Kaarlo Castrén kuului Castrénin sivistyssukuun, josta tuli useita poliitikkoja.[3] Castrénin vanhemmat olivat Karungin kirkkoherra, rovasti Johan Robert Castrén ja Ida Maria Susanna Taucher.[4][5] Kaarlo Castrénin nuorempi veli oli senaattori ja nuorsuomalainen poliitikko Arthur Castrén. Senaattori Jalmar Castrén oli heidän serkkunsa. Castrén oli etäisempää sukua myös presidentti K. J. Ståhlbergille.[3] Castrénin puoliso vuodesta 1888 oli Elin Rosina Tamelander, joka oli Oulun läänin kuvernööri Carl Adolf Tamelanderin tytär. Heille syntyi neljä lasta, joihin kuuluivat lääkäri, professori Harry Castrén ja pääjohtaja Aarne Robert Castrén.[4]
Varhaisempi ura
Castrén kirjoitti ylioppilaaksi Oulun ruotsalaisesta lyseosta vuonna 1879 ja valmistui Helsingin yliopistostafilosofian kandidaatiksi 1883 ja molempain oikeuksien kandidaatiksi 1887.[4][5] Hän opiskeli myös Leipzigissa ja oli opiskeluaikanaan vuonna 1884 Morgonbladetin vastaavana toimittajana. Castrén perusti vuonna 1888 varatuomari Frans Emil Snellmanin kanssa Castrén & Snellman -asianajotoimiston, jonka osakkaana hän oli vuoteen 1897. Asianajajan työn ohella Castrén työskenteli vuosina 1888–1892 ylimääräisenä kopistina senaatin valtiovarain- ja kauppa- ja teollisuustoimituskunnissa.[4][2]
Castrén oli nuorsuomalaisessa puolueessa lähellä K. J. Ståhlbergin johtamaa vasemmistoliberaalia siipeä eli ”varpusia” ja toimi useita vuosia puolueen puheenjohtajana. Puolueen linjanvetäjinä toimivat kuitenkin muut, ja puheenjohtajalle jäi epäkiitollinen sovittelijan rooli. Castrén nimitettiin lokakuussa 1906 senaatin siviilitoimituskunnan apulaispäälliköksi Mechelinin senaattiin. Elokuussa 1908 hänestä tuli siviilitoimituskunnan päällikkö uudessa Hjeltin senaatissa. Hän erosi senaatista toisen sortokauden alussa huhtikuussa 1909 muiden nuorsuomalaisten kanssa vastalauseeksi keisari Nikolai II:n esittämälle laintulkinnalle tämän vahvistaessa eduskunnan hyväksymän maanvuokralain. Castrén perusti samana vuonna oman asianajotoimiston, jota hän piti kuolemaansa asti.[4]
Itsenäisyyden aika
Castrén nimitettiin marraskuussa 1918 Lauri IngmaninI hallituksen valtiovarainministeriksi. Hän oli vuoden 1918 valtiomuotokiistan yhteydessä allekirjoittanut yhden monarkiaa tukevan adressin, mutta liittyi silti tasavaltalaisten perustamaan Kansalliseen Edistyspuolueeseen. Tasavaltalaisten voitettua maaliskuun 1919 eduskuntavaalit Castrén nousi huhtikuussa itse pääministeriksi. Uusi hallitus vakuutti ympärysvallat, joten Yhdysvallat ja Iso-Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden toukokuussa 1919. Castrénin hallituksen tärkein hanke oli tasavaltainen hallitusmuoto.[4] Sen eräistä kohdista syntyi kiistaa hallituksen sisälläkin; ministerien enemmistö halusi tasavallan presidentin valinnan kuuluvan eduskunnalle, kun taas Castrén kannatti vähemmistön mukana valitsijamiesvaalia. Eduskunta päätyi lopulta jälkimmäiseen vaihtoehtoon.[7] Oikeisto-oppositio onnistui lykkäämään hallituksen alkuperäisen esityksen käsittelyn yli vaalien, mutta eduskunta hyväksyi hieman myöhemmin sisällöltään lähes yhtäläisen lakialoitteen, jonka oli tehnyt edistyspuolueen Heikki Ritavuori. Castrénin hallituksen aikana säädettiin myös elinkeinolaki ja elintarviketilanne parani.[4] Castrén oli pääministerinä 121 päivää.[8]
Edistyspuolueessa Castrén sijoittui selvästi oikealle laidalle. Useissa pääministerikautensa kiistoissa hän asettui tukemaan puolueensa johtohahmon Ståhlbergin sijasta oikeistoa ja valtionhoitajaC. G. E. Mannerheimia, jonka luottomiehenä hän halusi pysyä. Kun presidentiksi valittu Ståhlberg hylkäsi Mannerheimin vaatimukset, jotka tämä oli asettanut ehdoiksi armeijan ylipäällikkönä jatkamiselleen, myös Castrénin hallitus erosi elokuussa 1919. Castrén etääntyi pian edistyspuolueesta ja siirtyi selvemmin oikealle, vaikkei enää osallistunutkaan politiikkaan aktiivisesti. Hän toimi oikeistolaisessa Suomen Suojelusliitossa ja julkaisi vuonna 1926 kirjan Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana – sitä varten, ettei totuus unohtuisi, jossa kuvattiin Suomen sisällissotaa tiukasti niin sanotun valkoisen totuuden näkökulmasta. Myöhemmin Castrén tuki myös Lapuan liikettä.[4] Hän oli P. E. Svinhufvudin vaaliliiton (kokoomuksen) valitsijamiehenä vuoden 1937 presidentinvaalissa.[9]
Castrén oli vuonna 1924 toimineen sotatalouskomitean puheenjohtaja.[4]
Politiikan ulkopuolella
Castrén toimi myös liike-elämässä. Hän kuului Kansallis-Osake-Pankin johtokuntaan vuosina 1898–1904 ja 1916–1922 ja sen hallintoneuvostoon vuosina 1893–1897, 1915–1916 ja 1922–1938. Hän oli pitkään hyvissä väleissä pankin pääjohtajana toimineen J. K. Paasikiven kanssa, mutta oli vuonna 1934 mukana painostamassa tätä eroamaan. Castrén oli vuonna 1906 lyhyen aikaa Suomi-yhtiön virkaa tekevänä toimitusjohtajana ja johtokunnan jäsenenä. Lisäksi hän toimi Palovakuutus Oy Imatran, vuosina 1922–1924 W. Gutzeit & Co:n ja vuosina 1924–1931 Diesen Woodin johtokunnan puheenjohtajana.[4]
Castrén liittyi 1880-luvun lopulla muodostuneeseen Nuoren Suomen ryhmään ja toimi Päivälehden ensimmäisen johtokunnan puheenjohtajana. Myöhemmin hän kuului eri aikoina sekä Päivälehden että Helsingin Sanomien johtokuntiin. Castrén kirjoitti myös päivän kysymyksistä Helsingin Sanomiin nimimerkillä K. C.. Hänen harrastuksiinsa kuuluivat metsästys ja urheilukalastus.[2]
Castrén kirjoitti Lars Levi Laestadiuksesta elämäkertakirjan Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius (Otava, 1932).[4] Castrénin isä oli 1800-luvun harvoja lestadiolaisia pappeja. Kaarlo Castrén identifioitui uskonnollisesti lestadiolaiseksi kouluaikanaan, mutta sittemmin etääntyi liikkeestä, kunnes aktiivisen politiikan jätettyään kiinnostui siitä uudestaan.[10]
Castrén kuoli marraskuussa 1938 pitkällisen sairauden jälkeen. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan vanhalle alueelle.[11][2]
_19.jpg)
