Knäredin rauha 20. tammikuuta 1613 päätti Ruotsin ja Tanska-Norjan välillä käydyn Kalmarin sodan. Rauhanehdot olivat pääpiirteissään seuraavat^[1]:

• Ruotsi luopui vaatimuksistaan Soneburgin linnaan Viron Saarenmaalla.
• Tanska-Norjan kuningas sai oikeuden käyttää Ruotsin "kolmea kruunua" vaakunassaan. Hän ei kuitenkaan voinut vaatia Ruotsin valtaistuinta.
• Ruotsin oli maksettava miljoona riikintaaleria hopeassa saadakseen takaisin Älvsborgin linnan (ns. 'Älvsborgin lunnaat').
• Jos lunnaita ei maksettaisi kuuden vuoden kuluessa, Tanska-Norja saisi pitää Älvsborgin ja seitsemän sitä ympäröivää Länsi-Götanmaan pitäjää. Lunnaiden maksuaikana Älvsborgin asukkaat olisivat kuitenkin Ruotsin lain ja kirkkohallinnon alaisia.
• Ruotsi luopui kaikista oikeuksistaan Jäämeren rannikolla Tiitisvuonon ja Varanginvuonon välillä asuvien saamelaisten verotukseen ja hallintaan.
• Ruotsin ja Tanska-Norjan välille palautettiin tullivapaus, lukuun ottamatta alkoholijuomia.
• Ruotsi ei saanut häiritä kaupankäyntiä Puolan Itämeren satamissa.
• Ruotsin oli palautettava sodan aikana valloittamansa Jämtlannin ja Härjedalenin maakunnat Tanska-Norjalle.
• Tanska-Norjan oli palautettava sodan aikana valloittamansa Kalmarin kaupunki ja Öölannin saari Ruotsille.

Rauhaa solmittaessa tanskalaiset olivat täysin vakuuttuneita että köyhä Ruotsi ei kykenisi maksamaan Älvsborgin lunnaita ja että he siis saisivat pitää alueen pysyvästi. Ruotsi kuitenkin onnistui lunnaiden maksussa keräämällä jokaiselta kansalaiselta lisäveron.

Suomen kannalta kohtalokasta rauhanteossa oli se, että keskiajalta periytyneet oikeudet Jäämeren rannikkoon menetettiin. Vaikka Tanska-Norja myöhemmin lyötiin perusteellisesti Brömsebron rauhaan 1645 ja Roskilden rauhaan 1658 päättyneissä sodissa, suuria aluevoittoja muualta saanut Ruotsi ei enää välittänyt vaatia näitä oikeuksia takaisin.