Itsenäinen evankelis-luterilainen kirkko (saksaksi: Selbständige Evangelisch-Lutherische Kirche on tunnustuksellinen luterilainen kirkkokunta Saksassa. Kirkon keskus on Hannoverissa. Se syntyi vuonna 1972 useiden tunnustuksellisten saksalaisten luterilaisten kirkkojen yhdistyessä. Se on Kansainvälisen luterilaisen neuvoston jäsen. Kirkon jäsenmäärä oli 33 474 vuoden 2016 lopussa.
Kirkon juuret ovat 1800-luvun alussa syntyneissä itsenäisissä tunnustuksellisissa luterilaisissa kirkoissa, joita syntyi erityisesti Preussissa, Saksissa, Hannoverissa ja Hessenissä. Pääsyy niitten syntymiselle oli valtiovallan toimesta tehty luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen yhdistäminen "evankeliseksi" kirkoksi. Tämä oli alkuna prosessille, joka johti myöhemmin Saksan evankelisen kirkon (EKD) syntymiseen. Monet luterilaiset vastustivat yhdistymistä voimakkaasti, sillä he katsoivat sen vaarantavan koko luterilaisuuden olemassaolon Saksassa. Heidän mielestään samassa kirkossa ei ollut mahdollista olla kahta eri oppia. Erityisesti ehtoollisopin katsottiin eroavan selkeästi toisistaan näillä kirkoilla. Näitä tunnustuksellisina luterilaisina itseään pitäviä vainottiin valtion taholta eikä heidän sallittu viettää jumalanpalvelusta tai kastaa lapsiaan luterilaisten menojen mukaan. Joillain alueilla Saksassa kesti kymmeniä vuosia ennen kuin nämä ryhmät saivat uskonnonvapauden.[2]
Preussin hallitsija oli vuonna 1613 kääntynyt reformoiduksi huolimatta siitä, että hänen valtakuntansa oli luterilainen. Tämä ei kuitenkaan saanut alamaisiaan vaihtamaan tunnustustaan. Ajan kuluessa syntyi ajatus yhtenäistää kansa uskonnollisesti siten, että reformoidut ja luterilaiset muodostaisivat yhteisen kirkon. Vuonna 1817, uskonpuhdistuksen muistovuotena, päätti silloinen Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III juhlistaa sitä julistamalla tällaisen yhdistyneen eli unioidun kirkon toivottavaksi asiaksi. Näin alkoivat toimet tämän uudistuksen toteuttamiseksi ja vuonna 1831 yhdistyminen toteutui virallisesti.[3]
Tuolloin monet vakaumukseltaan voimakkaan luterilaiset Preussin alamaiset kieltäytyivät osallistumaan mielestään sekaoppisen unioidun maakirkon toimintaan. Niinpä heitä alkoi eri paikkakunnilla erota siitä ja muodostaa omia luterilaisia seurakuntiaan. Tämä johti valtion taholta erinäisiin painostustoimenpiteisiin. Pappeja erotettiin viroistaan ja heitä vangittiin, minkä lisäksi joidenkin luterilaisten perheitten osaksi tulivat sotilaiden pakkomajoitukset, niin että jopa 20 sotilasta saattoi olla yhden perheen majoitettavana. Tämä majoitusvelvoite jatkui siihen asti, että perhe suostui osallistumaan unioidun kirkon jumalanpalvelukseen. Suurin osa lopulta suostui, mutta myös taipumattomia oli runsaasti. Osa näistä lähti painostuksen vuoksi pois maasta, ja näitten siirtolaisten peruja ovat esimerkiksi AustralianAustralian luterilainen kirkko sekä YhdysvaltainMissouri-synodi. Monet vainotuista kuitenkin myös jäivät paikalleen ja perusti omia seurakuntia ja oman kirkkokunnan. Valtio kutsui näitä nimellä "Evankelisesta maakirkosta erillään olevia seurakuntia". Lopulta vuonna 1845 Preussin hallitsija Fredrik Vilhelm IV antoi näille seurakunnille virallisen luvan toimia, jolloin ne järjestäytyivät nimellä "Vanhan Preussin Ev.Lut. Kirkko", muuttaen nimensä myöhemmin muotoon "Evankelinen-vanhaluterilainen kirkko", sittemmin "Ev.Lut. (vanhaluterilainen) kirkko".[4]
Myös muualla syntyi vastaavaa liikehdintää, osin siksi, että unioituja kirkkoja alettiin muodostaa myös muualle. Kuitenkin erinäiset syyt vaikuttivat siihen, etteivät nämä uudet hankkeet välttämättä yhdistyneet jo muodostuneeseen Vanhan Preussin Ev.Lut. kirkkoon. Esimerkiksi pastori Friedrich Brunn Nassausta muodosti vuonna 1846 yhdessä 26 perheen kanssa seurakunnan, joka yhdessä joidenkin muiden kanssa liittyi vuonna 1852 Preussin kirkkoon. Hän kuitenkin pettyi sen mielestään heikkoon opilliseen tuntemukseen ja laitosmaiseen hallintoon, ja erosi siitä seurakuntineen vuonna 1864, toimien erillisinä siihen asti, että liittyivät vuonna 1876 vuonna 1871 syntyneeseen "Saksin ym. Valtioiden Vapaaseen Ev.-Lut. Kirkkoon". Tämän alku oli ollut luterilaisissa yhdistyksissä, jotka olivat pitäneet yhteyttä Missouri-synodiin.[5]
Myös useita muita luterilaisia vapaakirkkoja syntyi. Vuonna 1947 näistä neljä, jotka toimivat esimerkiksi Hannoverissa, Hessenissä ja Badenissa muodostivat yhdessä Itsenäisen Ev.-Lut. Kirkon. Vuonna 1948 Saksin ja Preussin itsenäiset kirkot olivat myös löytäneet opillisen yhteisymmärryksen, johon yhteyteen liittyi vuonna 1949 myös juuri muodostunut Itsenäinen Ev.-Lut. Kirkko. Ensin nämä kirkot toimivat rinnakkain siten, että niiden johtohahmot muodostivat yhdessä keskinäisen neuvotteluelimen (Arbeitsgemeinschaft) Vuonna 1972 ne sulautuivat yhteen nimellä Itsenäinen evankelis-luterilainen kirkko (SELK).[6] Vuonna 1991 myös Itä-Saksan vanhaluterilainen kirkko liittyi SELKiin, mitä se ei ollut aiemmin voinut tehdä valtiorajan vuoksi.[2]
SELKin Kolminaisuudenkirkko BerliininSteglitzissä on tullut tunnetuksi mittavasta maahanmuuttajatyöstään.
SELKin jäsenmäärä on ollut kasvussa viime vuosina. Esimerkiksi vuoden 2016 lopussa sillä oli 33 474 jäsentä, missä oli kasvua edellisvuoteen 283 henkeä eli 0,850 %. Merkittävä asiaa selittävä tekijä on kirkon aktiivinen maahanmuuttajatyö, jonka myötä esimerkiksi BerliininSteglitzin kaupunginosassa toimiva Pyhän kolminaisuuden seurakunta kasvoi 477 hengellä vuoden 2016 aikana.[7] Ilmiö on herättänyt myös kansainvälistä huomiota.[8]
SELKillä on 174 seurakuntaa, joihin kuului 31. joulukuuta 2016 yhteensä 33 474 jäsentä. Näistä konfirmoituja oli 29 279 ja konfirmoimattomia 4 195. Yksi pappi saattaa huolehtia useammasta seurakunnasta, sillä pappeja on vähemmän kuin seurakuntia.[1] Suurin osa jäsenistöstä elää Berliinissä, Nordrhein-Westfalenissa, Ala-Saksissa ja Hessenissä..[9]
.JPG)
.jpeg)
