Dumouriez’n isä oli armeijan sotakomissaari. Dumouriez liittyi Ranskan armeijaan vuonna 1758 ja kunnostautui tuolloin menneillään olleessa seitsenvuotisessa sodassa.[1] Hän palveli muun muassa kenraali Armentièresin adjutanttina ja upseerina marsalkka de Broglien esikunnassa, haavoittui useita kertoja ja jäi välillä preussilaisten sotavangiksi.[2] Osallistuttuaan vuoden 1769 Korsikan-sotaretkeen hän yleni everstiksi.[3] Dumouriez oli salaisilla diplomaattisilla komennuksilla Espanjassa 1767, Puolassa 1770–1772 ja Ruotsissa 1773.[1] Ulkoministeri Choiseul lähetti hänet Puolaan komentamaan salaista ranskalaista apujoukkoa, joka tuki Barin konfederaatiotaVenäjää vastaan, mutta Choiseulin seuraaja herttua Aiguillon kutsui hänet takaisin kotimaahan. Ruotsiin Dumouriez oli puolestaan puuhaamassa sotaministeri Monteynardin tuella mutta Aiguillonin tietämättä ensin ranskalaista ja sitten saksalaista sotalaivastoa uuden kuningas Kustaa III:n tueksi. Hankkeen paljastuttua Aiguillonille tämä vangitutti Dumouriez’n Hampurissa elokuussa 1773. Dumouriez oli tammikuuhun 1774 asti vankina PariisinBastiljissa ja sen jälkeen kolme kuukautta Caenin linnassa ennen vapautumistaan.[3]
Päästyään takaisin suosioon Dumouriez suoritti vuosina 1776–1777 tutkimuksen Normandian rannikon puolustusjärjestelyistä.[3] Ehdotettuaan sotasataman rakentamista Cherbourgiin hän sai toimia kaupungin komendanttina vuosina 1778–1789.[1] Hänet ylennettiin vuonna 1788 kenraalimajuriksi (maréchal de camp).[3]Vallankumouksen puhjettua Dumouriez esiintyi aluksi sen tukijana ja liittyi vuonna 1790 jakobiiniklubiin.[1] Vuonna 1791 hänet sijoitettiin Nantesiin ja vuoden 1792 alussa hän sai ylennyksen kenraaliluutnantiksi.[2]
Vallankumoussodat
Maaliskuussa 1792 Dumouriez’sta tuli Ranskan girondistijohtoisen hallituksen ulkoministeri. Hän kannatti innokkaasti sodan aloittamista ja sota julistettiinkinItävallalle huhtikuussa 1792. Dumouriez’n on arveltu suunnitelleen sotatilan hyväksikäyttämistä voidakseen hajottaa kansalliskokouksen ja hallituksen ja palauttaakseen vallan kuningas Ludvig XVI:lle. Sodan alkuvaiheessa kärsittyjen tappioiden jälkeen Dumouriez nimitettiin sotaministeriksi 12. kesäkuuta, mutta hän erosi jo kolme päivää myöhemmin ja siirtyi rintamalle divisioonankomentajaksi. Elokuussa 1792 hän tuli La Fayetten tilalle pohjoisen armeijan komentajaksi. Yhdessä kenraali François-Christophe Kellermannin kanssa Dumouriez löi hyökkäävät preussilaiset Valmyn taistelussa 20. syyskuuta ja pakotti heidät perääntymään Ranskan alueelta. Hän löi myös itävaltalaiset Jemappesin taistelussa 6. marraskuuta ja valloitti koko Itävallan Alankomaat (nyk. Belgia).[1][3]
Dumouriez aloitti 26. helmikuuta 1793 hyökkäyksen Alankomaihin, mutta tällä kertaa hän kärsi tappion itävaltalaisille Neerwindenin taistelussa 18. maaliskuuta ja kolme päivää myöhemmin Leuvenissa. Hän solmi vihollisen kanssa aselevon ja harkitsi marssivansa armeijoineen Pariisiin, jossa hän voisi syrjäyttää kansalliskonventin ja palauttaa Bourbonit valtaan. Kansalliskonventti ei luottanut häneen ja lähetti sotaministeri Pierre Riel de Beurnonvillen sekä neljä komissaaria vapauttamaan hänet tehtävistään. Dumouriez kuitenkin vangitsi ja luovutti heidät itävaltalaisille 2. huhtikuuta. Petoksesta järkyttyneinä suuri osa hänen joukoistaan karkasi, jolloin hän pakeni itse 5. huhtikuuta itävaltalaisten puolelle ja ilmoittautui näiden päämajassa Athissa.[1][3] Dumouriez’n mukana loikkasi hänen adjutanttinaan toiminut Orléans-suvun päämies, Chartresin herttua Louis Philippe.[2][3] Dumouriez’n maanpetoksellinen loikkaus tärveli hänen girondistiliittolaistensa maineen ja oli osasyynä 2. kesäkuuta 1793 tapahtuneeseen girondistien erottamiseen kansalliskonventista.[1]
Myöhemmät vaiheet
Dumouriez matkusteli myöhemmin ympäri Eurooppaa ja asettui lopulta asumaan Englantiin, jossa hänelle myönnettiin eläke 1800-luvun alussa. Ranskan Bourbon-restauraation jälkeen vuonna 1815 hän anoi mahdollisuutta palata Ranskaan ja saada marsalkan arvo, mutta kuningas Ludvig XVIII kieltäytyi myöntämästä hänelle niitä.[1][3]
