Pysähtyneisyyden aikana Neuvostoliitto investoi voimakkaasti ydinvoiman kasvuun. Ydinvoimalaitoksen investointikustannus oli 1,5-2-kertainen verrattuna fossiilista polttoainetta käyttävään voimalaitokseen. Vuosina 1976-1982 ydinvoimaloiden kapasiteetti kasvoi 12 500 megawatilla. Tavoitteena oli saada 14 prosenttia koko Neuvostoliiton sähköstä tuotettua ydinvoimalla ja Eurooppaan kuuluvan osan sähköstä 24 prosenttia vuonna 1985. Tavoitteena oli että vuodesta 1985 alkaen kaikki sähköntuotantokapasiteetin lisäykset olisivat ydinvoimaa. VVER-440-reaktorista kehitettiin suurempi 1 000 megawatin VVER-1000. Maaliskuussa 1983 suunnitelmat VVER-tyyppisten, joista valtaosa VVER-1000, uusien ydinreaktorien rakentamisesta ulottuivat vuoteen 1990 ja ideana oli myös tuottaa kaukolämpöä ydinvoimalla. Suunnittelun alla olivat uudet voimalaitostyypit, kolmannen sukupolven nopeat hyötöreaktorit BN-800 ja BN-1600, jotka otettaisiin kaupalliseen tuotantoon.[5]
Investoinnit maakaasuun
Pysähtyneisyyden aikana Neuvostoliitolla oli käynnissä suuri hanke maakaasuun siirtymiseksi. Se rakensi kaasuputkien verkostoa, joihin kuuluvista putkista yksi oli Saksaan ulottuva ja viisi kotimaisia.[6]Siperiasta oli löydetty runsaat Jamburgin ja Urengoin maakaasuesiintymät. Urengoi oli ensimmäinen valjastettavista kaasukentistä[6] ja sen tuotanto käynnistyi vuonna 1978. Urengoin kaasukenttä oli tuottanut 25. helmikuuta 1981 mennessä ensimmäiset miljardi kuutiometriä maakaasua. Urengoin kaasukentältä rakennettiin noin 4 500 kilometrin pituinen kaasuputki Saksaan asti.[7] Kaasuputken rakentamisen rahoittivat länsisaksalaiset ja ranskalaiset pankit kokonaisuudessaan Neuvostoliitolle myönnetyillä luotoilla.[8] Toinen valjastettavista kaasukentistä oli Jamburgin kaasukenttä[6], jota ryhdyttiin kehittämään vuonna 1980 ja sen tuotanto käynnistyi vuonna 1986. Kasvanutta maakaasun tuotantoa hyödynnettiin siirtymällä sähköntuotannossa öljystä maakaasuun sähkövoimalaitoksissa jotka pystyivät käyttämään kumpaakin polttoainetta. Maakaasuputkisto oli 208 000 kilometrin pituinen vuonna 1988.[9]
Henkilöautojen kehitys ja tuotanto
Neuvostoliitto siirtyi hitaasti etuvetoiseen autotekniikkaan. Henkilöautojen tekniikasta tehtiin etuvetoista ja tuotantoon oli tulossa kolme automallia: ZAZ Oka, Moskvitš 2141 ja VAZ 2108. Näistä kansanautoksi oli suunniteltu kaksisylinterinen Oka. VAZ 2108 sisälsi sähköstarttimoottorin ja viisivaihteisen vaihdelaatikon.[10]
Lentokoneet ja lentoliikenne
Vuonna 1982 siviili-ilmailun ministeriö alkoi pohtia Tupolev Tu-154:n korvaavaa konetta. Tuolloin arvioitiin että lentokoneen vieminen suunnitelmasta ensilentoon kestää seitsemän vuotta. Tupolev toimitti suunnitelman Tupolev Tu-204 -koneesta ja suunnitelma hyväksyttiin vuonna 1983. Tupolev suunnitteli Tu-204:n kilpailukykyiseksi länsikoneiden kanssa ja sen ohjaamon elektroniikka oli myös suunniteltu samantasoiseksi kuin länsikoneissa. Vuonna 1985 Aeroflot tilasi 350 kyseistä konetta ja prototyypin rakentaminen alkoi vuonna 1985 ja saatiin valmiiksi vuonna 1988.[11]
Tupolev Tu-204:n moottoreiksi kehitettiin D-90-turbopropmoottoreita, jotka valittiin myös vuonna 1984 Berijev A-50:n moottoreiksi. D-90-moottorista oli testikappale olemassa jo vuonna 1983.[12] D-90A nimettiin vuonna 1987 uudelle nimelle PS-90A.[13]
Gosplanin johtaja Baibakov
1970-luvun lopussa ja vuoteen 1985 Gosplanin johtajana toiminut Nikolai Baibakov oli eri mieltä talouskasvun pysähtymisestä. Elämänsä loppuun asti hän luetteli teollisen tuotannon tilastotietoja, jotka hänen mielestään osoittivat että taloustieteilijöiden ehdotukset talouden seisahtumisesta 1970- ja 1980-luvuilla olivat virheellisiä.[14]
