Varhaiskeskiajalla Baijerissa asuivat bajuvaarit, joiden mukaan Baijeri sai nykyisen nimensä.[5]
He puhuivat muinaisyläsaksan kieltä, mutta todennäköisesti he polveutuivat vain pieneltä osin alueelle muualta vaeltaneista germaaneista kuten markomanneista, alemanneista tai gooteista; pääasiassa he lienevät olleet alueella ennestään asuneiden kelttien sekä sinne muuttaneiden roomalaisten jälkeläisiä. Nimi bajuvaari viittaa mahdollisesti kelttiläiseen boijien heimoon ja sen alkuperäiseen kotimaahan Böömiin. Bajuvaarit mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuoden 520 aikoihin. Pyhä Bonifatius saattoi 700-luvun alkupuolella päätökseen kansan käännyttämisen kristinuskoon.
Agilolfingin suku hallitsi Baijerin herttuakuntaa vuosina 554–788.[6] Suvun valtakausi päättyi, kun Kaarle Suuri valloitti Baijerin ja syrjäytti suvun viimeisen hallitsijan, Tassilo III:n.[7]
Kolmen varhaisen herttuan nimet tunnetaan frankkilaisista lähteistä. Garibald I:lle myönsivät hallitsijan aseman mahdollisesti merovingihallitsijat, ja hän avioitu lombardialaisen prinsessa Walderadan kanssa, kun kirkko vuonna 555 kielsi Klotar I:tä ottamasta Walderadaa puolisokseen. Heidän tyttärestään Theodelindestä tuli pohjoisitalialaisen Lombardian kuningatar, ja Garibaldin oli paettava hänen luokseen, kun hän hävisi sodan frankkeja vastaan. Garibaldin seuraaja Tassilo I yritti vuoden 600 aikoihin huonolla menestyksellä puolustaa valtakuntansa itärajaa slaavien ja avaarien levittäytymispyrkimyksiä vastaan. Tassilon poika Garibald II näyttää vuosien 610 ja 616 välillä saaneen aikaan voimien tasapainon.[8]
Garibald II:n jälkeisestä ajasta Baijerin historiassa tiedetään vähän ennen herttua Theodo I:n hallitsijakautta, joka mahdollisesti alkoi jo vuonna 680. Vuodesta 696 lähtien hän kutsui lännestä kirkonmiehiä valtakuntaansa kehittämään kirkon organisaatiota ja vahvistamaan kristinuskoa valtakunnassaan. Hänen poikansa Theodbert johti menestyksellisesti baijerilaisia vuonna 714 lombardeja vastaan vallanperimyksestä käydyssä sodassa. Hän kuitenkin naitti tyttärensä Guntrudin Lombardian kuningas Liutprandille. Theodon kuoltua herttuakunta jaettiin hänen poikiensa kesken, mutta hänen pojanpoikansa Hugbert yhdisti sen jälleen.
Vuonna 735, Hugbertin kuoltua, herttuaksi tuli hänen kaukainen sukulaisensa Odilo naapurimaasta Alemanniasta, joka käsitti nykyisen lounais-Saksan ja pohjois-Sveitsin. Odilo laati Baijerille yhtenäisen lakikokoelman, saattoi vuonna 739 yhdessä Pyhän Bonifatiuksen kanssa päätökseen kirkollisten olojen järjestämisen ja yritti sekaantua frankkien vallanperimykseen taistelemalla karolingisukuistaGrifoa vastaan. Hän kärsi tappion lähellä Augsburgia vuonna 743, mutta hallitsi Baijeria kuolemaansa saakka vuoteen 748.
Baijerin herttuakunta
Baijeri 900-luvulla.
Tassilo III (741-796) nousi isänsä jälkeen valtaistuimelle 8-vuotiaana sen jälkeen, kun Grifo oli onnistumatta yrittänyt ottaa Baijerin valtaansa. Aluksi hän hallitsi frankkien ylivallan alaisena, mutta vuodesta 763 lähtien heistä riippumattomana. Hänet tunnetaan erityisesti uusien luostarien perustamisesta sekä valtakunnan laajentamisesta itään. Hän taisteli slaaveja vastaan itäisillä Alpeilla ja Tonavan varrella ja valloitti nämä alueet. Vuonna 781 hänen serkkunsa Kaarle Suuri kuitenkin alkoi painostaa Tassiloa antautumaan ja syrjäytti hänet lopullisesti vallasta vuonna 788. Tätä vallasta syrjäyttämistä eivät kaikki kuitenkaan pitäneet laillisena. Vuonna 792 Tassilon kannattajat kapinoivat Kaarle Suurta vastaan tämän vanhassa pääkaupungissa Regensburgissa hänen poikansa Pepin Kyttyräselän johdolla. Frankfurtin kokouksessa vuonna 794 Kaarlen oli vapautettava Tassilo vankeudesta ja muodollisesti palautettava hänelle hänen oikeutensa ja arvonimensä. Tämä on kuitenkin viimeinen kerta, kun Tassilo mainitaan historiallisissa lähteissä, ja todennäköisesti hän kuoli munkkina. Kun hänen koko perheensä pakotettiin siirtymään luostareihin, päättyi Agolifingin dynastian historia tähän.
Baijerin kuningaskunta 900.Baijerilaiset herttuakunnat jaon jälkeen 1392.
Kaarle Suurta seuranneiden 400 vuoden aikana herttuakuntaa hallitsivat useat suvut, harvat kuitenkaan kolmea sukupolvea kauemmin. Muiden saksalaisten ruhtinaskuntien tavoin se kuului 900-luvulta lähtien Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan.[6]
Kun herttua Henrik II vuonna 976 nousi kapinaan, Baijeri menetti laajoja alueita etelästä ja kaakosta.
Baijerin entinen itäosa, Ostarrichi sai erillisen herttuakunnan aseman ja annettiin Babenbergin suvulle. Tästä sai alkunsa Itävalta.[8]
Viimeinen ja yksi tärkeimmistä Baijerin herttuoista oli Welfin sukuun kuulunut Henrik Leijona, Münchenin perustaja, joka kahden herttuakunnan hallitsijana oli käytännössä keisarikunnan toiseksi mahtavin henkilö. Kun hänen serkkunsa, keisari Fredrik Barbarossa vuonna 1180 riisti häneltä Saksin ja Baijerin herttuan aseman, Baijeri luovutettiin läänityksenäWittelsbachin suvulle, jonka jäsenet sitä ennen olivat olleet Scheyernin pfalzkreivejä. Wittelsbachit hallitsivat Baijeria seuraavat 738 vuotta, 1180–1918.[5] Vuodesta 1214 lähtien Wittelsbachit hallitsivat myös Kurpfalzin vaaliruhtinaskuntaa Reinin varrella.
Välillä Baijerin herttuakunta jaettiin useita kertoja pienempiin valtioihin.[8], ensimmäisen kerran vuonna 1255. Kun Hohenstaufenin hallitsijasuku vuonna 1268 kuoli sukupuuttoon, Wittelsbachin herttuat saivat hallintaansa Svaabian alueen. Keisari Ludvig Baijerilainen sai hallintaansa Brandenburgin, Tirolin, Hollannin ja Hainautin, mutta luovutti Oberpfalzin suvun pfalzilaiselle haaralle vuonna 1329. Vuonna 1506 Landshutin perimyssodassa Baijerin muut osat yhdistettiin, ja Münchenistä tuli Baijerin pääkaupunki.
Kolmikymmenvuotisen sodan alkuvaiheessa vuonna 1623 Baijerin herttua syrjäytti suvun pfalzilaiseen haaraan kuuluneen sukulaisensa vaaliruhtinaan asemasta. Tästä lähtien Baijeri oli yksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vaikutusvaltaisimmista ruhtinaskunnista, ja se sai keisarikunnan lakien perusteella erikoisaseman. Maasta tuli jesuiittojen johdolla yksi katolisen vastauskonpuhdistuksen keskuksista. Baijerin vaaliruhtinaiden valtapyyteet johtivat 1700-luvun alussa ja puolivälissä useita kertoja sotaan Itävaltaa vastaan, ja Itävallan perimyssodassa Itävalta miehittikin Baijerin.[8] Samoihin aikoihin kuitenkin Wittelsbach-sukuinen Baijerin vaaliruhtinas Kaarle Albrekt valittiin vuonna 1742 keisariksikin, vaikka muutoin keisareina olivat lähes aina Habsburg-sukuiset hallitsijat. Hän tavoitteli myös Itävallan maita.[5][4]
Vuodesta 1777 lähtien, kun Wittelsbach-suvun nuoremman haaran viimeinen jäsen, vaaliruhtinas Maksimilian III Joosef oli kuollut ilman perillisiä, Baijeri joutui jälleen personaaliunioniin Kurpfalzin kanssa, nyt suvun pfalzilaisen haaran hallitsemana. Valtakuntaan kuuluivat nyt myös Jülichin ruhtinaskunnat ja Berg, koska nämä olivat jo ennestään olleet personaaliunionissa Kurpfalzin kanssa.
Kun Napoleon vuonna 1806 lakkautti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, Baijerista tuli kuningaskunta.[6] Sen alue kaksinkertaistui sen jälkeen, kun Jülich liitettiin Ranskaan ja Kurpfalzin vaaliruhtinaskunta jaettiin Ranskan ja Badenin suurherttuakunnan kesken. Bergin herttuakunnan sai Jerome Bonaparte. Tirolin herttuakunta ja Salzburg liitettiin joksikin ajaksi Baijeriin mutta luovutettiin myöhemmin Itävallalle. Sitä vastoin Rein-Pfalz ja Franken liitettiin vuonna 1815 Baijeriin, vaikka Rein-Pfalz sijaitsikin eksklaavina kaukana varsinaisen Baijerin ulkopuolella. Vuosien 1799 ja 1817 välillä johtava ministeri, kreivi Maximilian Joseph von Montgelas harjoitti määrätietoista uudenaikaistamispolitiikkaa: hän perusti hallinnollisen järjestelmän, joka suurelta osin pysyi voimassa monarkian lakattuakin, osittain vielä nykyäänkin. Vuonna 1808 Baijerille vahvistettiin ensimmäinen perustuslaki, jota uudistettiin vuonna 1818. Tämän uudistuksen yhteydessä maahan perustettiin kaksikamarinen parlamentti, jossa oli ylähuone (saks.Kammer der Reichsräte) ja alahuone (saks.Kammer der Abgeordneten). Perustuslaki pysyi voimassa, kunnes monarkia ensimmäisen maailmansodan päättyessä kukistui.
Baijeri Saksan keisarikunnan osana
Saksan keisarikunnan aikaisia baijerilaisia postimerkkejä.
Kun Preussin kuningaskunta voimistui, Baijeri säilytti itsenäisyytensä käyttämällä hyväkseen Preussin ja Itävallan keisarikunnan välistä kilpailuasetelmaa. Itävallan liittolaisena se kärsi tappion Preussin–Itävallan sodassa 1866[8], eikä se kuulunut vuonna 1867 perustettuun Pohjois-Saksan liittoon, mutta kysymys Saksan yhdistymisestä pysyi vireillä. Saksan–Ranskan sodassa 1870 Saksan eteläiset valtiot Baden, Württenberg, Hessen-Darmstadt ja Baijeri liittyivät Preussin puolelle, ja sodan jälkeen ne tulivat mukaan liittoon, josta vuonna 1871 muodostettiin Saksan keisarikunta (saks.Deutsches Reich). Baijeri pysyi kuitenkin edelleen kuningaskuntana, jolla oli oma Wittelsbach-sukuinen kuninkaansa ja eräissä suhteissa laajempi itsehallinto kuin keisarikunnan muilla osavaltiolla[5][4]. Sillä oli muun muassa oma postilaitos, omat rautatiet ja jopa oma armeija.[8]
Baijerin liittymistä uuteen Saksan keisarikuntaan vastustivat kuitenkin baijerilaiset nationalistit, jotka olisivat halunneet pitää maan täysin itsenäisenä. Kun enemmistö baijerilaisista oli katolisia, monet heistä eivät hyväksyneet maan joutumista pääasiassa protestanttisten preussilaisten ja muiden pohjoissaksalaisten alaisuuteen. Välittömänä seurauksena Saksan yhdistymisestä oli sellaisten puolueiden perustaminen, jotka halusivat purkaa liiton ja palauttaa Baijerin itsenäisyyden.[9] Baijerilaisella separatismilla oli paljon kannatusta vielä 1900-luvun alussa, mutta nykyisin useimmat baijerilaiset ovat hyväksyneet, että Baijeri on osa Saksaa.[10]
Monet huomattavat taiteilijat kuten Wassily Kandinsky, Paul Klee ja Henrik Ibsen asettuivat 1900-luvun alussa Baijeriin, varsinkin Münchenin Schwabingin kaupunginosaan, joka oli kansainvälisen taiteellisen toiminnan keskus. Alue tuhoutui pahoin toisen maailmansodan pommituksissa.
Ensimmäisestä maailmansodasta nykyaikaan
Kahdessa maailmansodassa kuolleiden sotilaiden muistomerkki baijerilaisessa kylässä.
Baijerin viimeinen kuningas Ludvig III allekirjoitti 12. marraskuuta 1918 Anifin julistuksen, jolla hän vapautti sekä siviili- että sotilasvirkamiehet uskollisuudenvalastaan.[11] Muutamaa päivää aikaisemmin, 8. marraskuuta, julistetun Baijerin vapaavaltion hallituksen sosialistinen pääministeri Kurt Eisner tulkitsi tämän vallasta luopumiseksi. Kuitenkaan ei Ludvig III eikä myöskään hänen seuraajansa, kruununprinssi Rupprecht, koskaan virallisesti ilmoittanut luopuneensa valtaistuimesta,[11] mutta ei toisaalta esittänyt sitä koskevia vaatimuksiakaan.
Eisner murhattiin helmikuussa 1919.[9] Vallan kaappasivat kommunistit, jotka 7. huhtikuuta perustivat lyhytikäisen Baijerin neuvostotasavallan. Saksan sotajoukot kuitenkin kukistivat sen jo saman vuoden toukokuussa.[9] Baijerille säädettiin uusi perustuslaki, Bambergin valtiosääntö (saks.Bamberger Verfassung), joka tuli voimaan 15. syyskuuta 1919. Sillä perustettiin Weimarin tasavaltaan kuulunut Baijerin vapaavaltio. Ääriliikkeet kuitenkin toimivat maassa edelleen, mistä huomattavimpana osoituksena oli kansallissosialistien vuonna 1923 johtama, joskin välittömästi kukistettu oluttupavallankaappaus. Münchenistä ja Nürnbergistä tuli natsien tärkeimpiä tukialueita, jollaisina ne pysyivät vielä Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933.
Vuonna 1920 Baijeriin liitettiin Koburg.[4] Sen sijaan osa Baijeriin kuuluneesta Rein-Pfalzin alueesta kuului vuodesta 1919 lähtien Saksasta erotettuun Saarin alueeseen[4], joka nykyisin muodostaa Saarlandin osavaltion.
München teollisuuskeskuksena vaurioitui pahasti toisen maailmansodan pommituksissa, ja sen valloittivat lopulta Yhdysvaltain sotajoukot. Sodan jälkeen vuosina 1945-1949 Baijeri kuului pääosin Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeeseen. Sodan jälkeen Baijeriin kuului eksklaavina vielä se osa Rein-Pfalzia, jota ei ollut vuonna 1919 liitetty Saarin alueeseen, mutta loputkin Rein-Pfalzista erotettiin vuonna 1946 Baijerista ja liitettiin uuteen Rheinland-Pfalzin osavaltioon.
Vuodesta 1949 lähtien Baijeri kuului Länsi-Saksaan. Aluksi Baijerin maapäivät kuitenkin kieltäytyivät ratifioimasta Saksan liittotasavallan peruslakia varsinkin, koska sen ei katsottu takaavan eri osavaltioille tarpeeksi itsehallinto-oikeuksia, mutta samalla se päätti että laki kuitenkin tulisi voimaan myös Baijerissa, jos ainakin kaksi kolmasosaa muista osavaltioista sen ratifioisi. Kaikki muut osavaltiot ratifioivatkin lain, ja se tuli voimaan myös Baijerissa.
Baijerin selkeästi suurin puolue on CDU:n sisarpuolue CSU (Christlich-Soziale Union in Bayern), joka on perinteisesti saanut yli kolmasosan osavaltion annetuista äänistä, vuoden 2018 vaalivoittajia olivat Vihreät sekä oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle.
Osavaltiokeskus Münchenin suurin puolue on kuitenkin SPD.
Talous
BMW:n pääkonttori Vierzylinder (Nelisylinterinen), jonka etualalla sijaitsee BMW Welt -museo.
Baijeri on taloudeltaan vahva ja vauras osavaltio, jonka asukasta kohden laskettu kansantuote ylittää Saksan keskiarvon ja työttömyysaste on matala. Vuonna 2021 Baijerin bruttokansantuote oli noin 662 miljardia euroa.[2] Baijerin osuus Saksan bruttokansantuotteesta on noin viidennes.
Baijerin talous on kehittynyt ajan mittaan agraaripainotteisesta teknologiapainotteiseksi. Taloudellisesti vahvin alue on Münchenin ympäristö, jossa on runsaasti autoteollisuutta (BMW, MAN, Knorr-Bremse), vahva IT-sektori (Siemens, Infineon, Microsoft), mediateollisuutta, kustantamoja (Premiere, Kabel Deutschland, Burda Verlag), aseteollisuutta (EADS, Krauss-Maffei) sekä matkailupalveluita (historialliset nähtävyydet, museot, olutpuutarhat eli "Biergarten", Oktoberfest, kongressit ja messut). Muita Etelä-Baijerin talousmoottoreita ovat Augsburg, Ingolstadt (Audi, Media-Saturn-Holding) sekä Baijerin "kemiakolmio" Chiemseen, Innin ja Salzachin välissä.
Pohjois-Baijerin talouskeskus on metropolialue Nürnberg–Fürth–Erlangen. Lisäksi Aschaffenburgin ja Würzburg/Schweinfurtin alueiden talous on vahva. Myös Regensburg on menestynyt taloudellisesti.
Osavaltion rajaseuduilla on taloudellisesta tuesta riippuvaisia alueita. Erityisesti Bayerische Wald kärsi heikosta vetovoimasta kylmän sodan aikana. Rautaesiripun murtumisen ja Saksojen jälleenyhdistymisen jälkeen alue menetti rajaseudulle tarkoitetut tuet ja samalla Tšekistä rajan toisella puolen tuli houkuttelevampi investointikohde.
Vahvoja turistikohteita ovat Münchenin lisäksi Baijerin järviseudut sekä Alpit ja Regensburg, jonka historiallinen vanhakaupunki julistettiin UNESCOn Maailmanperintökohteeksi vuonna 2007.
Baijerissa on ydinvoimaloita kolmella paikkakunnalla (KKW Isar, KKW Grafenrheinfeld sekä KKW Gundremmingen), lisäksi Garching bei Münchenissä Münchenin liepeillä on tutkimusreaktori (FRM II).
Elokuussa 2016 Baijerin työttömyysaste oli 3,5 %. Osavaltion työttömyysaste on vaihdellut 2010-luvulla vuodenajoittain kolmen ja neljän prosentin välillä, alueittain työttömyysaste vaihtelee parista prosentista kuuteen prosenttiin.[12]
Baijerin hallintopiirit, piirikunnat ja piirivapaat kaupungit. Hallintopiirit on merkitty eri väreillä sekä piirikunnat ja piirivapaat kaupungit eri sävyillä.
↑ abcJames Minahan: One Europe, Many Nations: A Historical Dictionary of European National Groups, s. 106–. Greenwood Punlishing Group, 2000. ISBN 978-0-313-30984-7Teoksen verkkoversio.
.svg)
_overprinted_with_%22Deutsches_Reich%22.jpg)
.svg)
