 1793, hän kieltäytyi ottamasta paikkaa vastaan.[7] Danton oli keväällä 1793 tukenut konventissa vallankumoustuomioistuimen perustamista,[5] mutta syksyn kuluessa hän alkoi yhä voimakkaammin kammoksua vallankumouksen edistämistä terroripolitiikalla. Hän vetäytyi aluksi itse poliittisesta elämästä ja jätti hallituksen kritisoinnin ystäviensä harteille. Girondistien oikeudenkäynnit ja teloitukset lokakuussa 1793 järkyttivät Dantonia, mutta hän ei yrittänyt puuttua tapahtumien kulkuun. Hän pyysi 12. lokakuuta lomaa kansalliskonventista ja matkusti synnyinseudulleen Arcis-sur-Aubeen, mutta palasi Pariisiin jo 21. marraskuuta ja aktivoitui uudelleen politiikassa.[1] Robespierre oli sillä välin kuitenkin ehtinyt heikentää hänen vaikutusvaltaansa.[2]
Dantonin ensimmäinen vaimo Antoinette kuoli vuonna 1793, mutta hän avioitui vain muutamaa kuukautta myöhemmin Louise Gély -nimisen 16-vuotiaan naisen kanssa.[2][8]
Viimeiset vaiheet ja oikeudenkäynti
Danton vältti yhä suoraa yhteenottoa Robespierren kanssa, sillä hän vastusti vielä voimakkaammin yhteishyvän valiokunnan radikaaleinta linjaa edustanutta Jacques Hébertiä ja tämän kannattajia, hébertistejä, ja päätti liittoutua muun valiokunnan kanssa heitä vastaan.[1][3] Danton vastusti esimerkiksi yksityiseen omistusoikeuteen puuttumista.[3] Hän tuki yhteishyvän valiokuntaa myös sen asettuessa kristinuskonvastaisen liikkeen ylilyöntejä vastaan, sillä hän vastusti kirkon ja valtion eroa. Kun Danton 1. joulukuuta 1793 ilmoitti puheessaan radikaalien vallankumouksellisten ajan olevan ohi, häntä alettiin julkisuudessa pitää maltillisen ja ”lempeyttä” vaativan opposition johtajana. Hän tuki Camille Desmoulinsin perustamaa lyhytikäistä Le Vieux Cordelier -lehteä, jossa avoin kritiikki ulotettiin myös Robespierreen ja tämän hallinnon koko politiikkaan.[1]
Kun näytelmäkirjailija ja poliitikko Philippe Fabre d’Églantine pidätettiin tammikuussa 1794, Danton yritti pelastaa hänet vaatimalla julkista oikeudenkäyntiä kansan edessä. Ranskan Itä-Intian kauppakomppanian lakkauttamisen yhteydessä lahjuksia vastaanottaneen Fabre d’Églantinen puolustaminen oli varomatonta, koska se altisti Dantonin vihollistensa kuten hébertistien ja ”raivopäiden” (enragés) hyökkäyksille. Häntä alettiin jo suoraan uhkailla kansalliskonventin istunnoissa. Robespierre päätti kuitenkin tuhota ensin äärivasemmiston, joten maaliskuussa 1794 Hébert lähimpine tukijoineen vangittiin, tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Dantonin ryhmä luuli tämän merkitsevän suunnanmuutosta ja voimisti esiintymisiään.[1]
Danton ei kuunnellut saamiaan varoituksia, sillä hän uskoi olevansa koskematon. Hänet ja hänen lähimmät ystävänsä kuitenkin vangittiin 29.–30. maaliskuuta, vain viisi päivää hébertistien teloituksen jälkeen.[1] Iskun oli valmistellut Robespierren oikea käsi, Louis Antoine de Saint-Just,[2] ja sitä vaativat yhteishyvän valiokunnassa Saint-Justin ohella erityisesti Jean-Marie Collot d’Herbois, Jean Nicolas Billaud-Varenne ja Bertrand Barère de Vieuzac, jotka taivuttelivat vastahakoisen Robespierren.[9] Kansalliskonventissa enää vain Louis Legendre uskalsi puolustaa Dantonia.[2]
Danton joutui vallankumoustuomioistuimen eteen 2. huhtikuuta 1794. Oikeudenkäynnissä oli yhteensä 17 syytettyä, mukaan lukien Desmoulins, Fabre d’Églantine, Delacroix, Hérault de Séchelles, Chabot, kenraali Westermann ja eräitä ulkomaalaisia.[9][5][4] Dantonia syytettiin muun muassa palvelusten myymisestä vastavallankumouksellisille, ja hänen epäilyttävän nopean rikastumisensa väitettiin olevan todiste korruptiosta.[9][4] Hän puolusti itseään oikeudessa niin taitavasti, että näytösoikeudenkäynniksi tarkoitettu juttu uhkasi kääntyä hänen edukseen. Syyttäjä Antoine Quentin Fouquier-Tinvillen pyynnöstä Saint-Just ajoi kesken oikeudenkäynnin kansalliskonventissa läpi uuden lain, jonka mukaan ”oikeutta loukkaavalta” syytetyltä voitiin kieltää puheenvuorojen käyttäminen oikeudessa.[1][2] Saadakseen sen hyväksyttyä Saint-Just keksi kesken oikeudenkäynnin uusia syytteitä, joiden mukaan Desmoulinsin vaimo Lucile Desmoulins olisi juonitellut vastavallankumouksellista vankilakapinaa.[9]
Danton ja muut syytetyt tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin giljotiinilla 5. huhtikuuta. Mestauslavalle vietäessä Danton julisti Robespierren seuraavan pian hänen perässään, mikä osoittautui kaukonäköiseksi ennustukseksi.[5] Viimeisinä sanoinaan Danton sanoi pyövelille: ”Näytä päätäni kansalle! Se kyllä maksaa vaivan!”.[10]
Jälkimaine
Auguste Parisin veistämä Dantonin patsas Pariisissa.
Danton koki Ranskassa julkisen maineenpalautuksen toisen keisarikunnan aikana, ja kolmannen tasavallan aikana 1800-luvun lopulla hänestä tehtiin suoranainen kansallissankari. Hänen henkilönsä on kuitenkin ollut hyvin kiistelty. Poliittisten vastustajien syytöksiä Dantonin korruptiosta ja lahjottavuudesta ei voitu todistaa hänen elinaikanaan, mutta myöhemmin niitä on pidetty tosina; monarkian aikana hän ilmeisesti toimi hovin maksettuna tiedottajana.[1] 1900-luvun alkupuolen ranskalaisten historioitsijoiden arviot Dantonista vaihtelivat laidasta laitaan: Alphonse Aulard piti häntä suurimpana vallankumousajan sankarina, kun taas Albert Mathiez’n mukaan hän oli turmeltunut, politiikassaan horjuva ja Orléansin suvun päämäärien välikappale.[3]
Dantonille pystytettiin vuonna 1888 patsas Arcis-sur-Aubeen ja vuonna 1891 Pariisiin.[5] Saksalainen Georg Büchner kirjoitti Dantonista vuonna 1835 näytelmän Dantonin kuolema. Gottfried von Einem sävelsi sen pohjalta samannimisen oopperan vuonna 1947. Puolalaisen Andrzej Wajdan vuonna 1982 ohjaamassa elämäkertaelokuvassa Danton nimikkohenkilöä näyttelee Gerard Depardieu.
↑Danton, Louise (1777–1856)(englanniksi)Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 10.12.2018.
↑ abcdOctave Aubry: Ranskan suuri vallankumous II: tasavallan aika, s. 138–148 (suom. Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen). WSOY, Porvoo–Helsinki 1962 (alkuteos 1945).
↑Simo Ylikarjula: Minä elän ja muita viimeisiä sanoja, s. 113. WSOY, Helsinki 2005.
,_orateur_et_homme_politique_-_P712_-_mus%C3%A9e_Carnavalet.jpg)
