PROFILPELAJAR.COM

Ehud Olmert
אהוד אולמרט
	; Virallinen muotokuva vuodelta 2006.
Israelin 12. pääministeri
	4. tammikuuta 2006 – 30. maaliskuuta 2009
Presidentti	Moshe Katsav; Shimon Peres
Varapääministeri	Tzipi Livni
Edeltäjä	Ariel Sharon
Seuraaja	Benjamin Netanjahu
Henkilötiedot
Syntynyt	30. syyskuuta 1945; Binyamina,; Palestiinan brittiläinen mandaatti
Ammatti	lakimies
Puoliso	Aliza Olmert
Tiedot
Puolue	Kadima
Uskonto	juutalaisuus
	[ Muokkaa Wikidatassa ]
	Infobox OK

Ehud Olmert (hepr. ‏אהוד אולמרט‎, s. 30. syyskuuta 1945 Palestiina) on israelilainen poliitikko, joka toimi Israelin pääministerinä vuosina 2006–2009. Hän nousi virkaatekeväksi pääministeriksi, kun tammikuussa 2006 pääministeri Ariel Sharon sairastui vakavasti, ja varsinaiseksi vaaleilla valittuna pääministerinä hän toimi huhtikuusta lähtien. Alun perin Olmert kuului oikeistolaiseen Likud-puolueeseen, mutta siirtyi Sharonin ja Likudin maltillisen siiven perustamaan keskustalaiseen Kadima-puolueeseen, jonka puheenjohtajana oli Sharonin jälkeen.

Olmert jätti eronanomuksensa Israelin pääministerin virasta 21. syyskuuta 2008^[1]. Hän jätti virkansa häneen kohdistuvien korruptioepäilyjen takia^[1]. Seuraavana päivänä Israelin presidentti Shimon Peres valitsi uuden hallituksen muodostajaksi ulkoministeri Tzipi Livnin^[2]. Livni epäonnistui uuden hallituksen muodostamisessa ja ennenaikaiset vaalit voitti Likud-puolue ja uudeksi pääministeriksi tuli Benjamin Netanjahu.^[3]

Toukokuussa 2014 Olmert sai kuuden vuoden vankeustuomion lahjusten ottamisesta vuosina 1999–2003 ollessaan Jerusalemin pormestari.^[4]

Elämä

Olmert syntyi venäjän juutalaiseen perheeseen brittien Palestiinan mandaatissa ja opiskeli Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Hänellä on arvosanat psykologiassa, filosofiassa ja oikeustieteessä. Hänellä on oma lakitoimisto. Asepalvelusaikanaan hän toimi Israelin armeijassa tiedottajana. Perinteisesti monet Israelin pääministerit ovat entisiä puolustusministereitä, esikuntapäälliköitä ja rintamakomentajia.

Poliittinen ura

Olmert valittiin knessetiin 28-vuotiaana vuonna 1973, ja hänet valittiin uudelleen seitsemän kertaa. Sitä ennen hän palveli Israelin puolustusvoimissa Golanin prikaatissa ja armeijan julkaisutoimistossa. Vuodet 1981–1988 hän oli ulkopolitiikan ja turvallisuuden valiokunnassa ja on toiminut myös talous-, koulutus-, ja puolustusbudjettivaliokunnissa. Hän toimi salkuttomana ministerinä vastuualueenaan vähemmistöasiat 1988–1990 ja terveysministerinä 1990–1992. Vuodet 1993–2003 Olmert oli kaksi kautta Jerusalemin pormestarina, ensimmäisenä Likud-puolueen jäsenenä.

Olmert valittiin kuudenteentoista knessetiin tammikuussa 2003. Hän oli puolueensa kampanjapäällikkönä ja siten hallitusratkaisun pääneuvottelijana. Vaalien jälkeen hänestä tuli varapääministeri ja teollisuuden, kaupan ja työvoiman ministeri. 2003–2004 hän oli myös viestintäministeri.

7. elokuuta 2005 Olmert otti vastuulleen valtiovarainministerin tehtävät Benjamin Netanjahun erottua^[5] Gazan kaistalta vetäytymistä koskevien vastalauseiden jälkeen. Olmert oli äänestänyt kuuden päivän sodassa miehitetyiltä alueilta vetäytymistä ja Camp Davidin rauhaa vastaan 1978, mutta tuki nyt vetäytymistä.^[6]

Pääministeri Ariel Sharonin toisen kauden aikana Olmert oli varapääministeri, ja häntä pidettiin Sharonin oikeana kätenä. Kun Sharon lähti Likud-puolueesta ja perusti Kadiman, Olmert oli yksi ensimmäisistä hänen seuraajistaan. Sharonin lisäksi toinen Kadiman kantava voima on Israelin työväenpuolueesta tullut Shimon Peres.

4. tammikuuta 2006 Olmert nimitettiin vastaavaksi pääministeriksi. Sharon sai jatkoa pääministerin tehtävilleen Kadiman voitettua parlamenttivaalit 2006.

16. tammikuuta Olmert valittiin uuden Kadima-puolueen vastaavaksi puhemieheksi. Olmert on ilmoittanut tukevansa palestiinalaisvaltion luomista ja kannattanut luopumista osasta Länsirantaa, jotta Israel säilyisi juutalaisenemmistöisenä valtiona. Olmertin tavoitteena on sopia Israelin rajat neljän vuoden kuluessa käyttäen perustana Länsirannan turvamuuria.^[7]

Kannatuksen heikkenemisen vuoksi Olmert otti lokakuussa 2006 hallitukseensa äärisionistisen Yisrael Beitenu -puolueen, jolloin puolestaan työväenpuolueen tiede- ja teknologiaministeri Ophir Pines-Pazin erosi. Hänen tilalleen työväenpuolue nimitti alkuvuodesta 2007 Israelin ensimmäisen muslimiministerin, Raleb Majadelen.^[8]

11. joulukuuta 2006 Olmert myönsi saksalaisen televisiokanavan haastattelussa epäsuorasti Israelin hallussa olevan ydinaseita, kun häneltä kysyttiin Israelin oletetun ydinaseen vaikutuksesta länsimaiden mahdollisuuksiin puuttua Iranin ydinohjelmaan.^[9] Myöhemmin Olmert väitti muistaneensa väärin ja sanoi Israelin vain yrittävän estää ydinaseiden leviämisen.

»Iran uhkaa avoimesti pyyhkiä Israelin maailmankartalta. Se haluaa ydinasevaltioksi, kuten Yhdysvallat, Ranska, Israel ja Venäjä.»
(Ehud Olmert)

Taistelut palestiinalaisia ja Libanonia vastaan

Olmertin politiikan tavoitteena oli jatkaa Israelin rajojen yksipuoliseen vahvistamiseen tähtäävää Kadiman politiikkaa, mutta ongelmaksi tuli Hamasin voitto palestiinalaisten itsehallintoalueella sekä tästä koitunut jännitys Fatahin ja Hamasin sekä toisaalta Hamasin ja Israelin välillä. Virkaa tekevänä pääministerinä toimivan Olmertin asema heikkeni samalla kun usko siihen, että pelkkä rajojen yksipuolinen määrittely ja aitaaminen riittää turvallisuudeksi Israelissa koettujen raketti-iskujen jälkeen. Tämä kilpistyi Israelin suorittamiin hyökkäykseen Gazaan ja palestiinalaisparlamentaarikkojen pidätyksiin sekä siihen, että Hizbollah alkoi tukea Hamasia, mikä johti heinä–elokuussa 2006 34 päivää kestäneisiin taisteluihin Israelin puolustusvoimien ja Hizbollahin välillä. Sotatoimien johto koostui pääministeri Ehud Olmertista, puolustusministeri Amir Peretzistä ja esikuntapäällikkö Dan Halutzinista.

Alkuvaiheessa Israel pyrki laajoilla Libanonin pommituksilla vaikuttamaan Libanonin hallituksen kautta Hizbollahiin. Pommitusten aiheuttamat humanitaariset tappiot kuitenkin herättivät laajaa kansainvälistä vastustusta. Taisteluiden loppuvaiheessa, kun tulitauosta oli jo päätetty, Israel aloitti laajan maahyökkäyksen jäljellä olevan kahden ja puolen vuorokauden aikana ja julistautui sodan voittajaksi. Sodan viimeisten 72 tunnin aikana Israel kylvi miljoonia rypälepommin tytärammuksia rajaseudulle.^[10] Taistelujen tauottua nämä ovat aiheuttaneet kymmenien – pääasiassa siviilien – kuoleman tai haavoittumisen.^[11]

Israelin reservi piti sotaa heikosti johdettuna ja päämäärättömänä sekä tappioiden vuoksi viimeistä hyökkäystä tarkoituksettomana, koska alueelta kuitenkin jouduttiin vetäytymään ja luovuttamaan alueita Libanonin asevoimille, joiden kykyyn pitää Hizbollah alueelta pois ei luoteta. Tähän ja samalla maavoimien kohteluun Israelin puolustusbudjetissa suhteessa merivoimiin ja ilmavoimiin kyllästyneenä reserviläiset osoittivat mieltä pääministeri Olmertia vastaan ja vaativat tämän eroa. Olmert lupasi tutkintalautakunnan perustamisen käytyjä taisteluja tutkimaan.

Eliyahu Winogradin johtama ns. Winogradin komission raportti huhtikuun 2007 lopussa syytti Olmertia "vakavasta epäonnistumisesta" sodan kulussa. Kokemattomat Olmert ja puolustusministeri Amir Peretz toimivat äkkinäisesti ja neuvoja kyselemättä, sodan tavoitteet eivät olleet selvillä, eikä tuloksia saavutettu.^[12]

Rikostuomio

Jo ennen Olmertia arvostelleen raportin julkaisua häntä syytettiin myös korruptiosta,^[13] ja toukokuussa 2007 enää 2 % äänestäjistä tuki häntä. Toukokuussa 2008 Morris Talansky tunnusti antaneensa Olmertille 15 vuoden aikana kaikkiaan 150 000 Yhdysvaltojen dollaria käteistä kirjekuorissa. Syyskuussa 2008 Israelin poliisi suositti rikosjutun nostamista Olmertia vastaan.^[14] Rikosepäilyn takia Olmert jätti eronanomuksensa Israelin pääministerin virasta 21. syyskuuta 2008.^[1]

Toukokuussa 2014 Olmert sai kuuden vuoden vankeustuomion lahjusten ottamisesta vuosina 1999–2003 Jerusalemin pormestarina.^[4]

Rauhanneuvottelut

Israel ja palestiinalaiset olivat hyvin lähellä päästä sopimukseen rauhanneuvotteluissa. Palestiinalaisten presidentti Mahmoud Abbasin mukaan Israel oli valmis vetäytymään lähes koko Länsirannalta, jonka alueesta palestiinalaiset olivat valmiit luovuttamaan noin 2 %. Abbasin mukaan sopimukseen olisi voitu päästä, jos Olmert olisi vielä pysynyt virassaan pari, kolme kuukautta.^[15]