Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Jeesus Kristus Syntymä Ristiinnaulitseminen Ylösnousemus
Raamattu Vanha testamentti Uusi testamentti Evankeliumi Raamatun kaanon
Teologia Jumala Kolminaisuus Isä Poika Pyhä Henki Apologetiikka Kaste Kirkko Kristologia Lähetystyö Pelastus Uskontunnustus
Historia Aikajana Apostolit Pietari Paavali Maria Varhaiskristillisyys Kirkkoisät Konstantinus Kirkolliskokoukset Augustinus Suuri skisma Ristiretket Akvinolainen Uskonpuhdistus Luther
Tunnustuskunnat Läntinen Katolinen Protestantismi Adventismi Anabaptismi Anglikanismi Baptismi Kalvinismi Evankelikalismi Pyhitysliike Luterilaisuus Metodismi Helluntaiherätys Itäinen Idän katoliset kirkot Ortodoksinen kirkko Orientaaliortodoksiset kirkot Restorationismi Jehovan todistajat Myöhempien aikojen pyhien liike Ykseyshelluntailaisuus
Muuta aiheesta Jumalanpalvelus Kirkko Kirkkovuosi Taide Kritiikki Ekumenia Musiikki Rukous Saarna Symbolit
Kristinuskon teemasivu
n k m

Osa artikkelisarjaa
Protestantismi
Aiheet Suuret herätykset Uskonpuhdistus
Teologia Viisi pääperiaatetta Adiafora Pelastusvarmuus Uskovien kaste Protestanttinen kirkko-oppi Yleinen pappeus
Pääsuuntaukset Adventismi Anabaptismi Anglikanismi Baptismi Helluntaiherätys Kalvinismi Luterilaisuus Metodismi Vapaat suunnat
Alasuuntaukset Herrnhutilaisuus Hussilaisuus Valdolaisuus Kveekarit Katolis-apostolinen kirkko Pietismi Suomen herätysliikkeet Plymouthin veljet Pyhitysliike Raamatuntutkijat Seitsemännen päivän adventismi Schwenckfeldiläisyys
Yleiskristilliset liikkeet Karismaattinen liike Uskonliike Evankelikalismi Uuskarismaattisuus Tunnustuskuntiin kuulumattomat
Muut liikkeet Arminiolaisuus Fundamentalismi Konvergenssiliike Kotikirkot Liberaaliteologia Puritanismi Radikaalipietismi Uusprotestantismi
n k m

Karismaattinen liike eli karismaattinen kristillisyys on ekumeeninen kristillinen liike, joka korostaa sellaisia ilmiöitä, jotka ovat Uuden testamentin armolahjojen ilmentymiä.^[1] Karismaattinen liike läpäisee eri kirkkokuntia ja yhteiskuntaluokkia. Helluntailaisperäisen ja prostestanttisen kristillisyyden ohella karismaattinen kristillisyys on saanut vahvan jalansijan myös esimerkiksi katolisen kirkon piirissä. Yleisimmin karismaattisuudella viitataan kuitenkin helluntailais-karismaattiseen kristillisyyteen.^[2]

Karismaattiselle kristillisyydelle on ominaista Pyhän Hengen toiminnan korostaminen, jumalallisen läsnäolon kokemus sekä spontaani ja epämuodollinen uskonnonharjoittamisen tyyli. Keskeistä ovat Raamatun korinttolaiskirjeessä mainitut armolahjat. Eri karismaattisten kirkkojen, liikkeiden ja suuntausten painotukset ovat erilaisia.^[2] Karismaattisuuden käsite tulee kreikan armolahjaa tarkoittavasta sanasta kharisma.^[3]

Karismaattisen kristillisyyden kehitys voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen: helluntailaisuuden syntyyn ja leviämiseen, karismaattisuudeen laajentumiseen perinteisten kirkkokuntien pariin sekä uuskarismaattisuuteen. Karimaattista liikehdintää on tapahtunut myös eri mantereilla ja niiden välillä.^[4] Viime vuosikymmeninä yksi karismaattisuuden näkyvä ilmentymä on ollut maailmanlaajuisesti levinneet megakirkot.^[5]

Helluntailais-karismaattisiin seurakuntiin ja liikkeisiin kuului vuonna 2021 yli 655 miljoonaa jäsentä,^[6][7] mikä on yli neljäsosa maailman noin kahdesta miljardista kristitystä. Center for the Study of Global Christianity-keskuksen mukaan näistä noin 305 miljoonaa kuului karismaattisiin seurakuntiin ja liikkeisiin.^[8] Erityisen voimakasta karismaattisen kristillisyyden kasvu on Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa.^[5]

Raamatun mukaan^lähde? armolahjat ovat Jumalan antamia erityistaitoja hengelliseen palveluun. Tunnetuimpia^{kenen mukaan?} armolahjoja ovat kielilläpuhuminen, profetoiminen ja rukouksella parantaminen. Kielilläpuhuja puhuu vieraalla kielellä tai niin sanotulla enkelien kielellä, jonka joku toinen voi tulkita kuulijoiden ymmärtämälle kielelle. Profetoiminen tarkoittaa Jumalan tahdon tai sanojen tuomista jollekulle, joillekin tai johonkin tilaisuuteen. Karismaatikkojen mukaan yleisimpiä parantamisilmiöitä ovat jalkojen pidentämiset^{kenen mukaan?selvennä} tai muut selvästi havaittavat muutokset. Ilmiön yleisyydestä^{kenen mukaan?} huolimatta siitä on varsin vähän lääketieteellisiä tutkimuksia^selvennä.^lähde?

Profetian, tiedonsanan, ilmestyksen, kielilläpuhumisen tai kielten selityksen kautta karismaatikot katsovat saavansa Jumalalta selkeitä viestejä siitä, miten heidän tulisi elää tai toimia.^[9] Osassa uudempaa karismaattista liikehdintää katsotaan Pyhällä Hengellä täyttymisen ilmenevän esimerkiksi ”pyhänä nauruna”, erilaisena nykimisenä, kaatumisena (ks. Niilo Yli-Vainio) tai juopumisen kaltaisena tilana.

Karismaattinen liike, samoin kuin muu herätyskristillisyys, korostaa konkreettisen, henkilökohtaisen jumalasuhteen merkitystä. Karismaattinen liike opettaa yleisesti, että Jumala voi puhua yksittäiselle kristitylle ja johdattaa rukouksen kautta elämässä oikeaan suuntaan.^[10] Toisin kuin monissa muissa herätysliikkeissä, ihmisestä jolla on armolahja, voi tulla karismaattisissa ryhmissä tärkeä Jumalan sanan ja tahdon tulkitsija. Tämä voi olla hyvä asia mutta voi myös aiheuttaa epätervettä vallankäyttöä seurakunnassa.

Positiivisen käsityksen mukaan karismaattisuuteen liittyy valoisa elämänasenne ja kokemus siitä, että Jumala lahjoittaa uskovalle ilon ja rauhan Pyhän Henkensä välityksellä. Negatiivisen käsityksen mukaan taas karismaatikko on henkilö, joka antautuu liiaksi tunteiden ja subjektiivisuuden valtaan uskonelämässään.

Karismaattinen liike ei ole opillinen liike vaan laaja-alainen ekumeeninen karismaattisuutta korostava herätysliike, joka pyrkii vaikuttamaan karismaattisten armolahjojen leviämisessä ja uudistamaan seurakuntia yli kaikkien seurakunta- ja kirkkokuntarajojen.^[11][12][13] Sakramenteissa karismaattiseen liikkeeseen kuuluvat noudattavat samanlaisia käytäntöjä kuin emäkirkkonsa, tai jos kyseessä on allianssipohjainen yhteisö, niin pidättäytyvät niistä turhien oppiriitojen välttämiseksi.

Vaikka nykyaikaisen karismaattisen liikkeen synty usein ajoitetaan 1960-luvulle Yhdysvaltoihin, ammensivat nuo liikkeet paljon vanhemmasta amerikkalaisesta maallikkosaarnaajaperinteestä. Jo ennen itsenäistymistä Amerikan siirtokunnissa saavuttivat suosiota erilaiset hurmoshenkiset ja karismaattiset saarnaajat. Englantilainen saarnaaja George Whitefield kiersi runsaasti siirtokunnissa vaatimassa syntisiltä parannuksen tekoa. Hänen kuuluisin Amerikan-matkansa tapahtui 1739. Samoin kuin muut johtavat herätyssaarnaajat – muun muassa Jonathan Edwards Uudessa Englannissa ja Theodore Freylinghuysen New Jerseyssä – Whitefield julisti, että kaikki uskovat kristityt voivat kokea ”uudestisyntymisen”, jos he todella antavat sielunsa Kristukselle. Vaikka Whitefield puhui enemmän Jumalan rakkaudesta kuin helvetin kauhuista, kaikui hänen kantava äänensä kuin tuomion pasuuna syntisten korvissa. Ihmisiä kertyi tuhatmäärin kuulemaan virallisten kirkkojen ulkopuolella pidettyjä tulisia saarnoja. Whitefield tehosti julistustaan hurjalla naurulla, laulamalla kesken kaiken, rajuilla kädenliikkeillä ja pyörähdyksillä, jotka pian saivat hänen kuulijansa huudahtelemaan, tanssimaan ja kiemurtelemaan maassa. Tämä tulkittiin Herran hengen tarttumiseksi heihin.^[14]

Kääntymysten määrä paisui kaikkialla, minne Whitefield saapui. Aikakautta kutsutaan Yhdysvaltain historiassa ”suureksi herätykseksi” (”The Great Awakening”). Silti tämä ensimmäinen laaja uskonnollinen joukkoliike paloi pian loppuun. Se jätti kuitenkin amerikkalaiseen uskonnolliseen elämään vahvan tunnepohjaisen sävyn, ja siitä tuli esikuva myöhemmille herätysliikkeille, jotka ovat uudistaneet uskontoa Amerikassa ja nykyisin myös maailmanlaajuisesti.^[14]

Karismaattisen liikkeen katsotaan saaneensa alkunsa vuonna 1959 Kaliforniasta, Los Angelesin lähellä olevasta Van Nuyisin episkopaaliseurakunnasta.^[15] Liike herätti syntyaikanaan huomiota seurakunnassa ilmenneiden armolahjojen ja kielillä puhumisen vuoksi. Aikaisemmin nämä ilmiöt olivat tulleet esille pääasiassa vain helluntaiherätyksessä.^[16] Karismaattisen liikkeen keulakuvaksi nousi Van Nuyisin episkopaalisen Pyhän Markuksen korkeakirkollisen kirkon kirkkoherra Dennis Bennett, joka joutui eroamaan kirkostaan, kun oli kertonut kärsimyssunnuntaina huhtikuussa 1960 pitämässään kokouksessa täyttyneensä Pyhällä Hengellä. David J. du Plessis oli myös keskeinen vaikuttaja karismaattisessa liikkeessä.^[17][18][19] Bennett siirtyi Seattleen toisen episkopaaliskirkon papiksi ja saarnasi kokemuksistaan. Kirkko kasvoi varsin nopeasti, ja Bennett sai julkisuutta Newsweek- ja Time-lehdissä. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan nimeltä Aamulla kello yhdeksän.

1960-luvulla karismaattisen liikkeen syntymiselle loivat maaperää karismaattiset kansainvälisesti tunnetut uskolla parantajat, kuten Oral Roberts, T. L. Osborn ja Kathryn Kuhlman. David Wilkersonin Risti ja linkkuveitsi ja John L. Sherill He puhuvat uusilla kielillä kirjat avasivat myös tietä karismaattiselle herätykselle.^[20][21] Liike sai runsaasti julkisuutta, kun tunnettuja julkisuuden henkilöitä, kuten muusikot Pat Boone ja Johnny Cash, liittyi mukaan siihen.

Täyden evankeliumin liikemiesten kansainvälinen veljesliitto (The Full Gospel Business Men's Fellowship International) on eri kirkkokuntiin kuuluvien kristittyjen liike- ja ammattimiesten ryhmä, jonka tarkoituksena on julistaa ”täyttä evankelista sanomaa henkikasteesta, jonka todisteena on kielilläpuhuminen”. Tämä ryhmä on erityisen paljon myötävaikuttanut karismaattisen herätyksen leviämiseen eri kirkkokuntiin.^[22]

Karismaattinen herätys oli yleensä rajoittunut protestanttisiin kirkkoihin vuoteen 1967 asti. Vuonna 1962 pidetty Vatikaanin toinen kirkolliskokous laati Pyhän Hengen työhän ja armolahjoihin positiivisesti suhtautuvan linjavedon. Katolisen kirkon karismaattinen herätys sai alkunsa siitä, kun kolmessa Yhdysvaltojen katolisessa yliopistossa joukko professoreja ja ylioppilaita oli kokoontunut pitkän ajan kuluessa rukoilemaan sekä tutkimaan apostolien tekoja.

Pittsburgissa sijaitsevan katolisen Duquesnen yliopiston professori Ralf Keifer ja professori William Storeyh olivat lukeneet David Wilkersonin Risti ja linkkuveitsi -kirjan sekä John L. Sherill kirjan He puhuvat uusilla kielillä. Nämä kirjat olivat tehneet heihin suuren vaikutuksen, olivat saaneet heidät kaipaamaan Pyhän Hengen täyteyttä. Keifer ja Storeyh ottivat yhteyttä karismaattisten protestanttien ryhmään ja saivat kokea henkikastekokemuksen ja kielilläpuhumisen, jonka vaikutuksesta karismaattinen liike alkoi katolisten keskuudessa.^[23][24]

Suomen luterilaisten keskuudessa karismaattinen liike levisi nopeasti helluntailaisen saarnaaja Niilo Yli-Vainion vuonna 1977 alkaneen suurkokoustoiminnan saaman suuren julkisuuden kautta. Ensimmäiset uutiset luterilaisen kirkon karismaattisesta liikkeestä ilmestyivät lehtiin vuonna 1978, jolloin lehdet kirjoittivat: ”Nyt kaatuu kirkossakin.” Vuonna 1995 karismaattista toimintaa oli 13 prosentissa luterilaisista seurakunnista.

Luterilaisen kirkon sisällä esiintyvä karismaattinen liike on tunnettu vuodesta 1978 lähtien nimellä Hengen uudistus kirkossamme. Toimintaa tukemassa ovat Kansan raamattuseura, Kansanlähetys ja Suomen raamattuopisto. Järjestöön kuuluu noin 2 000 jäsentä, ja järjestön lehtenä toimii Kädenojennus-lehti.^[25][26]

Suomessa karismaattinen herätys otettiin myönteisesti vastaan luterilaisten keskuudessa. Arkkipiispa Mikko Juva antoi myönteisiä lausuntoja herätyksestä muun muassa Suomen Kuvalehden sivuilla. Samoin uuteen herätykseen suhtautui Pirkkalan kirkkoherra Erkki Pennanen todeten, että rakkaus on uuden herätyksen tuntomerkki eivätkä kaatumiset ja kielilläpuhumiset, vaikka niihin kiinnitetäänkin eniten huomiota.^[27]

Karismaattisen liikkeen vaikutuksesta karismaattisen herätyksen vastaanottaneet kirkot saivat runsaasti uusia kävijöitä.^[28]

Leo Meller on voimakkaasti vaikuttanut karismaattisen liikkeen leviämiseen Suomessa järjestämällä karismaattisia kokouksia 1970-luvulla. Leo Meller kutsui toukokuussa 1972 Jim Palosaaren ja 40 Jeesus-liikkeen edustajaa Suomeen. Hakaniementorilla pidettiin ulkoilmakokous, ja sitten osallistujat marssivat Taivallahden kirkkoon. Jim Palosaari, jota kutsuttiin parrakkaaksi hippijohtajaksi, antoi Jeesus-liikettä koskevan haastattelun Helsingin Hospiz-kabinetissa Vuorikadulla, sanoen: ’’Jeesus-liike on Jeesuksen liikehdintää Pyhän Hengen vuodatuksessa.” ^[29]

Karismaattinen liike jakaantui vuonna 1972 viiteen eri kanavaan: Täyden evankeliumin liikemiesten kansainväliseen veljesliittoon, useisiin seurakuntien ja pappien yhteysliikkeisiin, vuonna 1967 alkaneeseen katoliseen karismaattisuuteen, hippinuorten Jeesus-liikkeeseen ja yliopistonuorten keskuudessa vaikuttaneeseen Ylioppilaslähetys-liikkeeseen.^[30][31]

Suomen luterilaisen kirkon piirissä karismaattinen liike toimii suurimmaksi osaksi kirkon tiloissa ja siunauksella. Kirkon pappien ja päättäjien suhtautuminen karismaattisuuteen on kuitenkin kirjavaa ja vaihtelee sekä paikallisesti että riippuen siitä, minkä tyyppisestä karismaattisuudesta on kyse. Poikkeuksen tekee Nokia Missio, joka ajautui kirkon piiristä omaksi uskonnolliseksi yhdyskunnakseen. Hengen uudistus kirkossa -järjestön lisäksi luterilaisen kirkon piirissä vaikuttavia karismaattisia yhteisöjä ovat mm. Rukouspalvelu ry, Palatsiseurakunta ja Ilpoisten piiri.

Suomen kuuluisimpia luterilaisia karismaatikkoja ovat pastori Seppo Juntunen, lehtori Ulla-Christina Sjöman, ekonomi Pirkko Jalovaara sekä entinen Nokian kirkkoherra, Nokia Mission erotettu johtaja Markku Koivisto.^[32]

Yhdysvalloissa episkopaalisen kirkon pappia Dennis Bennettiä pidetään usein yhtenä karismaattisen liikkeen uraauurtavista vaikuttajista.^[33]

Yhdistyneessä kuningaskunnassa Colin Urquhart, Michael Harper, David Watson, Trevor Dearing ja muut ovat olleet samanlaisten liikehdintöjen alkuupanijoita.^lähde?

Karismaattiselle liikkeelle merkittävä seurakunta on ollut Holy Trinity Brompton Lontoossa. Justin Welbyllä, joka on ollut Canterburyn arkkipiispa vuodesta 2013, on tausta karismaattisessa evankelikaalisuudessa.^[34]

John Wimberin vaikutus Euroopassa oli ehkä voimakkainta Lontoossa sijaitsevassa Sandy Millarin johtamassa Holy Trinity Brompton -seurakunnassa sekä piispa David Pytchesin johtamassa St Andrew’s Chorleywood -seurakunnassa. Holy Trinity Bromptonissa koetun uudistuksen myötä kehitettiin Alfa-kurssi joka on levinnyt evankelioinnin välineenä ympäri maailmaa.^[35]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Charismatic movement

Karismaattinen levisi katolisen kirkon sisällä hyvin nopeasti maailmanlaajuiseksi 1960-luvun lopusta alkaen. Vuonna 2000 arvioitiin olevan 120 miljoonaa katolista karismaatikkoa 235 maassa. Liike on katolisen kirkon virallisesti hyväksymä ja tukema.^[36]

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen dogmaattinen konstituutio Lumen gentium opettaa kohdassa 12:

»Pyhä Henki ei ainoastaan pyhitä ja johda Jumalan kansaa sakramenttien ja palveluvirkojen kautta ja rikastuta sitä hyveillä, vaan lisäksi hän antaen lahjojaan “kullekin erikseen, niin kuin tahtoo” (1 Kor. 12:11), jakelee kaikensäätyisille uskoville myös erityisiä armolahjoja. Niiden avulla hän tekee heidät soveliaiksi ja valmiiksi ottamaan vastaan erilaisia tehtäviä ja velvollisuuksia, jotka edistävät Kirkon uudistamista ja laajentamista, kuten on kirjoitettu: “Kullekin annetaan Hengen ilmoitus yhteiseksi hyödyksi” (1 Kor. 12:7). Nämä armolahjat, olivatpa ne sitten erityisen loistavia tai yksinkertaisempia ja laajemmalle levinneitä, on otettava vastaan kiitollisena ja iloiten, koska ne ovat Kirkon tarpeisiin sangen soveliaita ja hyödyllisiä.^[37]»

Katolisen kirkon katekismus opettaa armolahjoista kohdissa 800 ja 2003 seuraavasti:

»Kaikkien kirkon jäsenten – sekä niiden jotka saavat armolahjoja että kaikkien muidenkin – tulee ottaa ne kiitollisina vastaan; ovathan armolahjat ihmeellistä armon rikkautta, joka koituu Kristuksen koko ruumiin apostolisen elämän voimaksi ja pyhyydeksi. Tällöin täytyy olla kyse todella Pyhän Hengen lahjoista, ja niitä on käytettävä niin, että ne noudattavat täysin Pyhän Hengen aitoja herätteitä. Lyhyesti sanottuna, niitä on käytettävä rakkaudessa, joka on karismojen varsinainen mitta.^[38]»

»Armo on ennen muuta ja erityisesti Pyhän Hengen lahja, joka vanhurskauttaa ja pyhittää meidät. Mutta armoon kuuluvat myös ne lahjat, jotka Henki suo meille tehdäkseen meidät osallisiksi toiminnastaan ja antaakseen meille kyvyn toimia yhdessä hänen kanssaan toisten pelastukseksi ja Kristuksen ruumiin, kirkon, kasvuksi. Niihin kuuluvat sakramentaaliset armot eli kullekin sakramentille ominaiset lahjat. Niihin kuuluvat myös ne erityiset armot, joita kutsutaan pyhän Paavalin käyttämän kreikankielisen ilmaisun mukaisesti karismoiksi. Karisma merkitsee suosiota, ilmaista lahjaa ja hyvää tekoa. Karismoja on erilaisia, joskus erikoisia kuten ihmeiden tekeminen ja kielilläpuhuminen. Ne kaikki kuuluvat yhteen pyhittävän armon kanssa ja niiden päämäärä on kirkon yhteinen hyvä. Ne toimivat kirkkoa rakentavan rakkauden palveluksessa.^[39]»

Karismaattinen liike saapui Suomeen 1960- ja 1970-lukujen taitteessa.^[40] Ensimmäiset tiedot karismaattisen liikkeen tulosta Suomeen saatiin helluntailaisen Ristin Voitto -lehden välityksellä 1960-luvun puolivälissä. Syntyyn vaikutti ruotsalainen karismaattisuus ja etenkin Tukholmassa pidetty Karisma-72-kokous, jonka vaikutuksesta Suomeen perustettiin ensimmäiset karismaattiset pienryhmät. Karismaattisen liikkeen alkutaipaleella sen johtohenkilöinä toimivat Erik Ewalds, Ulla-Christina Sjöman ja Olli Valtonen.^lähde?

Helluntailaisperäiset ja yhteiskristilliset liikkeet korostivat uskon kokemuksellista puolta, kuten kielillä puhumista ja ihmeparantumista. Näitä liikkeitä olivat mm. Missionuoret, Raamattu Puhuu -liike, Suomen täyden evankeliumin liikemiesten kansainvälinen veljesliitto ja Suomen Yhteiskristillinen Raamattukoulu. Karismaattisuus alkoi vaikuttaa myös luterilaisen kirkon piirissä näkyen yksittäisten henkilöiden toimintana sekä verkostoitumisena yhteiskristillisiin karismaattisiin kokoussarjoihin.^[40]

Laajempaa merkitystä karismaattisuus sai Niilo Yli-Vainion kokoustoiminnan aikana, jolloin organisoitui luterilaisen kirkon sisäinen liike Hengen uudistus kirkossamme. Liikkeen vaikutuksesta sanan ja rukouksen illat yleistyivät seurakunnissa. Tukijoita toiminnalle ovat olleet mm. Kansan Raamattuseura ja Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys. Kirkon sisäisen karismaattisen liikkeen piirissä syntyi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla uusia yhteisöjä, joista merkittävimpinä on pidetty pastori Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran parantamiskokouksia tukeva Rukouspalvelu.^[40] Alkuaan anglikaaninen, piispa David Pytchesin perustama New Wine -verkosto toimii myös Suomessa.^[41] Katolilainen karismaattinen uudistus on vaikuttanut Suomessa ainakin Helsingissä Pyhän Marian katolisen seurakunnan yhteydessä.^[42]

1990-luvulla karismaattisuuden uudessa aallossa syntyi joukko uusia yhteiskristillisiä yhteisöjä, kuten Via dolorosa, Suur-Helsingin seurakunta, City Agape, Tampereen Voitonkeskus ja Turun Messiasseurakunta.^[40]

Karismaattisia ja uuskarismaattisia seurakuntia on runsaasti erityisesti uskonnollisiin yhdyskuntiin rekisteröitymättömien seurakuntien eli niin sanottujen vapaiden suuntien joukossa. Esimerkkejä Suomen uuskarismaattisista seurakunnista ovat Cityseurakunnat ja Suur-Helsingin seurakunta. Helluntai- ja Vapaaseurakuntien suhde karismaattisuuteen vaihtelee merkittävästi seurakunnittain.^lähde?

Karismaattinen liike on saanut runsasta kritiikkiä osakseen. Konservatiivisen kristillisyyden suunnalta tyypillisiä kritiikin aiheita on mm. karismaattisen liikkeen vähäinen painotus oikeaoppisuuteen. Toisin kuin esimerkiksi helluntaiherätyksessä, karismaattisessa liikkeessä ei ole tehty opillisia linjauksia suhtautumisessa harhaoppeihin ja sielullisuuteen.^[43]

Osa kritiikistä nojaa siihen, että karismaattisissa tapahtumissa esiintyy ilmiöitä, joille Raamattu ei anna täsmällistä esikuvaa. Esimerkiksi kaatumisia rukouspalvelussa on kritisoitu siitä, että ihmiset yleensä kaatuvat kopparin ohjaamina selälleen, vaikka Raamatussa mainitaan suoraan vain kasvoilleen kaatuminen.^{kenen mukaan?}

David Wilkerson on kritisoinut joitakin uuskarismaattisessa liikehdinnässä (Toronton siunaus) paikoin esiintyneitä ilmiöitä, kuten vapinaa, lattialle kaatumista, hysteeristä naurua, hoipertelua ja outoa ääntelyä.^{[44][45][46][47]}

Matti Väisänen on varoittanut uskonnollisista ihmeistä.^[48]

Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Raimo Mäkelä osallistui 20. heinäkuuta 1989 Filippiineillä Manilassa Lausanne II:een eli maailmanevankelioimiskongressiin, samaan tilaisuuteen osallistui myös karismaattinen liike yhden illan jälkiosan ajan. Karismaattisessa kokouksessa laulettiin ylistyslauluja, pidettiin toisten käsistä kiinni, heittäydyttiin johdettuun tunnelmaan ja rukoiltiin yhdessä. Kaiken tarkoituksena oli ennalta tarkoin suunnitellun tekniikan, määrättyjen laulujen, liikkeiden ja puheiden kautta elämyksien vyöryvässä aallossa kokea Pyhän Hengen erityinen läsnäolo ja parantava vaikutus. Raimo Mäkelä kirjoitti kokemuksestaan: ”Meidän pitäisi pyrkiä purjehtimaan oikean lipun alla eli pyrkiä pitämään Pyhä Henki todella pyhänä ja olla nimittämättä Pyhän Hengen vaikutuksiksi sellaista, mikä saadaan aikaan tietyin inhimillisin menetelmin.” Lausanne-liike tahtoisi pitää karismaattisuuden muun evankelisen kristillisen yhteydessä, mutta ongelmatonta se ei ole. Kongressissa reagoitiin tiettyihin karismaattisiin ilmiöihin välittömästi.^[49]

• Karismaattinen episkopaalinen kirkko

• Bernspång, Erik: Uusi herätys ja Raamattu, Kuva ja sana, Lahti, 1978, ISBN 951-9073-49-3
• Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. WSOY, 1997. ISBN 951-0-27265-5
• Meller, Leo: Hengen vallankumous, raportti karismaattisesta uudistusherätyksestä suomalaisen silminnäkijän kuvaamana , Kuva ja Sana, Lahti, 1972, ISBN 951-9072-01-2
• McGraith, Alister: Modernin teologian ensyklopedia. Kirjapaja Oy, 2000. ISBN 951-625-495-0
• Mäkelä, Raimo: Herää valvomaan lehti. Numero 9 , Suomen raamattuopiston säätiö, Hämeenlinna, 1989, ISSN 0359-085
• Nieminen, Jukka T. : Profeetan tilitys, Jorma Nieminen (omakustanne), 1998, ISBN 952-91-0286-0
• Nilsson, Torsten: Henkikaste ja kielilläpuhuminen. Raamatussa kirkkohistoriassa ja nykyajassa, Kirjaneliö, Pieksämäki, 1972, ,ISBN 951-600-223-4
• Teinonen, Timo: Terveys ja usko, Kirjapaja, Helsinki, 2007, ISBN 978-951-607-422-4
• Ahonen, Lauri K.: Suomen Helluntaiherätyksen historia, Hämeenlinna: Päivä Oy, 1994, ISBN 951-622-603-5
• Pesonen, Heikki & Sakaranaho, Tuula: Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia. (Minna Opas: Karismaattisuus) Helsinki: Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-063-9
• Plowman, Edward E.: Jeesus-liike. Selontekoja vallankumouksellisista Amerikassa, Credo, Pietarsaari, 1972
• Rasmussen, N. O.: Karismaattinen liike - uusi helluntaiko?, Uusi tie, 1972, ISBN 951-619-010-3
• Valtonen, Olli: Rakkaus yllätti minut, Karas-sana, Mikkeli, 1980, ISBN 951-655-197-1
• Väisänen, Matti: Milloin Messias tulee, Helsinki: Uusi tie, 1995, ISBN 951-619-272-6

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karismaattinen liike.

• Hannu Lehtonen: Karismaattinen liike (Arkistoitu – Internet Archive).
• Karismaattisesta liikkeestä lähteneiden vertaistukifoorum (Arkistoitu – Internet Archive).
• Uskonnot Suomessa / Tunnustuskuntiin sitoutumaton uuskarismaattisuus (Arkistoitu – Internet Archive).
• Karismaattisuus leviää demokratian ja spontaanin uskovaisuuden avulla (Arkistoitu – Internet Archive). Logosmedia 2.8.2007.