Tämä artikkeli kertoo kristinuskosta Saksassa. Saksan suurin kirkkokunta on roomalaiskatolinen kirkko, johon kuuluu 26 prosenttia väestöstä. Protestanttisiin kirkkokuntiin kuuluu 23,7 prosenttia saksalaisista.[1]
Nykyisin katolisia ja protestanttisia kristittyjä on Saksassa suunnileen yhtä tasaisesti. Ortodoksisen vähemmistön koko on kasvanut enimmäkseen maahanmuuton vuoksi. Saksassa on myös lukuisia protestanttisia vapaakirkkoja ja helluntailaisia kirkkoja. Vuonna 2000 evankelikaalisten, helluntailaisten ja karismaattisten lukumääräksi arvioitiin 6,3 prosenttia kristittyjen kokonaismäärästä.[2]
Augsburgin uskonrauhan mukaisesti kansa velvoitettiin omaksumaan ruhtinaansa uskonto. Tämä periaate ohjasi Saksan poliittista kehitystä. Koko väestö ei kuitenkaan aina hyväksynyt ylhäältä määriteltyä uskontoa. Näin katolisille alueille syntyi evankelisia vähemmistöjä ja evankelisille alueille katolisia vähemmistöjä. 1500-luvun väestönkasvun, kauppakaupunkien ja uusien valtiorakenteiden myötä politiikka ja kulttuuri moniarvoistui. Saksan sisä- ja ulkopuolelle syntyi keskikokoisia valtioita, mikä merkitsi samalla kristinuskon universaalisuuden heikkenemistä.[3]
Kirkko menetti yhteiskunnallisen johtoasemansa ja alistui valtion johtoon 1500-luvulla. Tältä ajalta juontaa juurensa myös ajatus kirkon ja valtion yhteydestä. Uutta oli papiston liittäminen osaksi hallitsevaa luokkaa. Papisto hoiti moni tehtäviä niin opetuksen, sosiaalityön, julistuksen kuin diplomatiankin alueella. Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa luterilaisuus levisi maan lukuisiin ruhtinaskuntiin, mutta yhtenäistä protestanttista valtiota ei syntynyt.[3]
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen
Kirkon johto varoitti kristittyjen eriytyneestä suhteesta kansallissosialismiin ennen Hitlerin valtaantuloa. Hitler vakuutti valtaan noustessaan, ettei hän puuttuisi kirkon oikeuksiin. Puolue ja hallitus pyrki kolmen vuoden ajan saada kirkot vakuuttumaan, että niiden tukea tarvittiin kansallissosialismin tavoitteiden saavuttamiseen.Monet katoliset ja protestanttiset kristityt luottivat tähän doktriiniin. Vastustajien määrä kasvoi, kun kansallissosialistiset yhdenmukaistamispyrkimykset ja rotuideologia alkoivat näkyä.[4]
Monet protestantit tunsivat aluksi vetoa kansallissosialismiin ja liittyivät puolueosastoihin. Tunnustuskirkko mudoostettiin vuonna 1934 evankeliumin tunnustamiseksi ja kansallissosialististen pyrkimysten vastustamiseksi. Kirkko oli selvä merkki uskonnollisuuden heräämisestä ja itävästä kristillisestä protestista kolmannen valtakunnan hallitusta kohtaan. Sveitsiläinen Karl Barth joutui Saksassa opetuskieltoon ja häneen vetosivat kaikki kansallissosialismia evankeliumin nimissä vastustavat, kuten pastori Dietrich Bonhoeffer.[4]
Lähteet
Dué, Andera & Laboa, Juan Maria: Kristinusko 2000 vuotta. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625-516-7
Viitteet
↑Countries: GermanyCentral Intelligence Agency: World Factbook. Viitattu 18.7.2023. (englanniksi)
↑ abMaat: SaksaWorld Council of Churches. Viitattu 19.7.2023. (englanniksi)
