Tyttö kuunsillalta on Matti Kassilan ohjaama mustavalkoinen suomalainen elokuva vuodelta 1953. Se perustuu Hella Wuolijoen nimimerkillä Juhani Tervapää kirjoittamaan kuunnelmaan Kuunsilta (1951).[1] Elokuvan pääosissa ovat Ansa Ikonen ja Joel Rinne.
Leskeksi jäänyt kemian tohtori Linda Varala huomaa konsertissa nuoruudenrakastettunsa, vuorineuvos Erik Rambergin. Kotona vuorineuvos keskustelee vaimonsa Floran kanssa vaimon alkoholiongelmasta, joka Floran mukaan johtuu työhönsä keskittyvästä miehestä. Rambergien liitto rakentui alun alkaen rahalle, eikä rakkaudelle ollut sijaa.
Linda soittaa Erikille ja kertoo olevansa tyttö kuunsillalta neljännesvuosisadan takaa. Takaumina kerrotaan molempien avioliittojen vaiheet. Puhelinkeskusteluissa Linda kertoo, millaiseksi heidän yhteinen elämänsä olisi muodostunut. Linda haluaa pitää oikean nimensä salassa, mutta Erik palkkaa tuomari Lindmanin selvittämään Lindan henkilöllisyyttä. Erik eroaa vaimostaan, ja rahoihinsa tyytyväinen Flora lähtee Tukholmaan. Erik saa tietoonsa Lindan henkilöllisyyden, ja lopussa pariskunta aloittaa yhteisen taipaleen.
Elokuvan pohjana on radiossa vuonna 1951 esitetty romanttinen kuunnelma Kuunsilta, jonka kirjoittaja Hella Wuolijoki uskoi elokuvan lähtökohtaan, siihen että ”avioliitossa siitetyt ja syntyneet lapset voivat fyysisestä isästään huolimatta saada naisen nuoruudenrakastetun ulkonaisen olemuksen ja luonteenpiirteet”.
Tyttö kuunsillalta -elokuvan ulkokuvat otettiin Vääksyssä ja Helsingissä. Elokuva kuvattiin keväällä 1952 ja kevätkesällä 1953.
Elokuvan ensi-ilta oli 30. lokakuuta 1953 helsinkiläisissä elokuvateattereissa Rexissä ja Tuulensuussa sekä Tampereella ja Turussa.[1]
Arviot
Elokuvan lähtökohtaa pidettiin vaikeahkona. Uuden Suomen kriitikko kirjoitti: ”Kahden ihmisen puhelinkeskustelujen elokuvaaminen ei ole vallan helppoa ja yksinkertaista työtä.” Helsingin Sanomien kriitikko arvioi Tyttöä kuunsillalta: ”Nyt molempien päähenkilöiden, kypsyneiden ja töissään kiinni olevien ihmisten käyttäytymistä on monissa vaiheissa vaikea uskoa. Toisaalta se on hatikkamaista, toisaalta karkeaa ---.” Kassilan ”kuvallinen ote” sai kiitosta, kuten myös näyttelijöiden suoritukset. Aaltoilan musiikkia pidettiin neutraalina.
Myöhempien aikojen kriitikot ovat kiittäneet Peronkosken taitavaa kuvausta, mutta elokuvan takaumia on arvioissa pidetty ”tahattoman koomisina”.[2] Sitä on myös luonnehdittu kritiikissä ”Kassilan elegantiksi melodraamaksi” (Arto Pajukallio),[3], jossa ohjaaja on ratkaissut älykkäästi kuunnelman siirtämisessä elokuvaksi muodostuvat ongelmat. Tosin maskeeraajien yritystä luoda illuusio nuoruuden hehkeintä kevättä elävistä nuorista ei ole pidetty onnistuneena.[4] Kaiken kaikkiaan Kassila on saanut kiitosta mahdottoman ja yltiöromanttisen aineksen tyylikkäästä kuvittamisesta.[5]
Julkaisut
Televisiossa elokuva on esitetty ensi kerran 1963. Se on julkaistu myös DVD:nä.
