Saamelaisten historia juontaa muiden uralilaisten kansojen tavoin Volgan seudulle, nykyisen Venäjän alueelle. Saamelaisten juuret ovat kivikaudella tekstiilikeramiikkaa valmistaneissa ihmisissä, jotka alkoivat liikkua uralilaisten kielten alkukodista, Volgan keski- ja yläjuoksun alueelta luoteeseen toisen vuosituhannen toisella ja kolmannella neljänneksellä ennen ajanlaskun alkua. Ryhmät käyttivät siirtymiseensä ikivanhoja, jo vuosituhansia käytössä olleita Pohjois-Venäjän jokireittejä. Kielellisesti he olivat länsiuralilaisia. Suomeen nämä ryhmät saapuivat aikaisintaan noin 1600 tai 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua.^[1] Näiden yhteisöjen Sisä-Suomen järvialueelle päätyneistä jäsenistä muodostuivat myöhemmin saamelaiset.^[2]

Tekstiilikeramiikan levinneisyyden perusteella näiden, alun perin samaa kieltä puhuneiden yhteisöjen jäseniä, jäi myös Karjalaan, Laatokan ja Ilmajärven välimaille ja myös vielä edemmäs itään ja kaakkoon. Näistä kansoista kaikki muut paitsi saamelaiset ovat sulautuneet historian saatossa joko slaavilaisiin, itämerensuomalaisiin tai muihin suomalais-ugrilaisiin kansoihin.^[2] Geneettisten isälinjojen pohjalta voidaan arvella, että valtaosa Suomeen vaeltaneista saamelaisten esivanhemmista ei siirtynyt muualle suomalaisten kielellisten esivanhempien saapuessa maahan aikaisintaan noin 800-luvulla eaa., vaan he vaihtoivat kielensä ajan saatossa itämerensuomeksi.^[3][4]

Keskeisiä vaiheita saamelaisten historiassa ovat siirtyminen keräilystä poronhoitoon, Ruotsin ja Norjan sekä suomalaisten ja venäläisperäisten pomorien ja karjalaisten tulo asuttamaan ja viljelemään maata, heidän tuomansa kulkutaudit ja kristinusko. Myöhemmin on saamelaisuutta pyritty jopa hävittämään. Nykyään vähemmistökansojen kulttuureja ja kieliä on ryhdytty elvyttämään.

Länsiuralilaisia kieliä puhuvia ja tekstiilikeramiikkaa valmistaneita ihmisiä alkoi liikkua Volgan keski- ja yläjuoksun alueelta luoteeseen toisen vuosituhannen toisella ja kolmannella neljänneksellä ennen ajanlaskun alkua. Ryhmät käyttivät siirtymiseensä ikivanhoja, jo vuosituhansia käytössä olleita Pohjois-Venäjän jokireittejä. Näiden ihmisten Sisä-Suomen järvialueelle päätyneistä jäsenistä muodostuivat myöhemmin saamelaiset. Tekstiilikeramiikan levinneisyyden perusteella näiden, alun perin samaa kieltä puhuneiden yhteisöjen jäseniä jäi myös Karjalaan, Laatokan ja Ilmajärven välimaille ja myös vielä edemmäs itään ja kaakkoon.^[5] Näistä kansoista kaikki muut paitsi saamelaiset ovat sulautuneet historian saatossa joko slaavilaisiin, itämerensuomalaisiin tai muihin suomalais-ugrilaisiin kansoihin.^[6]

Kielentutkija Ante Aikio on vuonna 2012 esittänyt, että kantasaamen kieli kehittyi suppeahkolla alueella Etelä-Suomessa ja levisi pohjoiseen Fennoskandiaan vasta varhaisella rautakaudella, aikavälillä 300 eaa.–500 jaa.).^[7] Äskettäin on perusteltu kantasaamen hajoamisen ajoittamista ensimmäisille ajanlaskun alun jälkeisille vuosisadoille.^[8] Etelä-Suomessa suomen ja itämerensuomen tavoin uralilaisiin kieliin kuuluneeseen kantasaameen vaikutti tuntematon, ei uralilainen ja ei-indoeurooppalainen substraattikieli.

Tällaisia, ei-uralilaisia ja ei-indoeurooppalaisia kieliä, joita puhuttiin Euroopassa ennen uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten leviämistä, on nimitetty paleoeurooppalaisiksi kieliksi (vertaa paleosiperialaiset kielet Siperiassa). Todennäköisesti paleoeurooppalaiset kielet ovat jakautuneet lukuisiin eri kielikuntiin. Niitä on esiintynyt myös muualla Euroopassa ja niistä on jäänyt substraatteja myös indoeurooppalaisiin kieliin.^[7]

Jo nykyisessä eteläisessä Suomessa tai jossakin Suomesta Karjalaan ulottuvalla alueella syntyi myös saamelaisten nykyinen omankielinen kansallisuuden nimitys. Se on alkujaan sama sana kuin hämäläisten suomalaisten omakielinen nimitys "hämäläiset".^[7]

Kun kantasaame levisi pohjoiseen, tapahtui siellä asuneiden, toisen tuntemattoman paleoeurooppalaisen kielen puhujien kielenvaihto ja saamelaiset etnisenä ryhmänä nykyisessä mielessä muodostuivat. Myös näistä nykyisen lapin alueella puhutuista tuntemattomista kielestä jäi nykyisiin saamelaiskieliin runsaasti lainasanoja, joista monet liittyvät etenkin paikallisiin luonnonoloihin.^[7]

Saamelaisten historiaa viikinkiajalta tunnetaan muiden kirjoittamien lähteiden kautta, saamelaisilla ei omaa kirjallisuuttaan vielä tuolloin ollut. Viikinkiaikana saamelaisten asuinalue ulottui nykyistä etelämmäksi. Saamelaiset tulivat useimmiten hyvin toimeen skandinaavien kanssa. Saamelaisia tiedetään kirjallisten lähteiden ja hautalöytöjen perusteella muuttaneen Islantiin. Skandinaavit ja saamelaiset myös avioituivat keskenään. Harald Kaunotukka avioitui Snæfríðr-nimisen saamelaisnaisen kanssa, joka oli puolestaan Svási-nimisen saamelaispäällikön tytär. Selkein erotus saamelaisten ja skandinaavien välillä kielen ohella oli metsästys ja keräily, joka oli tuolloin saamelaisten erikoisuus. Saamelaiset myivät metsästämiensä eläinten nahkoja skandinaaveille ja paikoittain skandinaavihallitsijat verottivat heitä nahoilla.^[9]

Skandinavian niemimaalla saamelaisväestön asuinalue on ulottunut Keski-Ruotsin Taalainmaalle ja Jämtlandiin asti. Tästä aiheesta ks. erityisesti ruotsalaisen arkeologin Inger Zachrissons töitä (ks. alh.). (Katso myös: Limes norrlandicus)

Tietoja saamelaisista on historialliselta ajalta eteläisestä Suomesta. Lähes koko Suomesta, ei vain Pohjois-Suomesta, tavataan saamelaisperäisiä paikannimiä ja lainasanoja.^[7] Saamea puhuttiin vielä 1400-luvulla Etelä-Pohjanmaalla, 1500-luvulla Järvi-Suomessa ja 1600-luvulla Kainuussa.^[10]

Oulujärven alueella saamelaisasutusta on ollut perimätiedon mukaan viimeksi 1600-luvulla, vielä Ruotsin kruunun alaisten suomalaisten ja Venäjän alaisten karjalaisten käymien rappasotien jälkeen.^[11]

Keminsaamelaisia tiedetään olleen Kittilässä, Sodankylässä, Sallassa ja Kuusamossa 1500-luvulta 1700-luvulle. 1700–1800-luvulla tapahtui kuitenkin kielellinen sulautuminen suomenkielisiin uudisasukkaisiin.^[12]

Myös nykyään Venäjään kuuluvassa Karjalassa tiedetään sekä historiallisten lähteiden että paikannimien perusteella asuneen saamelaisia nykyistä paljon etelämpänä.^[13]

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Lappalainen on ulkopuolisten antama nimitys saamelaisille. Saamelainen (sápmi) taas on saamelaisten omakielinen sana, jolla on vastineensa kaikissa saamen kielissä. Tämä todistaa sen hyvin vanhaksi. Kirjallisista lähteistä se löytynee ensimmäistä kertaa 1600-luvulla Johannes Schefferuksen esiin tuomana. Suomesta löytyy mainintoja 1800-luvun lehdistä, että "lappalaiset" käyttivät itsestään saame-nimitystä. Nimitys yleistyi saamelaisten oman poliittisen aktiivisuuden lisäännyttyä Ruotsissa ja Norjassa 1900-luvun alusta alkaen ja Suomessa II maailmansodan jälkeen. Lappalainen säilyi suomen yleiskielessä vallitsevana nimityksenä kuitenkin 1980-luvulle asti.^[14] Nykyään sanaa lappalainen merkityksessä saamelainen pidetään halventavana.^[15] Lappilainen taas tarkoittaa Lapissa asuvaa ihmistä riippumatta hänen etnisyydestään. ^[16]

Kantasaamen on otaksuttu olleen pääasiassa metsästäjäväestön kieltä. Alkuperäistä metsästyskulttuuria on oletettu harjoitetun Sisä-Suomessa ja Keski-Ruotsissa, kun rannikoilla ja etelässä oli jo siirrytty enemmän maanviljelyyn ja karjanhoitoon.^lähde? Näitä metsästyksellä eläviä ihmisiä kutsuttiin Suomessa lappalaisiksi^[17]. Sana ”lappalainen” tuli mahdollisesti syrjää eli syrjäistä tarkoittavasta sanasta lappea (kuten sanassa ”miekan lape”, ”miekansyrjä”). Tämän väestön kieltä pidetään yleensä saamensukuisena.

Historiantutkija Jukka Korpelan mukaan^{lähde tarkemmin?} keskiajan kirjallisissa lähteissä ”lappalaiset” olisi sen sijaan yleisnimitys erämaaseutujen asukkaille, jotka eivät todellisuudessa olleet kielellisesti, kulttuurisesti tai elinkeinoiltaan yhdenmukaista joukkoa. Lappalainen ei tämän mukaan olisi saamelaisen synonyymi. Tätä käsitystä on arvostellut Veli-Pekka Lehtola.^[18] Myös Ante Aikio katsoo eteläisen Suomen lappalaisten olleen saamelaisia. Perusteena tälle on, että saamea puhuvaa väestöä on paikannimistöstä päätellen asunut miltei koko Suomen alueella, jopa Uudellamaalla.^[7]

Ruotsin, Norjan ja Venäjän (alun perin Novgorodin) saamelaisilta kantamat verot toimivat perustana Lapin valtiollisten rajojen muotoutumiselle. Keskiajalla Ruotsi verotti viittä lapinmaata eli Kemin, Tornion, Luulajan, Piitimen ja Uumajan Lappia sekä lisäksi Jäämeren Lappia Tiitisvuonosta Varankiin. Kuningas Maunu Ladonlukko (1275–1290) uskoi veronkannon ns. pirkkamiehille.

Norja verotti keskiajalla Jäämeren rannikon lapinkyliä Snåasesta Varankiin, Koltan Lappia ja Kuolan Lappia sekä sisämaan lapinkyliä Rounalasta Inariin.

Novgorod kantoi keskiajalla veroja Koltan Lapista, Kuolan Lapista ja Kemin Lapista (lukuun ottamatta Kittilää) sekä Jäämeren Lapissa Varangista Malankivuonoon ja Tornion Lapissa Utsjoelta Koutokeinoon.

Useimmat lapinkylät joutuivat maksamaan veroja kahdelle valtakunnalle ja monet jopa kolmelle. Tilanne alkoi muuttua uuden ajan alussa. Valtiot alkoivat veronkannon sijasta pyrkiä Lapin todelliseen omistukseen. Tässä vaiheessa Ruotsi oli jo menettänyt verotusoikeutensa Malankivuonon eteläpuolella ja Norja oli lakannut kantamasta veroja Rounalasta. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Venäjä luovutti Ruotsille oikeutensa Jäämeren Lappiin, Tornion Lappiin ja Kemin Lappiin. Valtakuntien rajan piti kulkea Iivaarasta Inarijärven kautta Jäämereen Varangin ja Näätämön lapinkylien välistä. Koska rajaa ei kuitenkaan kyetty merkitsemään maastoon, Venäjä kantoi silti edelleen veroja Kemin Lapista.

Täyssinän rauhan jälkeen Ruotsi pyrki varmistamaan itselleen osan Jäämeren rannikosta. Vaatimuksesta jouduttiin kuitenkin luopumaan vuonna 1613 Knäredin rauhassa, jossa Tanska-Norja sai täyteen omistukseensa koko Jäämeren Lapin. Koska Venäjän kanssa hyviin suhteisiin pyrkinyt Tanska-Norja ei enää vuoden 1611 jälkeen kerännyt veroja Kuolan Lapista ja pääosasta Koltan Lappia, Venäjä puolestaan varmisti omistukseensa nämä alueet.

Knäredin rauhan jälkeen Lapissa oli kaksi yhteisaluetta: ruotsalais-norjalainen yhteisalue ja norjalais-venäläinen yhteisalue. Ruotsalais-norjalaiseen yhteisalueeseen kuuluivat Aviovaara, Koutokeino, Lappojärvi, Teno ja Utsjoki Tornion Lapista sekä Inari Kemin Lapista. Käytännössä Ruotsi hallitsi aluetta. Norjalais-venäläiseen yhteisalueeseen kuuluivat Koltan Lapista Näätämö, Paatsjoki ja Petsamo. Käytännössä Venäjä hallitsi aluetta. Vaikka pääosa Kemin Lappia kuuluikin Täyssinän rauhan jälkeen kiistattomasti Ruotsin omistukseen, sitä on Venäjän säilyttämän verotusoikeuden perusteella joskus nimitetty ruotsalais-venäläiseksi yhteisalueeksi ja Inaria vastaavasti ruotsalais-norjalais-venäläiseksi yhteisalueeksi.

Ruotsalais-norjalainen yhteisalue jaettiin vuonna 1751 Strömstadin sopimuksella. Ruotsin vaikean ulkopoliittisen tilanteen ja ruotsalaisten rajakomissaarien välinpitämättömyyden vuoksi Norja onnistui saamaan äärimmäisen edullisen sopimuksen, joka luovutti sen omistukseen Aviovaaran, Koutokeinon ja Lappojärven lapinkylät sekä puolet Tenon ja neljänneksen Utsjoen lapinkylistä.

Ruotsin luovutettua Suomen Venäjälle vuonna 1809 Haminan rauhassa Rounalan ja Suonttavaaran lapinkylät jaettiin Ruotsin ja autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan välillä Muonionjokea pitkin. Vuonna 1814 Venäjä lakkasi kantamasta veroja nyt Suomen suuriruhtinaskuntaan kuuluvasta Kemin Lapista. Suuriruhtinaskunnan itäraja Kemin Lapissa merkittiin maastoon ja vahvistettiin vuoteen 1833 mennessä.

Norjalais-venäläinen yhteisalue jaettiin vuonna 1826 Pietarin sopimuksella. Norja onnistui nytkin saamaan hyvin edullisen sopimuksen, joka takasi sen omistukseen Näätämön lapinkylän pohjoisosan ja Paatsjoen lapinkylän länsiosan. Näätämön eteläosa liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan.^[19]

Jo ennen suurporonhoidon kehittymistä metsäsaamelaisten pyynti- ja keräilykulttuuri perustui vuotuiskiertoon. Talveksi yhden lapinkylän eli siidan muodostama yhteisö kokoontui yhteiseen talvikylään. Siidan rajat oli tarkasti määritelty ja valtiot tunnustivat niiden rajat ja omistusoikeuden 1700-luvulle saakka. Ajan keväästä syksyyn kukin perhe ja suku vietti taas omalla nautinta-alueellaan, jossa vaihtoi asuinpaikkaa kalastuksen ja metsästyksen tarpeiden mukaan.^[20]

Saamelaiset ovat käyttäneet kesytettyä peuraa eli poroa esimerkiksi tavaroiden kuljettamiseen jo pitkään. Pienimuotoista poronhoitoa on ollut ainakin Ruotsin tunturialueilla todennäköisesti jo 1400-luvulla. Eurooppalaisilla markkinoille saattoi kuitenkin myydä turkiksia lähes loputtomasti ja keskiajan lopulla peuran metsästys alkoi riistäytyä osalla alueista varsinaiseksi ryöstöpyynniksi. Aiemmin peuroja oli metsästetty jo kuoppien ja aitojen avulla, mutta nyt alettiin rakentaa tunturista toiseen ulottuvia jättiläisaitoja, joihin voitiin ajaa kokonainen peuralauma kerralla ja ottaa kaikki kiinni. Näin villipeura vähitellen katosi. Porojen hoitaminen oli tapa jatkaa vanhaa elinkeinoa. Suurporonhoito kehittyikin 1500- ja 1600-luvun vaihteessa, jolloin myös verottaja kiinnostui "lappalaisten" poromääristä. Suomen Lapissa suurporonhoidon arvellaan alkaneen 1700-luvulla ja Kuolan Lapissa vasta 1800-luvulla. ^[20]

Poronhoito muutti perinteisen elämäntavan. Porotokkaa eli laumaa ei voinut jättää vartioimatta ja kun jäkälämaat vähenivät oman siidan alueella, alkoi kukin poronomistajaperhe muuttaa tokan mukana pitempiä matkoja kuin aiemmin. Suurporonhoito oli siis täyspaimentolaisuutta. Kesäksi lähdettiin jutamaan Jäämeren rannalle, missä oli vähemmän itikoita. Syksyllä oli teurastus, jolloin ruhot oli helppo viedä kauppaan ja tarpeelliset ostokset tehdä markkinoilla. Pienemmän tokan kanssa sitten kuljettiin syksyn tullen takaisin metsäalueille. Metsässä tuuli vähemmän ja hanki oli pehmeämpää kuin rannikolla, joten porojen oli helpompi kaivaa jäkälä esiin lumen alta. Jäkälä riitti paremmin ja näin säästyi myös rahaa, kun verottaja tuli talvikylään laskemaan omaisuuden silloin, kun poromäärä oli vuotuisesti pienimmillään.^[20]

Poronhoito muutti myös lapinkyläjärjestelmää tunturialueilla. Suurporonhoitajat valtasivat maata laidunalueiksi ja vaikuttivat siten muihinkin saamelaisiin. Yksityisomaisuudelle tuli enemmän merkitystä kuin aiemmin. Perinteisen neliömäisen metsäsaamelaisen lapinkylän rinnalle syntyi jopa satojen kilometrien pituisia pitkänmuotoisia porokyliä.^[20]

Porovarkauden katsotaan olleen normaali osa saamelaista poronhoitoa. Naapurilta ”lainattiin” poroja, koska tiedettiin myös toisen tekevän niin. Niin kauan kuin toiminta oli pientä, siitä ei juurikaan tullut riitoja ja ainakaan viranomaisten eteen asioita ei viety. Kuitenkin esimerkiksi suomalaista Moskua monet paheksuivat, koska hänen katsottiin keränneen suuren omaisuutensa suureksi osaksi epäilyttävillä keinoilla. Moskusta on tehty elokuvakin, vaikka hän on hahmona hyvin kiistanalainen: toisille erämiessankari, toisille itsekäs roisto. ^[21]

Ensimmäiset kirkot oli rakennettu Jäämeren rannalle ja Pohjanlahdelle jo 1100-luvulla. Norjan merisaamelaiset katsottiin käännytetyiksi ainakin pintapuolisesti kristinuskoon 1500-lukuun mennessä. Ruotsin valtakunnassa käännyttäminen voimistui puhdasoppisuuden ajalla 1600-luvun alussa Kaarle IX:n tehostaessa pappien toimintaa Lapissa ja rakennuttaessa kirkkoja. Kruunulle työ oli tärkeää, koska sen myötä katsottiin lunastettavan myös omistus- ja verotusoikeus alueisiin. Papit asuivat kuitenkin pitkään Lapin ulkopuolella ja kävivät harvoin talvikylissä. Vuonna 1619 ilmestyi Uumajan kirkkoherran Nicolaus Andraen julkaisema saamenkielinen aapinen, joka oli ensimmäinen saamenkielinen kirja.^[22]

Kristillinen käännytystyö muutti saamelaista henkistä kulttuuria radikaalisti. Se murskasi osin koko vanhan maailmankuvan. Esimerkiksi vanhojen kalliotaideteosten ja noitarumpusymbolien merkitykset ovat nykyisin monilta osin tuntemattomia. Samoin kertomaperinteen ja joikujen suhde vanhaan šamanistiseen maailmankuvaan on suureksi osaksi hämärän peitossa. Vanhat tavat säilyivät kuitenkin pitkään ja yhdistyivät osin kristilliseen perinteeseen.^[23]

Vielä 1600-luvulla monet kirkon tarkastusmatkat Tornion Lapissa osoittivat kristillisyyden hyvin pintapuoliseksi ja pakanuuden jälkiä näkyy hyvin selvästi vielä 1700-luvulla. Seidoille suunnattuja uhreja kannettiin Inarissakin vielä vuosikymmeniä Pielpajärven kirkolle ja vähitellen uhrikulttuuri muuttui salaiseksi seidanpalvonnaksi ja rummunkäytöksi. Noitavainojen myötä noita-sanalle tuli vähitellen negatiivinen kaiku ja viimeistään 1800-luvulla šamanismi oli korvautunut tietäjälaitoksella. Entiset tavat alkoivat muuttua taikauskoksi lopullisesti vasta 1800-luvulla, jolloin lestadiolaisuus viimeisteli kirkon lähetystyön.^[23]

Joidenkin saamelaisten taloudellinen asema parani heidän siirryttyään poronhoitoon kesyttämällä tunturipeura poroksi. Poronhoidon alkuajankohdasta on erimielisyyksiä. Nykytutkimuksen mukaan suurporonhoito sai alkunsa Skandinavian saamelaisten keskuudessa 1400–1600-luvuilla. Kuolan niemimaalle vaelsi 1800-luvulla komeja ja nenetsejä, jotka vaikuttivat huomattavasti kolttien ja Kuolan saamelaisten poronhoitoon. Poroja oli kesytetty kuljetusavuksi ja maidon- ja nahantuotantoon jo varhain, mutta Suomen saamelaiset elivät pitkälti metsästyksellä ja kalastuksella vielä Ruotsin vallan aikana. Lihantuotantoon keskittyvään suurporonhoitoon siirryttiin vasta 1800-luvulla, ja sen ”kulta-aika” päättyi Ruotsin, Suomen ja Norjan välisten rajasulkujen myötä 1900-luvun alkupuolella.^[24][25]

Venäjä sulki rajansa Norjaan vuonna 1852, jolloin Suomen puolelta ei enää voinut liikkua esimerkiksi porotalouden vuotuiskierron mukaisesti Norjan puolelle tai päinvastoin. Suomen puolen poronhoito oikeastaan aluksi hyötyi rajasulusta, mutta Norjan puolen saamelaisille siitä oli paljon haittaa. Suomen puoleisille laitumille pystyi kiertämään Ruotsin kautta vuoteen 1889 asti, jolloin sekin raja suljettiin. Poropaimentolaisuus jatkui 1800-luvun lopulla ja sen jälkeen Suomen alueella lähinnä Enontekiössä, kun suurin osa Inarin ja Utsjoen saamelaisista ryhtyi vähitellen talollisiksi.^[26]

Poronhoito ei ole missään vaiheessa ollut yleissaamelainen elinkeino, nykyisin suomen saamelaisista viidennes omistaa poroja ja vielä harvemmille se on päätoimi.^[15] Suurten poronomistajien elot veivät elintilaa peuroilta, joiden pyynnillä esimerkiksi inarinsaamelaiset elättivät itsensä kalastuksen, keräilyn ja kaupan lisäksi, täten huonontaen joidenkin toisten saamelaisten elantoa ja asemaa. Nykyään poronhoitoa harjoittavat Suomessa myös muut kuin saamelaiset. Norjassa ja Ruotsissa poronhoito on lailla säädetty saamelaisten yksinoikeudeksi.^[27]

Ruotsissa ja Norjalla poronhoito oli ja on siis saamelaisten yksinoikeus. Suomen puolella kuitenkin myös suomalaiset ovat hankkineet poroja ja opetelleet niiden hoitoa, vaikka niitä hoidettiin erilaisella järjestelmällä kuin saamelaisten keskuudessa. Saamelaiset paimensivat porojaan alkuaan koko ajan ja liikkuivat tokan mukana, niin että laitumet säilyivät hyvinä ja uusiutuivat ajallaan. 1800-luvun lopussa (Poronhoitoasetus 1898) Suomessa säädettiin kuitenkin pakolliseksi perustaa paliskuntia, joille määriteltiin rajat ja alueet ja joiden tehtävä oli syksyllä yhteisesti kerätä porot erotukseen ja maksaa, jos porot olivat syöneet talollisten heiniä vuoden aikana. Näin poroja ei tarvinnut enää paimentaa ja laumojen liikkuma-alue pieneni. Tämä vaikutti myös siihen, että saamelaiset alkoivat asettua paikoilleen asumaan. Samalla kuitenkin osalta laitumista katosivat jäkälät kokonaan, kun esimerkiksi Ounastunturin suomalainen paliskunta rakensi poroilleen aitauksen, jonka sisältä maa kaluttiin tyhjäksi.^[28]

Suomen saamelaisten mielestä paliskuntien takia poroja myös kuoli ja vahingoittui yhteiserotuksessa paljon enemmän kuin ennen ja taudit levisivät helpommin. Sekä 1800-luvun lopulla että 1900-luvun alussa olikin suuria tautivuosia ”pororuttoa”, jossa kerrottiin muisteluiden mukaan esimerkiksi Kutturan Niilon kaikki 6000 poroa kuolleen samoin kuin Salkko-Niilan 10 000 poroa – nämä lienevät suurimpia poromääriä, mitä kenelläkään olikaan. ^[29]

On osin selvittämättä, miten ja milloin täsmälleen saamelaiset menettivät omistusoikeuden maihin Lapissa. Kaisa Korpijaakon väitöskirjatutkimuksen mukaan lapinkylien omistusoikeudet olivat Ruotsin valtakunnassa kiistämättömät 1700-luvun puoliväliin saakka. Monet saamelaiset ryhtyivät kuitenkin itse uudisasukkaiksi, jolloin asuinpaikka kirjattiin rekisteriin suomalaisella nimellä. Tämä nimi otettiin tai merkittiin sukunimeksi yleensä viimeistään seuraavassa sukupolvessa. Elinkeinon muuttuessa vaihtuivat myös elintavat ja kieli ja näin "suomalaistuivat" kokonaan esimerkiksi Pudasjärvi ja Kemijärvi vuoteen 1683, Taivalkoski vuoteen 1668, Savukoski vuoteen 1700, Kuolajärvi vuoteen 1740 ja Kuusamo vuoteen 1738 mennessä. Vuonna 1745 voudeille annettiin uusia ohjeita ja 1749 uusi lapinsääntö, jotka saattoivat aiheuttaa vähitellen muutoksen tavassa tulkinta lapinkylien omistusoikeutta. Suomen Lapin osalta taas hallintokäytänteissä tapahtui muutos, kun Suomi siirtyi Venäjän alaisuuteen ja virkamiehistö vaihtui. Saamelaisten omistusoikeuksien kumoaminen ei siis perustunut mihinkään yksittäiseen lakiin, vaan käytäntöön, joka muuttui vähitellen. Ilmeisesti vanha lapinkyläjärjestelmän yhteisomistus ja uudempi yksityis- ja valtionomistus elivät ensin rinnakkain, kunnes vanha järjestelmä romahti.^[30]

Jotkut maanomistajiksi merkityistä saamelaisista (kuten muistakin lappilaisista) myivät tilansa metsänhankintaan liittyneen tilakeinottelun yhteydessä esimerkiksi 1910-luvun Inarissa.^[31] Kylien perinteiset nautinnat säilyivät kirjoittamattomana perinteenä saamelaisten keskuudessa kuitenkin vielä pitkään. Suomalaiset uudisasukkaat eivät tienneet näistä vanhoista oikeuksista. Siksi saamelaisilla syntyi ristiriitoja muiden paikallisten asukkaiden ja myöhemmin myös matkailijoiden kanssa esimerkiksi marjojen poiminnasta, polttopuiden hankinnasta ja metsästyksestä, kun uudet tulokkaat tulivat esimerkiksi perheen perinteisille marjamaille.

Kirkko vastasi Lapissa 1800-luvun lopulla pääosin kansanopetuksesta. Opetusta hoitivat yleensä katekeetat, jotka olivat kiertokoulunopettajia. Opettaja siis kiersi kylästä toiseen opettamassa aina pari viikkoa kerrallaan siellä olevia lapsia. Utsjoella katekeetat olivat yleensä saamenkielisiä, mutta muilla alueilla heidän kielitaitonsa saattoi olla huonompaa, koska oletettiin paikallisten osaavan myös suomea. Myös Outakoskelle 1885 perustettu kansakoulu antoi 1900-luvun alkuun asti opetusta vain suomeksi, vaikka sen oppilaat olivat saamenkielisiä. 1900-luvun alussa saamenkielisiä katekeettoja saatiin kuitenkin lisää.^[32]

Kuopion piispa Gustaf Johansson lähetti ensimmäisen saamelaisen – Josef Guttormin - etelään opiskelemaan seminaariin, niin että Outakosken kansakoulu sai lopulta saamea puhuvan opettajan 1900-luvun alussa. Osa opetuksesta annettiin kuitenkin edelleen suomeksi, koska saamelaisperheet itse pitivät sitä lapsilleen hyödyllisenä. Saamen kielen asemaa parantamaan pyrkivät henkilöt pitivät tätä kuitenkin harmillisena. Esimerkiksi Lappiin kotiutunut suomalainen kirkkoherra Lauri Itkonen arvosteli kärkevästi saamelaisten ”kielisortoa” ja vaati, että pappien pätevyysvaatimuksissa Lapissa tulisi olla myös saamen kieli. Suomalaiset kyllä järkyttyivät, kun heille vaadittiin kouluissa venäjän kielen opetusta edes pari tuntia viikossa ja samalla kuitenkin vaativat saamelaisten luopuvan omasta kielestään kokonaan.^[33]

Oppivelvollisuuslain 1921 mukaan kansakouluun ei pitäisi olla kotoa enempää kuin 5 km matkaa. Koulujen perustaminen oli kuitenkin hidasta, kun kunnissa pelättiin niiden rakennus- ja ylläpitokustannuksia. Keskuskylien ulkopuolella saamelaislasten opetus oli usein edelleen katekeettojen eli kiertävien opettajien varassa, eivätkä näistäkään kaikki osanneet saamea. Kouluajan lyhyys aiheutti ongelmia oppimiselle. Vasta vuonna 1927 Lapin kansakoulujen oppilasmäärä ylitti katekeettakoulujen oppilasmäärän. Kansakoulujen opettajat olivat yleensä suomalaisia ja opetus suomeksi. Samoin puuttui saamenkielisiä oppikirjoja. Utsjoella annettiin saamenkielistä opetusta, mutta sielläkin oppimateriaalit olivat suomeksi. Ristiriitaista on, että suomalaisessa julkisuudessa moitiskeltiin norjalaistamista ja kehuskeltiin sillä, että Suomessa ei ollut laissa mitään suomalaistuttamispykäliä. Opetusta ei kuitenkaan käytännössä tarjottu juurikaan saameksi, ja saamelaisten annettiin vain ”luonnostaan” suomalaistua. Perusteluina käytettiin esimerkiksi eri saamen kieliä eli kielen hajanaisuutta. Hyviä aloitteita tehtiin uusista saamenkielisistä kouluista, aapisista ja opettajankoulutuksesta, mutta käytännössä vain aapinen eteni.^[34]

Ensimmäinen maailmansota ei juurikaan vaikuttanut Lapissa paitsi elintarvikepulana. Norjan rajaa valvottiin välillä tarkemmin niin, että kaupankäynti vaikeutui ja esimerkiksi jauhojen hinnat nousivat pilviin. Vuoden 1918 sisällissotaan Suomessa saamelaiset eivät osallistuneet. Kaksi inarinsaamelaista oli valkoisen suojeluskunnan mukana koillisrintamalla, mutta yleensä saamelaiset eivät osallistuneet Suomen vuoden 1918 sisällissotaan.^[35]

Suomen itsenäistyttyä oli kuitenkin epäselvää, mihin tulisi Venäjän ja itsenäisen Suomen raja. Osa suomalaisista haaveili, että laajoja alueita nykyisen Venäjän puolelta olisi liitetty uuteen Suomeen. Perusteluna käytettiin sitä, että alueen karjalainen väestö oli suomensukuista. Niin esimerkiksi keväällä ja kesällä 1918 lähetettiin Inarista retkikunta valtaamaan alueita Venäjältä, mutta sille kävi nolosti ja se joutui palaamaan. Mukaan oli palkattu parikymmentä saamelaista lähinnä huoltomiehiksi ja koskenlaskijoiksi.^[36]

Kesällä 1919 Lapin rajavartioston päällikkö Martti Wallenius ja Mosku lähtivät siviilipuvuissa miehineen Venäjän rajan yli "kolttaretkenä" tunnetulle retkelle, jolla kolttasaamelaisia kuulusteltiin kovaotteisesti, pahoinpideltiin ja jopa kidutettiin. Tavoitteena oli kuulemma selvittää, ketkä heistä olivat syyllistyneet porovarkauksiin Suomen puolelta ja ilmeisesti kaikki oletettiin syyllisiksi. On kuitenkin hyvin kyseenalaista, olivatko läheskään kaikki koltilta retken yhteydessä takavarikoidut porot oikeasti varastettuja. Retkikuntalaisista iso osa oli itse poromiehiä, jotka näin lisäsivät eloaan eli omaa poromääräänsä.^[37]

Suomessa oli pitkään haaveiltu yhteydestä Pohjoiselle Jäämerelle ja Tarton rauhassa 1920 itsenäiseen Suomeen liitettiinkin ”toinen käsivarsi” eli Petsamo. Raja Suomen ja Venäjän välille piirrettiin huomioimatta maastonmuotoja saatikka paikallisia asukkaita. Näin osa kolttasaamelaisten kylistä jäi Venäjän, osa Suomen puolelle ja osa jaettiin kahtia. Suomalaiset perustelivat Petsamon alueen liittämistä Suomeen sillä, että saamelaiset olivat suomalaisia. Käytännössä kyse oli Veli-Pekka Lehtolan mukaan kuitenkin valtion eduista, eikä kolttasaamelaisten mielipidettä tai elinalueita huomioitu mitenkään. Aluetta alettiin nopeasti kartoittaa ja kaikki sen maa julistettiin valtion omistukseksi yhden luostarin aluetta lukuun ottamatta. Vuonna 1925 annetulla Petsamon asutuslailla maita alettiin jakaa yksityisille.^[38]

Vuonna 1921 Petsamon alueella tehtiin väkilukuselvitys, jonka mukaan asukkaita oli 1423. Näistä suurin ryhmä olivat suomalaiset (577), sitten karjalaiset (387) ja kolmantena saamelaiset (221). Petsamon koltat vannoivat uskollisuutta Suomen valtiolle 1921–1923, mutta epätietoisuus jatkui vuosikymmenen ajan: paljonko heitä oli ja ketkä kuuluivat Suomeen, ketkä Neuvostoliittoon. Alueella oli ortodoksisten kolttien lisäksi luterilaisia poro- ja merisaamelaisia.^[38]

Petsamonkylän koltat alkoivat menettää kalastuspaikkojaan suomalaisen kalateollisuuden kehittyessä – asumukset jäivät tehdasrakennusten väliin, eikä kalastuspaikkojen menetyksestä maksettu mitään korvauksia. Suomi myi paatsjokelaisten lohikalastusoikeudet Norjalle ja pääoman korko jaettiin koltille vuosittain – oliko tämä saamelaisten oma tahto vai ei, ei varmuutta asiasta. Yhä useampi joutui kuitenkin satunnaistöiden varaan ja jopa kerjäläisiksi. Jotkut innostuivat harvinaisistakin suomalaisista harrastuksista, kuten Vasko Fedotoff, joka oli kansallisen tason mäkihyppääjä 1920-luvulla. Matkamuistoja myytiin turisteille, mutta turistit myös tunkeutuivat saamelaisten koteihin arvostelemaan. Osa valtaväestön edustajista piti kolttia ryssinä ja hassuina kääpiöinä. Negatiivista asennetta selittää osin yleinen venäläisvastaisuus Suomen itsenäistymisen jälkeen.^[39]

Erämaiden takainen kolttien Suonikylä köyhtyi Suomeen liittämisen jälkeen. Suonikyläläiset menettivät rajan taakse ¼ alueestaan ja varkaat veivät sodan aikana ¾ kylän poroista. Uusi isäntämaa valittiin perinteisten sukualueiden mukaan eli vain kolme kylän kolttaperheistä ryhtyi neuvostoliittolaisiksi. Kuolaan ja Kuolanniemelle pääsi matkustamaan enää vain erityisluvalla eli idän talvitiet katkesivat. 1920-luvulla päätettiin rakentaa Suonikylälle uusi talvikylä valtion varoin, että aluetta voitaisiin käyttää hyödyllisesti, kun se ei maanviljelyynkään sopinut. ^[40]

Suonikylän lapinkyläjärjestelmä edusti 1920-luvulla vielä vanhaa ikimuistoista maankäyttöä, jossa kyläkokous jakoi nautinta-alueet sukujen kesken, jotka puolestaan antoivat ne perheiden nautintaan. Perinne oli särkymässä, kun suomalaiset alkoivat tunkeutua kolttien pyyntialueille. Ammattikalastajia kävi ryöstökalastamassa koltta-alueella ja kettuja pyydettiin laittomasti myrkkysyöteillä Suonikylän metsissä. Poronhoitopaliskunnassa valta oli suomalaisilla ja siksi oli ehdotettu suonikyläläisille omaa paliskuntaa. Niinpä Suonikylästä alettiin 1930-luvulla kaavailla erillistä suojelualuetta, kolttaterritoriota. Koltat tai ainakin osa heistä oli itse aloitteentekijöinä.^[41]

Kolttien suojelualuetta koskeneissa lausunnoissa puoltajia olivat mm. ne jotka korostivat kolttien ”alkuperäisyyttä” Suonikylässä. Vastustajat leimasivat eristäväksi ja holhoavaksi reservaattipolitiikaksi ja halusivat pidättää uudisasuttajille oikeuden esim. mahdollisiin luonnonrikkauksiin. Lapin sivistysseura alkoi tukea suojeluhanketta ja esim. Yhdysvaltain intiaanijärjestöiltä tiedusteltiin sikäläisiä reservaattijärjestelyjä. Lääninhallitus ehdotti kolttien vähittäistä siirtymistä kiinteään asutukseen asutustilojen avulla: tavallaan 25 vuoden siirtymäaika vuotuiskierron lopettamiseen. Hanke kuitenkin jäädytettiin – tyrmääjiä eivät kuitenkaan olleet ”Helsingin herrat” vaan Lapin omat virkamiehet. ^[42]

Inarin saamelaiset ”katosivat” maailmansotien välisenä aikana – espanjantauti tappoi kyllä jopa 10% kunnan asukkaista vajaan kuukauden aikana 1920, mutta merkittävämpää on saamelaisten jääminen pieneksi vähemmistöksi, kun suomalaisia tuli alueelle paljon lisää Petsamon tien rakentamisen, metsätöiden, uittojen ja kultakuumeen (1920-luvun puolivälissä) myötä. Nämä tarjosivat toki töitä myös paikallisille, mutta tekijöitä tarvittiin yhä enemmän ja heitä virtasi alueelle etelästä. Vuonna 1810 Inarissa oli laskettu olevan vain 20 suomalaista (ja 412 saamelaista ja vielä vuonna 1920 saamelaisia ja suomalaisia laskettiin olevan lähes saman verran (930 suomalaista ja 806 saamelaista). Vuonna 1940 suomalaisten määrä oli kuitenkin jo kaksinkertaistunut 1907:än, kun saamelaisten määrä pysyi ennallaan (820).^[43]

Runsas liikkuva väestö toi järjestyshäiriöitä. Myös matkailijoiden määrä kasvoi: vuonna 1927 heitä oli jo 3000. Autobusseilla viiletettiin 50 km/h kohti eksoottista Petsamoa. Inarinsaamelaisten taito oli aina ollut sopeutua ja ottaa kulttuurivaikutteita vastaan omaan ”sekakulttuuriinsa”. Muut eivät kuitenkaan arvostaneet tällaista kulttuuria, koska se ei ollut enää ”alkuperäistä”. Vielä 1900-luvun alussa inarinsaamea oli pidetty merkittävänä kielenä ja sillä oli julkaistu kirjallisuutta. Vuoden 1918 jälkeen ei mitään uutta julkaistu kuitenkaan vuosikymmeniin. Kyrön kylästä kasvoi tienristeyksessä uusi keskus, jota kutsutaan myös Ivaloksi.^[44]

Utsjoella oli edelleen 1920- ja 1930-luvulla vahva saamelaisenemmistö. Suomalaiset tulivat kaukaiselle Utsjoelle vastahakoisesti ja viihtyivät huonosti. Tenolaisille Suomi taas oli hyvin kaukainen. Kunnanvaltuusto pääosin saamelainen, mutta kirjoitti pöytäkirjat suomeksi ja kunnassa luettiin niin suomen-, saamen- kuin norjankielisiäkin lehtiä. Kunnanvaltuustoa huoletti alueen mahdollinen suomalaistuminen ja se teki 1925 ehdotuksen kansanedustaja A. A. Neitiniemelle, että Utsjoki säilytettäisiin lappalaisalueena ja suomalaiset saisivat muuttaa sinne vain kunnanvaltuuston suostumuksella (esim. virkamiehet). Maanviljelyyn huonot edellytykset ja poronhoito kannatti kutakuinkin ja suomalainen uudisasutus nähtiin liikaväestönä. Samoin 1925 kunnanvaltuusto teki ehdotuksen, että Utsjoelle ei rakennettaisi tietä eikä puhelinlinjaa, ilmeisesti koska arveltiin niiden tuovan mukanaan vain ”huonoja lantalaisia huonoine tapoineen”. Samoin pelättiin omien elinkeinojen puolesta. Alueen saamelaisilla oli suhteet vanhastaan Norjaan, josta saatiin mahdollisesti tarvittavat palvelut. Toki valtuustossa oli myös kilpailevia kantoja.^[45]

Enontekiössä oli 1920-luvulla kaksi paliskuntaa, Näkkälä ja Lappi. Pääosin suomalaisesta Peltovuoman paliskunnasta olivat loppuneet porot ja se oli liitetty Näkkälään. Poroja paimennettiin vielä vanhaan tapaan kesäisin ja ne koottiin yhteen paliskunnan toimin vasta alkutalvesta. Syksyllä ilmojen kylmetessä siirryttiin tunturimailta koivumetsiin ja talvella havuoutaan. Monilla porosaamelaisperheillä oli vakituiset talollisystävät, joiden luona käytiin ja näin muodostui nk. väärtisuhde. Vanhuksia ja lapsia voitiin jättää talveksi asumaan taloihin. Viimeistään 1910-luvulla kokonaiset perheet alkoivat asua talollisten luona osan talvea. Saamelaiset antoivat vastineeksi tietyn määrän poroja ja poronlihaa taloon. Jotkut saamelaisista alkoivat itsekin hankkia lehmiä ja lampaita. 1920-luvulla alettiin rakentaa kesätaloja kesälaitumien tuntumaan. Osa talollisista vaati kuitenkin kohtuuttomia korvauksia porojen syömistä heinistä ja osa Enontekiön porosaamelaisista muutti Inariin 1930-luvun alussa.^[46]

Kansallisuusaate eli nationalismi lienee vaikuttanut siihen, että 1800-luvulla pyrittiin kansakuntia määrittelemään yhä tarkemmin. Osa pyrki määrittelemään niitä kielitieteellisesti ja osa biologian ja rotuoppien kautta. Suomessa ajateltiin perinteisesti suomalaisten edustavan suomalais-ugrilaisten kansojen joukossa korkeimmalle kehittynyttä muotoa, kun suuri osa esimerkiksi Siperian kansoista olivat jääneet ”alemmalle kehitysasteelle”. Biologisesti taas oli kovasti tärkeää pyrkiä todistamaan, että suomalaiset eivät olleet mongoleja. Itsenäisessä Suomessa käynnistettiin Yrjö Kajavan tutkimusprojekti Suomalaisen tiedeakatemian tukemana väestön rodullisista ominaisuuksista ja sitä varten 1920-luvulla eri puolille maata lähetettiin kallonmittaajiksi esimerkiksi lääketieteen ylioppilaita ja kandidaatteja. ^[47]

Kallonmittaajia saapui myös saamelaisalueelle, mutta osoittautui, että saamelaiset eivät olleet lainkaan halukkaita tulemaan mitattaviksi. Saamelaisia pyydettiin tutkimusta varten jopa riisuutumaan alasti ja heidät kuvattiin edestä ja takaa. Osallistuminen oli periaatteessa vapaaehtoista, mutta suuri osa saamelaisista ei ehkä ymmärtänyt sitä kieliongelmienkaan takia. Niin usein kerrottiin, että väki meni piiloon, kun "lantalaisia" lähestyi kylää ja sanansaattaja voitiin lähettiin eteenpäinkin varoittamaan muita. Suurta harmistusta saamelaisväestön keskuudessa herätti myös, että 1930-luvulla Inarin Vanhasta Hautuumaasaaresta kaivettiin noin 70 luurankoa, joiden kallot vietiin arkistoivaksi Helsingin yliopiston anatomia laitokselle. Usein saamelaisten reaktio syviksi koettuihin loukkauksiin oli hiljaisuus. Onkin mahdollista, että osa tutkijoista ei tajunnut lainkaan, kuinka suurta pahaa mieltä he toiminnallaan aiheuttivat. Tyytymättömyys ilmeni esimerkiksi huhuina, joiden mukaan tutkijoiden tavoite oli todistaa saamelaisten olevan lähellä apinoita. Osa tutkijoista pitikin selvänä, että roduista osa oli ”ylempiä” ja osa ”alempia”.^[48]

Pian kuitenkin todettiin että vaihtelu eri yksilöiden välillä oli niin suurta että kovin merkittäviä yleistyksiä erilaisista roduista ei todellisuudessa voitu tehdä. Myös natsi-Saksan äärimmäinen rotuideologia sai monet muuttamaan mieltään ja vastustamaan rotumääritelmiä jo 1930-luvulla. Rotuteoriat jäivätkin melko lyhyeksi, vaikka näkyväksi vaiheeksi suomalaisessa tutkimuksessa. Esimerkiksi Väinö Lassila irtisanoutui niistä näkyvästi. Kulttuurin tutkimuksen keskuudessa monet silti pitivät selvänä, että ”kehittyneemmät” kansat syrjäyttäisivät heikommat, kuten saamelaiset. Luonnonkansojen ”jääminen” pyyntikulttuurin asteelle kertoi niiden pysähtyneen kehityksessä. Maanviljelystä pidettiin sivistyskansan merkkinä.^[49]

Saamelaisia kutsuttiin toisen maailmansodan sotarintamalle niin Suomessa, Neuvostoliitossa kuin Norjassakin ja osin he joutuivat sotimaan omia heimolaisiaan vastaan. Esimerkiksi talvisodan aikana tammikuussa 1940 suomalaiset iskivät Neuvostoliiton puolelle vanhaan Suonikylään. Mukana oli kolme kolttasotilasta, jotka joutuivat siis osallistumaan oman entisen kotipaikkansa tuhoamiseen. Sodissa kaatui rintamalla yhteensä 61 Suomen saamelaista, joista kahdeksan talvisodassa.^[50]

Petsamoa ei ollut evakuoitu ennen talvisotaa ja Puskan kolttakyläläisistä kuusi taloa vietiin sotavangeiksi. Ne koltat, jotka ehdittiin sodan alettua evakuoida, vietiin 500 km päähän Tervolaan talveksi. Porot koottiin kiireessä ja niitä paimennettiin Sevettijärven seudulla. Samoin Nellimin alueen poroja paimennettiin evakossa ja Sompion saamelaiset evakuoitiin Kittilään. Paatsjoki ja Petsamojoki kärsi suuria tuhoja, osin suomalaiset itse tuhosivat kaikki maantievarren rakennukset. Suonikylä säästyi vähäisillä vaurioilla. Kolttakönkään kyläläiset olivat pakolaisina Norjassa, utsjokelaiset siirtyivät samoin päivisin aina Norjan puolelle nimismiehen käskystä. ^[51]

Sotien aika mullisti Lapin tieolot. Kevättalvella 1940-1941 Norjan vallanneet saksalaiset halusivat käyttää Suomen tiestöä kuljetuksiinsa ja valtio alkoi rakentaa maantietä Kilpisjärvelle sekä Inarista Karigasniemeen. Rakentaminen eteni kuitenkin vain varatöinä ja keskeytyi noin 10 km päähän Karigasniemestä. Viimeiset 10 km saksalaiset rakensivat loppuun, samoin kuin tien Kaaresuvannosta Kilpisjärvelle. Tiet rakennettiin lähes kokonaan pakkotyövoimalla eli sotavankien avulla. Lisäksi saksalaiset rakensivat pääteiden varsille useita lentokenttiä samoin pääosin vankityövoimalla. Saksalaisten mukana alueelle tuli rahatalous, joka etenkin Tenojokivarressa oli ollut aiemmin mitätöntä. Paikalliset hyötyivät, kun saksalaiset ostivat käsitöitä, maitoa, poronlihaa ja työtä riitti ruokaloissa, keittiöllä, sotilaskodeissa, metsätöissä ja rakentamassa.^[52]

Jatkosodassa saamelaiset jäivät pääosin pohjoisen rintamille, missä osin hyödynnettiin myös heidän erämaataitojaan esimerkiksi oppaina, kaukopartiomiehinä ja huoltojoukkojen vene- ja poromiehinä. Saamelaisten kaatuneiden osuus väestöstä oli sama kuin muuallakin Suomessa eli noin kaksi prosenttia. Vain kolme saamelaista kävi upseerikoulun ja yleni luutnanteiksi. Kersantteja oli enemmän. Lisäksi evakkoaika ja Lapin sodan aikainen miinoitus aiheuttivat siviilikuolemia. Poronhoito kärsi sota-ajasta muita elinkeinoja enemmän. Evakuoinnin yhteydessä menetettiin melkein kaikki kolttien isot porot. Työvoimaa ei ollut tarpeeksi, kun nuoret miehet olivat rintamalla ja varkaat verottivat tokkia. Vielä pahemmin verottivat pakkoteurastukset, joita valtio pani toimeen kaikkina sotavuosina ja poroja teurastettiin enemmän kuin koskaan. Luovutusmääriä pidettiin kohtuuttomina ja korvauksia mitättöminä.^[53]

Jatkosodan lopulla partisaanihyökkäykset lisääntyivät ja suonikyläläiset evakuoitiin. Muitakin kolttaperheitä ja sompiolaisia siirrettiin. Yliluiroon ja Uulalan saamelaistaloihin partisaanit kuitenkin ehtivät iskeä ensin, jolloin tapettiin viisi naista ja lasta ja yksi mies vietiin sotavangiksi. Partisaanivaaran takia monet saamelaiset asuivat metsässä talojen sijasta.^[54]

Virallinen määräys Lapin evakuoinnin aloittamisesta annettiin 7. syyskuuta 1944. Käskyn mukaan ketään ei saanut jättää Oulujoki–Oulujärvi–Sotkamo-linjan pohjoispuolelle eli alueelle, jolla saksalaiset olivat kantaneet rintamavastuun. Pohjois-Suomen 168 000 evakosta hieman alle kolmasosa meni Ruotsiin ja lopuista suurin osa lähetettiin Pohjanmaalle. Ohjeena oli ottaa syliin se mitä mahtuu ja lähteä liikkeelle. Tarkemmin sanoen sallittu määrä oli 50 kilogrammaa per henki. Loput koetettiin piilottaa tai kaivaa maahan. Lehmät myytiin usein saksalaisille, lampaat teurastettiin ja porot jäivät metsään. Hevoset saatiin mukaan, mutta koirat piti ampua. Saamelaisista Inarin asukkaat sijoitettiin Ylivieskaan, utsjokelaiset Alavieskaan, kolttasaamelaiset Kalajoelle ja Sompion väestö Himangan kuntaan. Kutturan kylä miltei unohtui ja sai sanan myöhään, jolloin päätettiin evakuoida heidät Ruotsiin, koska etelään ei enää ehtinyt.^[55]

Pohjoisimman Lapin evakuointi tapahtui 90-prosenttisti saksalaisella kalustolla: Ivalon komendantti majuri von und zu Fraunberg määräsi pohjoiseen tulevat kuorma-autot ottamaan paluulastiksi evakkoja. Saksalaisten käytös oli pääosin moitteetonta. He auttoivat evakuoinnissa ja lupasivat pitää hyvää huolta taloista - nämä olivat Inarin ”kantasaksalaisia”, jotka tunnettiin henkilökohtaisesti. Erilliset saksalaisten hävitysjoukot tulivat sodan alettua muualta huolehtimaan poltetun maan taktiikasta. Sota saikin pian kostosodan luonteen ja Lappi oli Berliinin ja Dresdenin ohella toisen maailmansodan tuhotuin alue. Suuri osa suomalaisten tappioista johtui miinoista, joita käytettiin enemmän kuin normaali poltetun maan taktiikka olisi vaatinut. Hävitystyötä tehtiin erityisesti pääteiden varsilla eli siellä, mitä kautta vetäydyttiin. Enontekiön ja Inarin kunnat hävitettiin 80-90-prosenttisesti, kun tuho Lapissa oli yleensä keskimäärin 40–47 %. Talot poltettiin, veneet kerättiin yhteen ja poltettiin tai särjettiin, nuotat ja kalastusvälineet rikottiin, kaivot, puhelintolpat, tiet räjäytettiin tai muuten hävitettiin, porot tapettiin missä niitä vain nähtiin. Utsjoki säilyi paremmin, koska siellä ei ollut juurikaan vielä teitä. ^[56]

Evakkoon lähtijöille oli epäselvää, pystyisivätkö he koskaan palaamaan kotiseudulleen takaisin. Huhun mukaan NL aikoi ottaa Pohjois-Suomen, kun saksalaiset vetäytyisivät. Toistakymmentä poromiestä Länsi-Inarista (pääosin saamelaisia) päätti jäädä kotiseuduilleen pitämään huolta poroista. Monille saamelaisille evakkomatka oli kuin ulkomaanreissu, kaikenlaista ihmeteltiin, mutta monelle myös ahdistavaa. Kulttuurishokkeja aiheuttivat erityisesti vesi ja ruoka. Jokivesi oli ihan toista kuin kirkas tunturivesi ja kaivovettä saatettiin luulla likavedeksi. Elintarvikepulaa oli jossain määrin ja apuun tarvittiin mustaa pörssiä. Ennakkoluuloja oli molemmin puolin. Eniten pohjalaiset vierastivat ortodoksisia kolttasaamelaisia. Nopean evakon takia ei myöskään voitu aina olla edukseen. Asunnoista oli pulaa ja pienessä tuvassa asui jopa 6–10 henkilöä. Heikoissa asuinoloissa taudit levisivät ja erityisen tuhoisia ne olivat saamelaisille, joilla oli heikompi immuniteetti. Asiaan saattoivat vaikuttaa myös ilmastonvaihdos tuntureilta alaville maille ja outo ruokavalio, ehkä jopa koti-ikävä, joka mainittiin kuolinsyyksi jopa lääkäreiden suulla joissain tapauksissa. Ennakkoluulot kuitenkin vähenivät ajan mittaan puolin ja toisin ja uskonto loi myös yhteisyyttä suomalaisten kanssa.^[57]

Poromiehiä alkoi palata evakosta Lappiin jo vuodenvaihteessa 1945. Seuraava talvi 1945–1946 asuttiin yleensä tilapäisasunnoissa, kuten ensin rakennetussa saunassa tai navetassa. Talot rakennettiin itse, vaikka valtio avustikin rakentamista korvauksin, lainoin, järjestelyin ja tavarahankinnoin. Myös ulkomaalainen apu huomattavaa esim. Ruotsista saatiin parakkeja väliaikaisavuksi, sairaanhoitoapua ja rahaa. Tärkeimpiä avun antajia oli Yhdistyneiden kansakuntien avustus- ja jälleenrakennustoimikunta.^[58]

Koltat oli evakuoitu Kalajoelle ja sodan päätyttyä piti miettiä, palaavatko koltat vanhalle kotiseudulleen Petsamoon eli muuttavat Neuvostoliittoon vai etsitäänkö asuinpaikka muualta. Etenkin nuoremmat, rintamallakin taistelleet kolttamiehet asettuivat vastustamaan ajatusta Neuvostoliittoon muuttamisesta ja Petsamon siirtoväen kokous ehdotti sijoitusalueeksi Inaria. Suonikyläläiset palautettiin ensimmäisinä Inarin Luttojoen alueelle vuonna 1945, muut koltat vasta 1946. Koltille osoitettu alue selvisi kuitenkin liian pieneksi. Siihen lisättiin kuitenkin Sevettijärven alue Inarinjärven pohjoispuolelta vuonna 1947 ja muutto lopullisille asuinsijoille alkoi osalla vasta 1949. Suvun merkitys asuinpaikan valinnassa edelleen suuri: kolttaperheet päättivät yleensä muun suvun mukaan, minne asettuivat asumaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan rakennettu enää talvikylää. Koltat olivat itse aktiivisesti mukana muuton valmistelussa ja sijoituspaikan valinnassa ja tekivät itsekin ensin virhearvion alueen riittävyydestä.^[59]

Saksalaisten aiheuttama tuho merkitsi käännettä saamelaiskulttuurissa, mutta nopeus vaihteli eri alueilla. Evakkoaika Ruotsin puolella ei yleensä muuttanut suuresti Enontekiön saamelaisten elämää, vaan muutoksia tapahtui vasta 1950-luvulta alkaen. Tuhotuilla alueilla taas elämä muuttui nopeasti. Teitä rakentamaan tuli paljon suomalaisia ja teiden myötä lisää uudisasukkaita. Postilaitos, poliisi, rajavartiosto ja terveydenhuolto toimivat paremmin teiden myötä ja kielenä oli näissä suomi. Ivalo kasvoi räjähdysmäisesti. Liikenteen suunta kääntyi Inarissa lähes täysin etelään ja pohjoisemmassakin osin.^[60]

Rakennukset rakennettiin uudelleen saamelaisalueellakin suomalaisiksi tyyppitaloiksi (suomalais-pohjalaisia omakotitaloja) eli perinteiset lapintalot katosivat. Taloihin alkoi tulla suomalaisia tarvekaluja ja koristeluja ja evakossa oli omaksuttu pohjalainen siisteysihanne. Vain rakennusten sijoittelu noudatti vanhaa tapaa eli pyrittiin säilyttämään avaruuden tuntu. Saamelaisasusteet alkoivat korvautua suomalaisvaatteilla eli ”lannanvaatteilla”. Etenkin nuoret ja vanhat motkottivat, kun vaatteet eivät aina edes sopineet talveen. Alettiin antaa suomalaisia etunimiä ja joidenkin nuorten mielestä saamen puhuminen oli vanhanaikaista.^[61]

Pienten lapinlampaiden tilalle otettiin suomalaisia maatiaislampaita ja lehmärotukin vaihtui lähes sukupuuttoon kuolleesta lapinlehmästä länsisuomenkarjaksi, jota varten piti hankkia parempaa rehua, eikä se osannut häätää sääskiä kävelemällä pensaiden läpi tai häntäänsä heilutellen. Nurmiviljelystä siirryttiin kylvöheinään, omavaraistalouden sijaan yleistyi rahatalous. Kesäpaikkajärjestelmä murtui nopeasti eli jäätiin asumaan paikoilleen. Uutta suuntausta myös arvosteltiin, koska maanviljely ei ollut kovin tuottavaa pohjoisessa ja suomenkielinen uudisasutus lisääntyi.^[62]

Suomalainen koululaitos tehostui Lapin alueella, kun oppivelvollisuus ulotettiin myös harva-asutuksiselle alueille eli kauemmas kuin 5 km koulusta ja kiertokoulut lopetettiin. Näin piti rakentaa asuntoloita kauempaa tuleville lapsille. Koululaitos toimi pelkästään suomalaisten koulutus- ja sivistysihanteiden varassa. Saamen kieli ja saamelaisten oma kulttuuriperintö jäivät yleensä huomiotta ja asuntolat vieroittivat lapsia kodeistaan. Suuret asuntolat olivat monille jopa traumaattisia. Yhteys kotikieleen katkesi samoin kuin perinteisten taitojen välittäminen. Suomalaiset tavat koettiin ylivertaisiksi. Toisaalta saatiin paremmat edellytykset vaikuttaa koulutuksen kautta, mikä näkyi järjestäytymisessä ja liikehdinnässä myöhemmin.^[63]

Saamelaisten kansallispäivä on 6. helmikuuta.^[64] Sinä päivänä Trondheimissa pidettiin 1917 ensimmäinen yleissaamelainen kokous, josta saamelaisten yhdentymisen katsotaan alkaneen. Suomessa ei kuitenkaan syntynyt samanlaista saamelaispoliittista "herätystä" kuin Ruotsissa ja Norjassa 1900-luvun alussa. Saamelaisten ja suomalaisten välit eivät olleet kiristyneet samalla tavoin kuin eteläsaamelaisten ja esimerkiksi norjalaisten. Tai kenties Suomen saamelaisten joukosta puuttui vain sopiva henkilö sen käynnistäjäksi vielä tuohon aikaan, kun Pedar Jalvikin kuoli vuonna 1916.^[65]

Saamelaisten sulauttamispolitiikka voimistui toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Saamelaisia pidettiin katoavana kansana, jotka saattoivat elää ihmisarvoista elämää ainoastaan luopuessaan vanhoista tavoistaan ja omaksuessaan kehittyneemmän, paikalleen asettuneen elämänmuodon. Tuohon aikaan sijoittuu myös saamelaisten kansallinen herääminen. Ensimmäinen saamelaiskonferenssi järjestettiin 1953.^[15][66]

Suomen osalta merkittävää oli Lapin sodan evakkoaika, jolloin Suomen erilaiset saamelaisryhmät kuten inarilaiset, utsjokelaiset ja länsipuolen porosaamelaiset ilmeisesti ymmärsivät aiempaa selvemmin olevansa "samaa kansaa" verrattuna ympäröivän Pohjanmaan muuhun asujaimistoon. Keväällä 1945 järjestäydyttiin Alavieskassa ja perustettiin Samii Litto. Yhdistys pyrki turvaamaan saamelaisten etuja jälleenrakennuksessa ja kantoi huolta sotaorvoista, tuontiluvista, erämaapuhelimista, hirven kaatoajoista, urheilun kehittämisestä, venemoottorien hankinnasta ym. Suurta huomiota kiinnitettiin liikenneoloihin ja vaadittiin tiheämpää tieverkostoa. 1940-luvun lopulla perustettiin saamelaisten hallinnoima osakeyhtiö Saamen Tuote omaksi kaupalliseksi yhtymäksi. Samii litto kiinnitti paljon huomiota kotiteollisuuden kehittämiseen ”saamien omalta pohjalta”. Merkittävä uutuus olivat myös radiouutiset saameksi Oulun radioasemalta kerran viikossa.^[67]

Vuonna 1947 Lapin sivistysseuran ja Samii Liton yhteistuumin järjestettiin saamelaislähetystö Helsinkiin: vaadittiin esim. valtiolta vakinaista elintä saamelaisasioiden hoitoa, suunnittelua ja valvomista varten. Lähetystö herätti suurta huomiota pääkaupungissa ja komitea aloitti työnsä helmikuussa 1949. Puolet komitean jäsenistä oli saamelaisia - ensimmäistä kertaa historiassa saamelaisia oli mukana valtion komiteassa. Kysymyksinä oli pohtia mm. miten määritellään saamelainen. Valmis komiteamietintö julkaistiin 1952. Ainoat konkreettiset seuraukset mietinnöstä oli kuitenkin saamelaisopettajien neuvottelupäivien järjestäminen Helsingissä samana vuonna sekä saamenkielisen laulukirjan ja kieliopin valmistelu. Muuten mietintö lakaistiin Samuli Aikion sanoin vihreän veran alle.^[68]

Saamelaiset olivat 1960-luvulla sisäistäneet pitkälti valtaväestön ihanteet ja saamelaisuutta jopa hyljeksittiin. Iso syy tähän oli koululaitoksella, joka kokosi kauempana asuvat lapset Suomessa koulukeskuksiin. Koulun asuntoloista päästiin kotiin viikonloppuisin tai vain pitkillä lomilla ja kesäisin, jos matka oli parisataa kilometriä vaikka Ivalosta Tenojokilaaksoon. Asuntolassa katkesi lasten yhteys omaan kotikieleen, kulttuuriin, perinteisiin taitoihin ja tapoihin. Vieraskielinen ja -mielinen ympäristö aiheutti epävarmuutta ja erilaisuus saattoi johtaa kiusaamiseen, sillä saamen kieltä ei kouluissa eikä asuntoloissa luettu tai puhuttu. Monet halusivat siis olla ehkä suomalaisempia kuin suomalaiset itse.^[69]

Suomessa alettiin antaa saamenkielistä opetusta joissakin kouluissa 1970-luvun alussa. Vuoden 1984 peruskoululaki vahvisti, että huoltaja sai valita lapselleen saamen kielen opetusaineeksi ja -kieleksi. Saamenkielistä opetusta antavien koulujen määrä kasvoi niin, että kun saamenkielistä opetusta annettiin vuonna 1970 Suomessa viidessä koulussa, vuonna 1980 näitä kouluja oli jo 23 ja 1990-luvulla yli 30. Parhaiten opetus toteutui ala-asteella, mutta yläasteella ja lukiossa saamenkielistä opetusta saatiin usein vain joissakin oppiaineissa. Ongelmana oli niin oppimateriaalien kuin saamenkielisten opettajienkin puute ja toisinaan myös saamen opiskeluun kohdistuva ennakkoluuloisuus.^[70]

Yliopistotasolla saamea saattoi 1990-luvulla opiskella Oulun yliopistossa, Helsingin yliopistossa sekä Lapin yliopistossa, mutta vain Oulussa saamen saattoi ottaa pääaineeksi. Vuonna 1989 Norjan Koutokeinoon perustettiin Saamelainen korkeakoulu. Suomessa aikuiskoulutusta tarjoaa Saamelaisalueen koulutuskeskus. Vuonna 2001 Oulun yliopistoon perustettiin Giellagas-instituutti, joka vastaa valtakunnallisesti saamen kielen ja kulttuurin ylimmästä opetuksesta ja tutkimuksesta Suomessa. Sen yhteydessä toimii myös Saamelainen kulttuuriarkisto.^[70]

Ensimmäinen vaaleilla valittu edustuksellinen saamelaiselin Suomessa oli Sámi Parlamenta eli Saamelaisvaltuuskunta, joka aloitti toimintansa vuonna 1973. Norjan saamelaiskäräjät aloitti toimintansa 1989 ja Ruotsin saamelaiskäräjät 1993. Saamen kielilait tulivat voimaan Suomessa ja Norjassa vuonna 1992. Suomen perustuslakia muutettiin vuonna 1995, jolloin säädettiin saamelaisten oikeudesta omaan kieleen, kulttuuriin ja itsehallintoon. Tämän seurauksena aloitti toimintansa Suomen Saamelaiskäräjät vuoden 1996 alussa. Norjan saamelaiskäräjien vaikutusvalta on suurempi kuin Ruotsin ja Suomen.^[71]

Saamelaisten 13. konferenssissa Åressa vuonna 1986 otettiin käyttöön Saamen lippu. Lipussa on saamelaisten värit: punainen, vihreä, keltainen ja sininen. Lipun punainen puoliympyrä kuvaa aurinkoa ja sininen kuuta. Lipun hyväksymispäivä, 15. elokuuta, on myös yksi saamelaisten liputuspäivistä, joita on nykyisin yksitoista.^[72]

Saamelaisia kieliä käsittelevä kielitieteellinen kirjallisuus on ollut ainakin Ruotsissa ja Norjassa suhteellisen laajaa jo ennen Suomen itsenäistymistä. Tunnettuja saamelaisten kielten ja kieliopin tutkijoita on ollut Ruotsissa Per Fjällström, Ericus Lindahl ja Johannes Öhrling jo 1700-luvulla. Fjällström ja Henrik Ganander ovat laatineet kielioppeja. Norjan puolella ovat saamelaisia sanakirjoja laatineet Knud Leemin ja Nils Vibe Stockfleth sekä tanskalainen Rasmus Christian Rask. Venäjällä on kildininsaameksi käännetty muutamia hengellisiä teoksia ja oppikirjasia.

• Lapinkylä
• Lapinmaa

• Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896-1953. Helsinki: SKS, 2012. ISBN 978-952-222-331-9
• Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset - historia, yhteiskunta ja taide. Kustannus Puntsi Ky, 2015. Oktavuohta. Saamelaistietoa opetukseen. Saamelaiskäräjät. Vastaava toim. Ulla Aikio-Puoskari..
• Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.

• Itkonen, T. I.: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Ensimmäinen osa. (2. painos (1. painos 1948)) Helsinki: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12479-6
• Itkonen, T. I.: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Toinen osa. (2. painos (1. painos 1948)) Helsinki: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12480-X
• Kylli, Ritva: Saamelaisten kaksi kääntymystä: Uskonnon muuttuminen Utsjoen ja Enontekiön lapinmailla 1602–1905. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-349-4
• Massa, Ilmo & Snellman, Hanna (toim.): Lappi: Maa, kansat, kulttuurit. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-505-X
• Pennanen, Jukka & Näkkäläjärvi, Klemetti (päätoim.): Siiddastallan: Siidoista kyliin: Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. Oulu: Pohjoinen, 2000. ISBN 951-749-347-9
• Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-826-3
• Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto (toim.): Saamentutkimus tänään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-220-6
• Siikala, Anna-Leena: Uralilainen ja saamelainen mytologia. Teoksessa Fogelberg, Paul (toim.): Pohjan poluilla: Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Helsinki: Suomen tiedeseura, 1999. ISBN 951-653-294-2
• Tuominen, Marja ym. (toim.): Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Osa 1, Outamaalta tunturiin. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 1999. ISBN 951-634-697-9
• Turi, Johan: Kertomus saamelaisista. ((Muittalus samid birra, 1910.) Suomentanut Samuli Aikio) Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 951-0-08410-7
• Viinanen, Voitto Valio: Inarin rajahistoria. 1, Pohjoiset valtarajat Inarin – Jäämeren alueella 1500-luvulta 1800-luvulle. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2002. ISBN 952-9888-19-8
• Viinanen, Voitto Valio: Inarin rajahistoria. 2, Inarin eteläiset ja läntiset rajat, tarkentuvat pohjoiset valtarajat sekä Suur-Sodankylän lapinkylien historialliset rajat. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2006. ISBN 952-9888-29-5
• Vuorelainen, Marja: Lapin kuvat. (1. painos: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990) Jyväskylä: Minerva, 2005. ISBN 952-5591-16-6
• Zachrisson, Inger: Samer i syd i gången tid - till Uppland och Oslotrakten i söder]. Uppsala mitt i Sápmi. Rapport från ett symposium arr. av Föreningen för samiskrelaterad forskning i Uppsala.... Red. H. Tunón et al. CBM:s skriftserie 5. Naptek, Centrum för biologisk mångfald, Uppsala..
• Zachrisson, Inger: Vittnesbörd om pälshandel? Ett arkeologiskt perspektiv på romerska bronsmynt funna i norra Sverige. Fornvännen 2010/3. Stockholm..
• Zachrisson, Inger: Arkeologi inför rätta - sydsamernas äldre historia. Historisk rätt? : kultur, politik och juridik i norr. Riksantikvarieämbetet. Stockholm.
• Zachrisson, Inger: Idre sameby - sydligast i Sverige. Idre sameby: med historiska spår i framtiden. Bokserie Gaaltije 3. Östersund..
• Zachrisson, Inger: Möten i gränsland :.samer och germaner i Mellanskandinavien. Statens historiska museum Monographs 4. Stockholm.