McCarthyn sukujuuret olivat Irlannissa ja Saksassa. Hän syntyi wisconsinilaisella maatilalla ja oli viides kaikkiaan seitsemän lapsen perheessä.
McCarthy aloitti insinööriopinnot mutta siirtyi oikeustieteeseen ja valmistui juristiksi MilwaukeenMarquetten yliopistosta. Hän työskenteli lakimiehenä Wisconsinissa ja oli demokraattisen puolueen ehdokkaana piirisyyttäjävaaleissa 1936 mutta hävisi. Vuonna 1939 hän onnistui paremmin, hänet valittiin sitoutumattomana kymmenennen hallintopiirin tuomariksi, ja hänestä tuli osavaltionsa siihen asti nuorin tuomari.[1] Ajoittain hän pyrki hankkimaan lisäansioita uhkapelistä.
McCarthyn tuomarointi herätti jonkin verran kiistoja, sillä hän käsitteli kohdalleen tulleet tapaukset hyvin nopeasti. Hän oli perinyt kasan keskeneräisiä juttuja ja työskenteli jatkuvasti pyrkien tyhjentämään pöytänsä. Ajoittain hän kokemattomuuttaan vaati useilta kilpailevilta asianajajilta tarkkoja ja lyhyitä tiedotuksia, joihin hän myös turvautui päätöksissään. Wisconsinin ylempi oikeusaste kuitenkin kumosi vain pienen osan hänen päätöksistään.
Toinen maailmansota
Yhdysvaltojen jouduttua mukaan toiseen maailmansotaan McCarthy liittyi vuonna 1942 merijalkaväkeen, vaikka hänen tuomarinvirkansa olisi vapauttanut hänet palveluksesta. McCarthy valitsi merijalkaväen toiveenaan, että aselajissa palvelemisesta olisi jatkossa poliittisella uralla hyötyä. Opintojensa ansiosta hän sai automaattisesti upseerinviran vänrikkinä heti peruskoulutuksen jälkeen. Hän toimi tiedottavana tiedustelu-upseerina syöksypommittajalaivueessa Solomonsaarilla ja Bougainvillessa.[2]
McCarthy erosi merijalkaväestä kapteenin arvoisena. Hän oli mukana 12 taistelulennolla pommikoneen taka-ampujana ja tähystäjänä ja sai silloin kutsumanimen ”Tail-Gunner Joe”. David M. Oskinskyn mukaan McCarthyn kutsumanimi tuli hänen halustaan olla yksikön eniten ammuksia käyttänyt konekivääriampuja lennon aikana.[3]
Keksityt sota-ansiot
Myöhemmin McCarthy väitti olleensa mukana 32 taistelulennolla. Lukumäärä oikeutti hänet Distinguished Flying Cross -ansiomerkkiin, jonka hän saikin vuonna 1952. Hän julkaisi suosituskirjeen, jota hän väitti yksikkönsä komentajan allekirjoittamaksi sekä itsensä Yhdysvaltojen Tyynenmeren joukkojen komentajan, amiraali Chester W. Nimitzin puoltamaksi. Myöhemmin kuitenkin paljastui, että McCarthy oli kirjoittanut kirjeen itse tiedustelu-upseerina toimiessaan. Hän oli myös esittänyt saamansa ”sotavamman” monta erilaista tarinaa alkuperästä lento-onnettomuudesta ilmatorjuntatuleen, mutta lopulta osoittautui, että hän oli saanut sen loukkaannuttuaan laivalla järjestetyissä juhlissa, joiden aiheena oli päiväntasaajan ylitysseremonia.[1]
Vaalikampanjat
Jo sodan aikana McCarthy kiinnostui republikaanipuolueesta ja kampanjoi vielä merivoimissa palvellessaan republikaanien esivaalissa päästäkseen Wisconsinin osavaltion senaattoriehdokkaaksi vuonna 1944. Hän hävisi selvästi. Sotilasuransa päätyttyä hän aloitti sodan jälkeen paljon paremmin organisoidun kampanjan Robert La Follette nuorempaa vastaan ja voitti tämän täpärästi republikaanien esivaaleissa 1946. Varsinainen vaalikampanja osoittautui helpoksi silloin republikaanivaltaisessa Wisconsinin osavaltiossa, ja McCarthy sai kaksi kertaa enemmän ääniä kuin demokraattien Howard MacMurray. McCarthyn ensimmäinen senaattorikausi alkoi 1947.
Liittovaltion senaattorina
Ennen vuotta 1950 McCarthy ei erottautunut senaatissa millään erityisellä tavalla muista republikaaneista ja äänesti yleensä puolueen linjan mukaisesti. Hän oli suosittu puhuja, ja hän sai kutsuja cocktail-tilaisuuksiin, joilla hän vieraili mielellään. Hänen apulaisensa ja tukijansa pitivät hänestä, mutta hän ei nauttinut suurta arvostusta kollegojensa keskuudessa. Senaatissa hänellä oli äkkipikaisen ja jopa raivokkaan miehen maine.[2]
Joukko SS-sotilaita oli teloittanut yhdysvaltalaisia sotavankeja ja belgialaisia siviilejä Ardennien taistelun aikana 1944. Sodan jälkeisessä Dachaun sotarikosoikeudenkäynnissä vuonna1946 syyllisiksi todettuja osallisia tuomittiin kuolemaan ja vankeuteen, mutta heränneen keskustelun vuoksi Yhdysvaltojen senaatti perusti alakomitean tutkimaan oikeudenkäyntimenettelyjä. McCarthy hankki luvan osallistua senaatin kuulusteluihin, joissa hän esiintyi ensimmäistä kertaa tavalla, jota myöhemmin ruvettiin kutsumaan mccarthyismiksi. McCarthy pyrki saamaan SS-miehille annetut kuolemantuomiot kumotuiksi. Hän väitti SS-miesten kuulusteluissa käytetyn kidutuskeinoja ja piti oikeudenkäyntiä puolueellisena, koska osa syyttäjistä oli juutalaisia. Edelleen hän väitti Yhdysvaltojen armeijan yrittävän peitellä oikeudenkäynnin virheitä, joista hän ei kuitenkaan esittänyt todisteita. Hän riitautui alakomitean puheenjohtajan kanssa ja lähti kuulusteluista, mutta hyväksyi alakomitean selonteon myöhemmin kaikessa hiljaisuudessa. McCarthyn käytöstä arvosteltiin laajasti, ja pian tapauksen jälkeen hänet valittiin senaatin lehdistöosastojen äänestyksessä ”virassa olevista Yhdysvaltain senaattoreista huonoimmaksi”.[2]
Kommunistivainot
Kiinan julistauduttua kommunistiseksi ja Neuvostoliiton hankittua ydinaseita McCarthy löysi oman linjansa, hänen mukaansa nimetyn mccarthyismin: hän pyrki julkisuuteen syyttäen milloin ketäkin korkeaa virkamiestä kommunistiksi, kommunistipuolueen agentiksi tai kommunismille myötämieliseksi, oli asiassa perää tai ei. Tuloksena Yhdysvalloissa syntyi 1950-luvun alussa hysteria kommunismia tai kaikkea kommunismiksi luultua kohtaan.
McCarthyn ura lähti jyrkkään nousuun valtaisan julkisuuden ja kommunisminvastaisuuden tuoman suosion takia; aluksi jopa sotasankari ja suosittu presidentti Dwight D. Eisenhower kampanjoi hänen puolestaan. McCarthyn ystävä ja poliittinen tukija, Kalifornian senaattori Richard Nixon valittiin Eisenhowerin varapresidentiksi vuonna 1952. Vuosina 1953–1954 McCarthy toimi kommunisminvastaisia kuulemisia suorittaneen Permanent Subcommittee on Investigations -komitean puheenjohtajana.[4] Hänen suosionsa kääntyi kuitenkin nopeaan laskuun, mihin vaikutti suuresti toimittaja Edward R. Murrow’n tekemä See It Now -televisiosarjan jakso, jossa Murrow McCarthyn omia lausuntoja lainaten loi hänestä kuvan vaarallisena fanaatikkona.[5] McCarthy sai tilaisuuden vastineeseen, mutta hänen syytöksensä Murrow’ta kohtaan kääntyivät lopulta häntä itseään vastaan.[5]
Itse korruptioprosessinselvennä lopputuloksena senaatti äänesti 2. joulukuuta 1954 äänin 67–22 McCarthyn rankaisemisesta nuhteluin, mikä käytännössä merkitsi hänen poliittisen uransa loppua valtakunnallisella tasolla.[6] McCarthy vetäytyi viimein hyljeksittynä ja alkoholisoituneena senaatista kaksi ja puoli vuotta myöhemmin. Hän kuoli 2. toukokuuta 1957 hepatiittiinYhdysvaltain laivaston sairaalassa Marylandissa.
Max Jakobson on kirjoittanut, että Moskovan arkistojen avauduttua Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla on käynyt ilmi, että Neuvostoliitto oli soluttanut vakoojiaan Yhdysvaltain ulko- ja puolustusministeriöihin ja muihin tärkeisiin instituutioihin. Yhtäkään neuvostovakoojaa McCarthy ei kuitenkaan onnistunut paljastamaan; sen sijaan hän tuhosi toiminnallaan useiden viattomien yhdysvaltalaisten uran.[7]
McCarthyn uhreja
McCarthyn politiikan vuoksi noin 150 henkilöä joutui vankilaan ja vähintään 10 000 menetti työnsä. Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja 1954 määrittelee useita lempinimiä McCarthylle, kuten: ”Keski-Lännen Mussolini”, ”nykyajan suurinkvisiittori” sekä ”myrskypilvi demokraattisen taivaan alla”.[8] Hänen politiikkansa tunnettuja uhreja olivat muun muassa:[9]
↑ abcArthur Herman: Joseph McCarthy: Reexamining the Life and Legacy of America's Most Hated Senator, s. 44–55. Free Press, 1999. ISBN 0-684-83625-4(englanniksi)
↑David M. Oskinsky: A Conspiracy So Immense: The World of Joe McCarthy, s. 32. Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-515424-X(englanniksi)
