Kristinusko on Pohjoismaiden yhteiskunta- ja kulttuurikehityksen tärkeimpiä osatekijöitä. Kristinuskon merkitys on ilmennyt erityisesti siirryttäessä kristinuskoon. Kirkko ja kristinusko ovat vaikuttaneet Pohjoismaiden kehitykseen aina 1900-luvulle saakka. Nykyaikaisessä kehityksessä perinteisen uskonnon rooli on ollut vähäisempi julkisessa elämässä.[1]
Kristinusko levisi Pohjoismaiden keskuudessa vuosien 800–1200 aikana, mutta alueen pohjoisosiin kristinusko levisi vasta paljon myöhemmin. Kristinusko saapui Pohjoismaihin kolmesta eri suunnasta. Kristilisiä vaikutteita saatiin erityisesti Brittein saarilta, jonka vaikutteet olivat voimakkaimpia kristinuskoon siirryttäessä. Muodollista lähetystyötä tehtiin myös Euroopan mantereelta, jonka vaikutus oli myöhemmin hallitseva. Kreikkalaiskatolinen kristinusko alkoi vaikuttaa Suomessa ja Itämeren maissa.[1]
Kristinuskon alkuvaihessa pohjoismaiseksi kulttuurialueeksi käsitettiin erityisesti nykyinen Tanska sekä Norjan ja Ruotsin eteläiset osat. Lännessä siihen kuuluivat Brittein saaret sekä Färsaaret, Islanti ja Grönlanti.[1]
Kristinuskon vahvistumisen aikaan myös pohjoismaalaisten yhteenkuuluvuus vahvistui. Keskusvalta vahvistui joka maassa ja samalla perustettiin kirkollisia laitoksia, joilla oli vakituiset puitteet. Kristillinen etiikka tuli pohjoismaiselle elämänkatsomukselle ominaiseksi ja samalla pohjoismaalaiset loivat aiempaa laajempia suhteita ulkovaltoihin.[1]
Kirkon valitustyö
Pohjolan arkkihiippakuntien perustaminen oli ratkaisevaa kirkon kehitykselle. Näin kirkko kykeni toimimaan Pohjoismaissa kansainvälisen kirkon itsenäisenä yksikkönä. Ensimmäinen arkkipiispanistuin perustettiin Tanskan Lundiin vuonna 1104. Seuraava arkkihiippakunta perustettiin Norjan Nidarosiin vuosina 1152–1153. Norjan hiippakunnista kuusi sijaitsi Norjan ulkopuolella ja samalla muodostui pohjoismainen etupiirialue, jota hallitsi pohjoismainen kieli ja kristinusko.[1]
