Leijonien päävalmentajana turnauksessa toimi Seppo Liitsola yhdessä Lasse Heikkilän kanssa. Turnauksen alussa Suomi voitti jääkiekon suurmaista Yhdysvallat maalein 7–4. Suomi kamppaili myös Neuvostoliittoa vastaan kohtalaisen tasaväkisesti kaksi ensimmäistä erää, mutta hävisi lopulta selvin luvuin 2–5. Ruotsia vastaan peli oli hyvin tasaväkinen, mutta Suomi hävisi sen lopulta Mats Åhlbergin maalilla 0–1 menettäen samalla mahdollisuutensa mitaliin. Asiaa ei tosin tiedetty vielä tässä vaiheessa turnausta. Molempien joukkueiden maalivahdit Suomen Antti Leppänen ja Ruotsin Leif Holmqvist pelasivat erinomaisesti. Tämän jälkeen Suomi voitti Yhdysvallat ylivoimaisesti 9–1.[1]
Toisessa Ruotsia vastaan pelatussa ottelussa Ruotsin ykkösketju oli tehoton. Sitä vastoin Suomen Henry Lepän, Matti Murron ja Harri Linnonmaan ketju pelasi hyvin, varsinkin puolustuspeliä. Seppo Repo ja Lauri Mononen pelasivat myös hyvin. Mononen teki ottelun avausmaalin sekä 2–1-voittomaalin. Vaikka Suomi voitti toisen ottelun, Ruotsi voitti pronssia. Tämä johtui maalimääristä, sillä Suomi oli jäänyt maiden ensimmäisessä kohtaamisessa maaleitta, mutta toisessa pelissä Ruotsi teki tappiostaan huolimatta yhden maalin. Ruotsin maaliero koko turnauksessa oli myös Suomea parempi.[1]
Vuosina 1920–1928 maailmanmestaruuskilpailuja järjestettiin vain olympiaturnausten yhteydessä. Vuosina 1932–1968 olympiaturnauksissa ratkaistiin myös kyseisen vuoden maailmanmestaruus. Vuosina 1940–1946 maailmanmestaruuskilpailuja ei pelattu 2. maailmansodan vuoksi. Vuodesta 1972 lähtien olympiaturnauksilla ei ole ollut maailmanmestaruuskilpailujen arvoa. Vuosina 1972–1976 olympiavuosina järjestettiin erilliset maailmanmestaruuskilpailut. Vuosina 1980–1988 olympiavuosina ei järjestetty erillisiä maailmanmestaruuskilpailuja. Vuodesta 1992 lähtien olympiavuosina on järjestetty erillinen maailmanmestaruusturnaus. Vuonna 2020 maailmanmestaruuskilpailuja ei pelattu koronaviruspandemian vuoksi.
.svg){kind=small}