Apartheid (suom. erillisyys) tarkoittaa Etelä-Afrikan unionissa ja tasavallassa vuodesta 1948 1990-luvun alkupuolelle harjoitettua rotuerottelupolitiikkaa,^[1] jossa maan väestö jaettiin valkoisiin, mustiin, intialaisiin ja värillisiin (jotka olivat pääasiassa maahan tuotujen malaijiorjien ja mustien jälkeläisiä). Apartheid oli laillistettua rotusortoa.

Etelä-Afrikan apartheidin ideologiset juuret olivat 1800-luvun loppupuolella kehitetyissä rotuopeissa. Lisäksi sen syntyyn vaikutti afrikaanerien pääuskonnon, hollantilaisen reformoidun kirkon, piirissä syntynyt näkemys afrikaanerien muodostaman Volkin jumalallisesta oikeudesta Etelä-Afrikkaan. Rotuerottelun tarkoituksena oli myös säilyttää valkoisten etuoikeutettu sosiaalinen ja taloudellinen asema ja varmistaa halvan mustan työvoiman saatavuus maan kaivosteollisuudelle.

Etelä-Afrikassa valkoiset olivat monilla tavoilla etuoikeutetussa asemassa jo 1800-luvulla. Varsinainen apartheid-järjestelmä kehitettiin kuitenkin vasta 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat ilmetä etenevässä määrin 1960-luvun kuluessa. Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti.

Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu ”suurapartheid”. Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä ”kehittyä itsenäisesti”. Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata eli bantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan.

Vaikka apartheid-politiikkaa ryhdyttiin virallisesti toteuttamaan Etelä-Afrikassa vuonna 1948, oli maassa harjoitettu rotusyrjintää jo paljon aikaisemmin. Etelä-Afrikan valkoinen asutus sai alkunsa hollantilaisten perustaessa Hyväntoivonniemelle vuonna 1652 siirtokunnan, jonka talous perustui Itä-Afrikasta ja Kaakkois-Aasiasta tuotuihin orjiin.^[2] Brittiläisen imperiumin kiellettyä orjuuden 1830-luvulla rotusyrjintä jatkui toisin muodoin sekä brittien että buurien hallitsemilla alueilla.^[3]

Pääartikkeli: Etelä-Afrikan siirtomaahistoria

1860-luvulla alueelle syntyi buurien, brittien ja afrikkalaisten lisäksi kaksi uutta kansanryhmää, kun khoiden, vapaiden malaijiorjien sekä afrikkalaisten sekoittuneet jälkeläiset halusivat erottua valkoisista ja afrikkalaisista omaksi värillisten ryhmäkseen. Toisen ryhmän muodostivat Etelä-Afrikkaan, erityisesti Nataliin sokeriplantaaseiden työvoimaksi tuodut intialaiset, joista monet jäivät maahan työsuhteensa päättymisen jälkeen ryhtyen kauppiaiksi ja pienyrittäjiksi.^[3]

Vaikka britit esittivät afrikkalaisten huonon kohtelun buuritasavalloissa erääksi vuosien 1899 ja 1902 välisenä aikana käytyjen buurisotien syyksi, ilmoitti Etelä-Afrikan brittiläinen kuvernööri Alfred Milner vuonna 1901 käydyissä rauhanneuvotteluissa, että mustille tultaisiin myöntämään kansalaisoikeuksia vain siten, ”ettei se vaarantaisi valkoisen rodun ylivaltaa”.^[4] Sodan päätyttyä Milner katsoi, että olisi tärkeää muuttaa Etelä-Afrikka brittiläiseksi yhteiskunnaksi. Hän kannusti maahanmuuttoa emämaasta, jotta äänestäjäkuntaan saataisiin brittiläinen enemmistö. Samaan aikaan lainsäädännöllä pyrittiin häivyttämään buurien hollantilaisia piirteitä ja erillinen kansallinen identiteetti esimerkiksi kieltämällä afrikaansin käyttäminen julkisissa kouluissa ja oikeusistuimissa. Tavoitteissa ei kuitenkaan onnistuttu, koska maan kaivosteollisuuden maksamat matalat palkat eivät onnistuneet houkuttelemaan brittiläisiä siirtolaisia ja buurien kansallinen identiteetti vain vahvistui sorron myötä.^[5]

Kaivosteollisuuden kasvava halvan työvoiman tarve sai hallituksen myös uudistaman politiikkaansa mustaihoista enemmistöä kohti. Godfrey Lagden, Milnerin alkuasukasasioiden komissaari Transvaalissa, nimettiin Etelä-Afrikan alkuasukasasioiden komission (South Africa Native Affairs Commission, SANAC) puheenjohtajaksi. SANAC:n loppuraportissa muotoiltiin rotuerottelujärjestelmä, joka säilyi maassa lähes sata vuotta ja joka muodostui myös apartheidin pohjaksi. Komission suosituksessa mustilta poistettiin oikeus omistaa maata, päättää omasta hallinnostaan tai edes työskennellä muualla kuin heille osoitetuilla alueilla. Mustille perheille annettaisiin pieni maa-alue näiltä alueilta, jotta miehiä voitaisiin tämän jälkeen käsitellä siirtotyöväkenä kaivoskaupungeissa. Perheiden oli tarkoitus pystyä hankkimaan itsenäisesti elantonsa maasta miehen työskennellessä kaivoksissa. Lisäksi mustat eivät saisi äänestää tai asettua ehdolle missään vaalissa, jossa eurooppalaisilla oli äänioikeus.^[6]

Rotuerottelupolitiikka ja afrikkalaisten, intialaisten ja värillisten pettymys brittihallinnon haluttomuuteen poistaa se siirtomaistaan johti vastarinnan nousuun uudenlaisten poliittisten järjestöjen kautta. Vuonna 1898 perustettiin Etelä-Afrikan alkuasukaskongressi (South African Native Congress), jonka tarkoituksena oli turvata afrikkalaisten oikeudet brittiläisen imperiumin kansalaisina. Mohandas Gandhin vuonna 1894 perustama Natalin intialainen kongressi (Natal Indian Congress) pyrki turvaamaan intialaisten oikeudet, ja Afrikan kansanjärjestö (African Political Organization, myöhemmin African People’s Organization) ajoi värillisten asiaa. Näiden järjestöjen kautta afrikkalaiset, intialaiset ja värilliset ryhtyivät organisoimaan vastarintaa hallituksen rotuerottelupolitiikalle. Gandhi aloitti vuonna 1906 passiivisen vastarintakampanjan uutta passilakia vastaan. Samana vuonna zulu-päällikkö Bambatha aloitti aseellisen kapinan, jonka syinä olivat pakkotyö, maiden takavarikointi ja verotus. Kapina kukistettiin verisesti ja se johti yli 3 000 afrikkalaisen kuolemaan. Bambatha vangittiin ja teloitettiin. Kapina lisäsi valkoisten pelkoa laajamittaisesta afrikkalaisten kansannoususta.^[3][7]

Samaan aikaan buurien kansallisuustunne alkoi voimistua, ja he alkoivat perustaa omia ”kristillis-kansallisia” koulujaan, korostaa afrikaansin luonnetta omana hollannin kielestä erillisenä kielenään ja muodostaa itselleen uutta identiteettiä afrikaanereina eli Afrikan kansana vanhan siirtolaisidentiteetin sijaan. Näitä päämääriä ajamaan perustettiin myös kaksi uutta puoluetta: Louis Bothan ja Jan Smutsin transvaalilainen Het Volk (Kansa) vuonna 1905 ja James Barry Munnik Hertzogin oranjelainen Orangia Unie vuonna 1906.^[5]

Liberaalien noustua valtaan Isossa-Britanniassa vuonna 1906 Etelä-Afrikan itsenäistymisprosessi nopeutui, ja Transvaal sekä Oranjen vapaavaltio saivat täyden itsehallinnon jo vuonna 1907. Vuosien 1908 ja 1909 valkoiset eteläafrikkalaiset alueen neljästä brittiläisestä siirtokunnasta kokoontuivat kansalliskonventtiin ja päättivät perustaa Etelä-Afrikan liittovaltion. Kansalliskonventti sääti myös, että kaikkien tulevan valtion parlamentin edustajien tulee olla eurooppalaista alkuperää olevia ja että äänioikeus määräytyisi osavaltioiden aikaisempien lakien perusteella. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Transvaalissa ja Oranjessa vain valkoiset miehet olivat äänioikeutettuja, Kapmaassa säilyi talouteen pohjautuva järjestelmä, jossa valtaosa valkoisista miehistä, mutta vain murto-osa värillisistä ja mustista oli äänioikeutettuja. Natalissa intialaiset eivät saaneet äänestää ja mustistakin vain 0,08 %.^[8] Etelä-Afrikan unioni perustettiin muodollisesti 31. toukokuuta 1910, ja sen ensimmäiseksi pääministeriksi nimitettiin Louis Botha.^[9][10]

SANAC:in muotoilema rotuerottelupolitiikka oli vallalla Etelä-Afrikassa vuodesta 1910 vuoteen 1948 saakka, vaikka sen käytännön toimeenpano vaihteli maan eri osavaltioissa. Rotuerottelun tavoitteena oli turvata valkoisen vähemmistön poliittinen ja taloudellinen ylivalta ja samalla taata halvan mustan työvoiman saatavuus. Ensimmäinen mustaa työvoimaa rajoittanut laki uudesta parlamentista oli vuoden 1911 kaivos- ja työlaki (Mines and Works Act), jossa afrikkalaisilta kiellettiin suurin osa korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille. Samana vuonna säädetty alkuasukkaiden työnsäätelylaki (Native’s Labor Regulation Act) määritteli mustien työn tekemisen olosuhteet: mustat värvättiin maaseudulta, heiltä otettiin sormenjäljet ja heille myönnettiin ”passi”, joka oikeutti heidät siirtymään kaupunkeihin. Jos afrikkalaiset rikkoivat työsopimustaan tai jäivät kaupunkiin työsopimuksen päättymisen jälkeen, oli rangaistuksena kaksi kuukautta pakkotyötä.^[11]

Afrikkalaisten protestoidessa ja vastustaessa uutta lainsäädäntöä lakoilla ja ammattiliittoja perustamalla hallitus vastasi vuoden 1924 teollisuuden rauhoittamislailla (Industrial Conciliation Act), joka rajoitti afrikkalaisten oikeutta järjestäytyä tai neuvotella työoloistaan tai -sopimuksistaan. Lain mukaan ”passeja kantavat” mustat miehet eivät olleet lain mukaisessa työsuhteessa, eikä heillä siten ollut oikeutta ammattiedustukseen tai järjestäytymiseen.^[11]

Työolojen ja -ehtojen huonontumisen vuoksi halvan afrikkalaisen työvoiman tarjonta väheni ja hallituksen piti ryhtyä toimenpiteisiin turvatakseen halvan työvoiman saatavuuden eteläafrikkalaiselle kaivosteollisuudelle. Hallituksen keskeisenä tavoitteena oli pyrkiä heikentämään afrikkalaisten mahdollisuutta ansaita elantonsa maanviljelyllä omistamillaan maatiloilla. Brittiläiset olivat jo ennen vuotta 1910 määränneet korkeat verot afrikkalaisille maanviljelijöille (muun muassa koiria ja majoja verotettiin), mikä oli pakottanut afrikkalaiset maanviljelijät myymään suuremman osan sadostaan ja muodostuen kilpailijoiksi valkoisten omistamille maatiloille. Turvatakseen valkoisten maanviljelijöiden aseman hallitus sääti vuonna 1913 alkuasukkaiden maalain (Native’s Land Act), joka rajoitti mustien maanomistuksen erityisille alueille, jotka muodostivat vain 7 % maan pinta-alasta. Vaikka alueita laajennettiin vuonna 1936 yhteensä 13 %:iin oli pääosa maasta heikkolaatuista, eikä se riittänyt kasvavan mustan väestön tarpeisiin. Maan tuoton pienentyessä liikakansoituksen ja eroosion vuoksi sekä korkeiden verojen rasittamana kasvava joukko afrikkalaisia oli pakotettu siirtymään työskentelemään valkoisten omistamille maatiloille, kaivoksiin ja tehtaisiin.^[12]

Vaikka afrikkalaista työvoimaa yritettiin pitää kaupungeissa vain siirtotyövoimana, joka pyrittiin (joskus voimakeinoin) palauttamaan ”kotiseudulleen” työsuhteen päätyttyä, monet päättivät kuitenkin jäädä kaupunkeihin maaseudun kurjien olojen vuoksi. Hallitus reagoi säätämällä vuonna 1923 alkuasukkaiden kaupunkialuelain (Native’s Urban Areas Act), jossa mustien asuma-alueet rajattiin rotueroteltuihin alueisiin, townshipeihin, tai alueisiin, josta he saivat vuokrata kunnan omistamia taloja. Kaupunkiin saapuneet mustat saivat olla siellä vain rajoitetun ajan ja heidät palautettiin maaseudulle työsuhteen päätyttyä. Rotuerottelupolitiikan ylläpitämiseksi säädettiin vielä vuonna 1927 alkuasukkaiden hallintolaki (Native Administration Act), jolla kaikki afrikkalaisten asioiden hoito erotettiin muusta hallinnosta ja annettiin uudelle alkuasukasasioiden osastolle (Department of Native Affairs). Lain myötä afrikkalaisten alueita, joita ryhdyttiin kutsumaan heimoreservaateiksi, pystyttiin hallinnoimaan vain määräyksillä lakien sijaan, ja niiden hallinto annettiin erillisten hallintoelimien vastuulle. Hallintoelimien henkilökunta koostui pääasiassa virkamiehistä ja nimitetyistä heimopäälliköistä. Lain myötä afrikkalaisten valtaosa joutui despoottisen hallinnon alaisuuteen. Lopulta vuonna 1936 Kapmaan äänioikeusjärjestelmä kumottiin alkuasukkaiden edustuslailla ja mustat menettivät viimeisetkin poliittiset oikeutensa.^[12]

Pääartikkeli: Afrikaanerinationalismi

Louis Bothan ja Jan Smutsin vietyä Etelä-Afrikan ensimmäiseen maailmansotaan Ison-Britannian rinnalle alkoi J.B.M. Hertzogin vuonna 1914 perustaman Kansallispuolueen (National Party, NP) kannatus nousta. Puolue edusti erityisesti maan köyhemmistä osista kuten Oranjesta kotoisin olevia afrikaaneripienviljelijöitä ja -teollisuustyöläisiä sekä koulutettua väkeä, joka koki itsensä syrjityksi englanninkielisten valkoisten taholta. Monet afrikaanerit olivat edelleen katkeria brittijoukkojen buurisotien aikana tekemistä julmuuksista ja tunsivat sympatiaa Saksaa kohtaan. Kansallispuolue sai vuoden 1915 vaaleissa yli puolet heidän äänistään ja nousi johtavaksi puolueeksi parlamentissa vuonna 1924 muodostaessaan koalitiohallituksen työväenpuolueen kanssa. Kansallispuolue painotti afrikaanerien omaa kansallista identiteettiä ja sen vaikutuksesta joukko koulutettuja afrikaanereita, muun muassa hollannin reformoidun kirkon pappeja, perusti vuonna 1918 salajärjestön Broederbond eli veljeskunta, joka hyväksyi jäsenikseen vain afrikaanereita.^[13]

Hitlerin noustua valtaan Saksassa vuonna 1933 perustivat kansallissosialismin kannattajat Broederbondin myötävaikutuksella musta- ja harmaapaitajärjestöjä ”taistelemaan kommunismia vastaan”. Broederbond organisoi myös partiolaisia jäljittelevän voortrekker-liikkeen afrikaanerinuorisolle. Sen suuri voimannäytös oli vuonna 1938 järjestetty alkuperäisten voortrekkereiden satavuotisjuhla, joka huipentui Voortrekker-monumentin peruskiven muuraukseen Pretorian liepeillä. Järjestön tavoite oli tehdä Etelä-Afrikasta valkoinen, afrikaanerien johtama tasavalta, joka pysyisi puolueettomana Ison-Britannian ja Saksan välisissä konflikteissa. Voortrekker-juhlallisuuksien myötä perustettiin myös Ossewabrandwag-liike (OB, härkävankkurivartijat), joka muodostettiin Saksan kansallissosialistisen liikkeen mallin mukaan. Järjestön 300 000 jäsentä vannoivat uskollisuutta kansalle (volk) ja kansanjohtajalle (volksleiter). Järjestön jäsenmäärä kasvoi merkittävästi, kun Jan Smuts vei Etelä-Afrikan toiseen maailmansotaan jälleen Ison-Britannian rinnalle, mitä Kansallispuolue vastusti. Sotaan osallistuminen jakoi afrikaanereita syvästi: jotkut jopa aloittivat sabotaasikampanjan sotaponnisteluja vastaan. Muun muassa Etelä-Afrikan tuleva pääministeri John Vorster vangittiin sodanvastaisen ja kansallissosialistista Saksaa tukevan toimintansa vuoksi.^[13]

Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1948 vaaleihin Kansallispuolue lähti kampanjoimaan uuden Apartheidiksi kutsumansa politiikan puolesta. Se ajoi rotujen välisten avioliittojen kieltämistä ja maassa olevien intialaisten välitöntä kotiuttamista Intiaan Etelä-Afrikalle ”vieraana elementtinä”. Kansallispuolue lupasi myös turvata ”valkoisten työläisten edut ja työmahdollisuudet valkoisten alueilla”, ja sen vaalikampanjassa käytettiin iskulauseita kuten Swart gevaar (musta vaara) ja Die kaffer op sy plek (kafferi sinne minne kuuluukin). Puolue voitti vaaleissa parlamentin enemmistön, vaikka saikin alle puolet annetuista äänistä, ja muodosti hallituksen Daniel François Malanin johdolla. Eräs Malanin hallituksen ministereistä oli Jan de Klerk, Etelä-Afrikan tulevan presidentin Frederik de Klerkin isä.^[14]

Kansallispuolue alkoi toteuttaa uutta politiikkaansa nopeasti noustuaan valtaan. Jo vuonna 1950 säädettiin väestö- ja rekisteröintilaki (Population Registration Act), jossa esitettiin menetelmä kaikkien eteläafrikkalaisten rodun määrittelemiseksi ja rekisteröimiseksi ja joka toimi kaiken myöhemmän apartheidlainsäädännön pohjana. Lain perusteella kaikki Etelä-Afrikan kansalaiset rekisteröitiin joko valkoisiksi, värillisiksi tai alkuasukkaiksi. Uusi kategoria ”aasialaiset” lisättiin lakiin vuonna 1959 maan intialaisia varten. Ihmisen rodun määrittelyn perustaksi otettiin ”yhteisön hyväksyntä” ja sitä laajennettiin myöhemmin ottamaan lukuun henkilön ulkonäkö ja sukujuuret, jotta voitiin estää vaaleiden afrikkalaisten ”esiintyminen” valkoisina.^[15] Alkuasukkaan erottamiseksi värillisistä käytettiin muun muassa seuraavia perusteita:^[16]

1. henkilön hiusten tarkka tutkiminen
2. muun karvoituksen ominaisuudet
3. ihon värisävy
4. kasvonpiirteet
5. kotikieli ja erityisesti afrikaansin taito
6. naapurusto, ystävät ja tuttavat
7. työ
8. sosiaalinen asema ja luokka
9. ruokailutottumukset

Lain täytäntöönpanoa varten tarvittiin yksinkertainen menetelmä, jolla kansalaisen rotu voitiin tarkistaa milloin hyvänsä. Jo vuosisadan alkupuolelta asti mustat miehet olivat tarvinneet ”passit” liikkuakseen ja oleskellakseen määrätyillä valkoisten alueilla, mutta lain käytännön täytäntöönpano vaihteli eri provinsseissa. Vuoden 1952 passien poisto ja dokumenttien koordinoimislaki (Abolition of Passes and Co-ordination of Documents Act) ja alkuasukaslakien muutoslaki (Native Laws Amendment Act) säätivät passit pakollisiksi koko Etelä-Afrikan alueelle. Lain perusteella myös afrikkalaiset naiset joutuivat kantamaan passia, eikä kukaan afrikkalainen saanut oleskella millään kaupunkialueella 72 tuntia pidempään ilman todistusta siitä, että oli laillisessa työsuhteessa. Lisäksi lain mukaan kukaan afrikkalainen ei saanut asua kaupungissa ilman, että oli syntynyt siellä, asunut siellä yhtäjaksoisesti 15 vuotta tai työskennellyt samalle työnantajalle 10 vuoden ajan. Vanhojen passien tilalle tuotiin uudet henkilöpaperit, jotka sisälsivät valokuvan, henkilötiedot, työhistorian, listan maksetuista veroista ja tiedot heimoreservaatista, joka oli henkilön ”kotimaa”. Henkilöpapereiden puuttuminen oli rikos, josta saattoi saada vankeusrangaistuksen.^[17][18][19]

Lisää lainsäädäntöä seurasi. Vuoden 1949 seka-avioliittojen kieltolain (Prohibition of Mixed Marriages Act) jatkoksi, joka kielsi rotujen väliset avioliitot, säädettiin vuonna 1950 moraalittomuuslaki (Immorality Act), joka kielsi kaikki sukupuolisuhteet valkoisten ja muiden ryhmien välillä. Vielä laajemmat vaikutukset oli samana vuonna säädetyllä ryhmäaluelailla (Group Areas Act), joka määritteli kaikki maa-alueet rodun mukaan. Laki antoi hallitukselle vallan julistaa jokin alue kuuluvaksi jollekin tietylle ryhmälle ja poistaa muihin ryhmiin kuuluvat asukkaat alueelta väkivalloin. Lakia sovellettiin pian muun muassa Johannesburgin Sophiatownin alueelle, joka oli ollut yksi kaupungin vanhimpia mustia asuinalueita. Hallitus julisti sen valkoiseksi, ja noin 100 000 asukasta siirrettiin kolmentoista mailin päässä sijaitsevalle uudelle alueelle.^[17][19]

Vuonna 1951 perustettiin heimoreservaatteihin alkeellinen itsehallinto bantuhallinnon lailla tukemaan hallituksen väitettä, että reservaatit olivat mustien todellisia kotimaita. Laki lakkautti aikaisemmin kaupunkialueilla olleet alkuasukasedustajien neuvostot, jotka olivat olleet ainoa afrikkalaisten edustuksellinen elin, ja korvasi ne hallituksen nimittämien heimopäälliköiden hierarkkisella järjestelmällä. Myös Kapmaan värillisiltä poistettiin lopullisesti äänioikeus vuonna 1956. Vuonna 1953 säädettiin laki, jonka mukaan kaikki julkiset tilat ja palvelut, esimerkiksi puistonpenkit, hiekkarannat ja odotustilat, tuli eritellä roduittain. Näiden tilojen ja palveluiden ei tarvinnut olla yhdenvertaisia. Kaikesta Kansallispuolueen apartheidlainsäädännöstä pitkällä tähtäimellä tuhoisimmat vaikutukset oli vuonna 1953 säädetyllä bantuopetuksen lailla, joka siirsi kaiken afrikkalaisten kouluopetuksen opetusministeriöltä alkuasukasasioiden osaston hoidettavaksi.^[17]

Kansallispuolueen tiukka apartheid-politiikka lisäsi sen suosiota ja se voitti sekä vuoden 1953 että vuoden 1958 vaalit saavuttaen, joka kerta suuremman enemmistön parlamentissa. Malanin siirryttyä eläkkeelle vuonna 1954 valtaan nousi Johannes Strijdom. Hänen kuollessaan vuonna 1958 uudeksi pääministeriksi valittiin hollantilaissyntyinen entinen alkuasukasasioiden ministeri Hendrik Verwoerd, joka oli yksi apartheid-järjestelmän pääideologeista. Kansallispuolueen menestys ajoi myös pääoppositiopuolueen United Partyn tiukemman rotuerottelupolitiikan taakse, ja ainoastaan siitä eronnut Progressive Federal Party vastusti avoimesti apartheid-politiikkaa. Vuoden 1961 vaaleissa Kansallispuolue sai 105 paikkaa, United Party 45 ja Progressive Federal Party vain yhden.^[20]

Vuonna 1960 suurin osa valkoisista äänestäjistä kannatti Henrik Verwoedin ehdotusta tehdä Etelä-Afrikasta tasavalta ja pian tämän jälkeen maa erosi myös Kansainyhteisöstä. Päätökset taustalla oli valkoisten eteläafrikkalaisten kasvava ärtymys apartheid-järjestelmän kansainvälisestä tuomiosta ja erityisesti Kansainyhteisön uusien aasialaisten ja afrikkalaisten jäsenmaiden kritiikistä. Myös maan sisäinen afrikkalaisten, värillisten ja intialaisten vastarinta oli kasvanut rotuerottelun tiukentumisen myötä ja se pakotti hallituksen etsimään uusia ratkaisuja järjestyksen ylläpitämiseksi ja vastarinnan kukistamiseksi. 1950-luvun loppupuolella oltiin jo vakuuttuneita siitä, ettei pelkkä rotujen erottelu riittäisi rauhan aikaansaamiseksi vaan lisäksi tarvittiin toimenpiteitä opposition marginalisoimiseksi ja hajottamiseksi. Ratkaisun katsottiin olevan niin sanottu suurapartheid-järjestelmä, jonka toimeenpano aloitettiin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa.^[21]

Toisen maailmansodan aikana joukko nuoria ANC:n jäseniä, muun muassa Oliver Tambo, Nelson Mandela ja Walter Sisulu perustivat ANC:n nuorisojärjestön CYL:n (engl. Congress Youth League) tarkoituksenaan aktivoida ja radikalisoida järjestöä. 1940-luvun lopulla he osittain Mahatma Gandhin johtaman Intian itsenäisyystaistelun innoittamana ehdottivat järjestön ottavan käyttöön lakot, boikotit ja kansalaistottelemattomuuden. Vuonna 1949 CYL:n onnistui syrjäyttää ANC:n entinen puheenjohtaja Alfred Xuma, joka suhtautui uuteen strategiaan kielteisesti ja ANC:n johtoon nousi James Moroka. Lisäksi kolme CYL:in edustajaa (Tambo, Sisulu ja Mandela) valittiin ANC:n toimeenpanevaan komiteaan. Kansallispuolueen vaalivoiton jälkeen vuonna 1949 ANC hyväksyi uuden toimintaohjelman ja uudenlainen vastarinta alkoi. Myös Etelä-Afrikan kommunistinen puolue, SACP, organisoi yleislakon toukokuussa 1950.^[22][23]

Hallituksen vastaus lakkoihin ja vastarintaan oli nopea ja kovakourainen. Poliisi ja sotilaat pakottivat työläiset töihin. Johannesburgissa 18 ihmistä kuoli poliisin avattua tulen muun muassa Alexandrian kaupunginosassa. Kukistaakseen vastarinnan hallitus myös sääti uuden kommunismin hävittämislain (Suppression of Communism Act) jossa kommunistinen puolue kiellettiin. Laissa kommunismi määriteltiin ”toiminnaksi, jonka tarkoituksena on aikaansaada mikä tahansa poliittinen, teollinen, sosiaalinen tai taloudellinen muutos unionissa epäjärjestystä tai häiriötä edistämällä..tai joka lisää vihamielisyyttä eurooppalaisten ja ei-eurooppalaisten rotujen välillä”. Laki antoi oikeusministeriölle oikeuden kerätä luetteloita kommunistisina pidettyjen järjestöjen jäsenistä ja antamaan näille, yleensä viideksi vuodeksi kerrallaan, ”pannamääräyksen”. Pannamääräyksen saanut henkilö ei saanut esiintyä julkisesti ja hänen asumistaan ja liikkumistaan rajoitettiin. Oikeusministerille myönnettiin lisäksi oikeus julistaa mikä hyvänsä yhteisö laittomaksi ja takavarikoida sen varat. Hänellä oli lisäksi oikeus kieltää julkiset kokoontumiset, jotka ”edistivät kommunismia”. Kommunismin hävittämislakia käytettiin lähes kaiken hallitukseen kohdistuneen kritiikin vaimentamiseen.^[20]

Hallitus ei kuitenkaan onnistunut kukistamaan apartheidin vastustajia. Huhtikuussa 1952 ANC aloitti yhdessä SAIC:n ja sen johtajien Yusuf Dadoon ja M.P. Naickerin kanssa vastarintakampanjan, joka koostui lakoista ja työseisauksista. Hallitus vastasi kieltämällä opposition sanomalehtiä ja antamalla pannamääräyksiä liikkeen johtajille. Joulukuuhun mennessä 8 500 oli pidätetty pääasiassa Kapmaassa. Kampanjan aikana ANC:n suosio lisääntyi nopeasti ja sen jäsenmäärä kasvoi vuoden 1952 alun alle 7 000 jäsenestä vuoden lopun yli 100 000 jäseneen. Samalla liikkeen johto myös vaihtui: James Moroka erotettiin hänen myönnettyään kommunismin hävittämislain nojalla häntä vastaan nostetut syytteet, vedottua lieventäviin asianhaaroihin ja julkisesti sanouduttua irti ANC:n periaatteista. ANC:n puheenjohtajaksi nousi päällikkö Albert Luthuli.^[22]

Hallitus vastasi kampanjaan myös uudella lainsäädännöllä. Yleisen turvallisuuden laki vuodelta 1953 antoi sille oikeuden julistaa hätätilan ja tilapäisesti kumota minkä tahansa lain, jos se katsoi, että jokin toiminta uhkasi yleistä turvallisuutta ja järjestystä. Nämä hallituksen koventuneet otteet saivat oppositionkin harkitsemaan uudelleen aikaisempaa sitoutumistaan väkivallattomaan vastarintaan. ANC ryhtyi alustavasti varautumaan maanalaiseen toimintaan peläten sen julistamista laittomaksi. Vuonna 1952 Nelson Mandela julistettiin pannaan ja pannamääräystä pidennettiin useasti niin, että se jatkui yhtämittaisesti aina vuoteen 1965 asti.^[24]

Pannamääräyksistä ja pidätyksistä huolimatta ANC:n, SAIC:n, Värillisten kansalliskongressin ja ammattijärjestöjen keskusliiton SACTU:n onnistui järjestää 25. - 26. kesäkuuta 1955 suuren kansankongressiksi kutsutun kokouksen pienessä Kliptownin kylässä lähellä Sowetoa. Kokoukseen osallistui yli 3 000 delegaattia. Sen tarkoituksena oli esitellä järjestöjen yhteinen näkemys uudesta, demokraattisesta Etelä-Afrikasta ja keskustelun pohjana oli useita viikkoja ennen kokouksen alkua valmisteltu Vapauden peruskirja (Freedom Charter). Poliisit hajottivat kokouksen 26. kesäkuuta ilmoittaen, että käynnissä oli maanpetos ja kirjasi kaikkien osallistujien nimet ja osoitteet muistiin.^[25] Seuraavana vuonna 156 kokoukseen osallistunutta, muun muassa Sisulu, Luthuli, Mandela ja Tambo, asetettiin syytteeseen maanpetoksesta.^[26] Hallitus sääti lisäksi kaksi uutta lakia, joilla maahan perustettiin sensuurivirasto, jonka tehtävä oli sensuroida Etelä-Afrikassa tuotettuja tai sinne tuotuja elokuvia, kirjoja ja muuta materiaalia.^[27]

Vaikka poliisit keskeyttivätkin kokouksen, lähes kaikki Vapauden peruskirjan pykälät ehdittiin hyväksyä sen aikana. Vapauden peruskirjan lähtökohtana oli, että Etelä-Afrikan tulisi olla roduton yhteiskunta, jossa millään kansanryhmällä ei olisi erityisoikeuksia tai -vapauksia. Kaikkia ihmisiä tulisi myös kohdella lain edessä tasavertaisesti ja maa tulisi jakaa niiden kesken, jotka viljelevät sitä. Vapauden peruskirjan mukaan kansan tulisi myös ”saada osuus maan varallisuudesta”, mikä usein, erityisesti Kansallispuolueen propagandassa, tulkittiin kaikkien maassa toimivien yritysten sosialisoimiseksi.^[28]

ANC:n johtajia vastaan käyty maanpetosoikeudenkäynti venyi viiden vuoden mittaiseksi. Samaan aikaan laaja vastarinta jatkui. Tuhannet ihmiset osallistuivat Witwatersrandissa linja-autoboikottiin, jolla vastustettiin matkalippujen hintojen nostamista. Etelä-Afrikan naisliitto (Federation of South African Women) järjesti mielenosoituksia uusia passilakeja vastaan, joilla passienkantopakko ulotettiin myös naisiin. Vuonna 1956 20 000 ihmisen mielenosoitus toimitti hallitukselle passilakien vastaisen vetoomuksen.^[29]

Vuonna 1959 joukko ANC:n joukkotoiminnan laihoihin tuloksiin kyllästyneitä aktivisteja ryhtyi kritisoimaan ANC:n johtajistoa liiallisista kompromisseista ja siitä, että yhteistyö muiden järjestöjen kanssa oli estänyt ANC:tä ajamasta täysipainoisesti mustien etuja. Robert Sobukwen johtama ryhmittymä pakotettiin pian eroamaan ANC:stä ja he perustivat uuden järjestön Pan-Africanist Congressin, PAC:n. Heti perustamisensa jälkeen PAC ryhtyi organisoimaan kampanjaa passilakeja vastaan. He kehottivat ihmisiä kerääntymään poliisiasemien eteen ilman passejaan ja vaatimaan poliisia pidättämään heidät.^[30] 21. maaliskuuta 1960 eräs tämänkaltainen mielenosoitus Sharpevillen townshipissä Johannesburgin eteläpuolella päättyi verisesti poliisien avattua tulen väkijoukkoon ja ampui 30 sekunnin aikana yli 700 laukausta väkijoukkoon tappaen 69 ja haavoittaen 186:ta. Suurinta osaa kuolleista ja haavoittuneista oli ammuttu selkään väkijoukon paetessa tulitusta.^[30] Tapahtuma aikaansai suuria protestimielenosoituksia, jotka huipentuivat 30 000 ihmisen mielenosoitukseen parlamenttitalon edessä Kapkaupungissa. Verwoerd vastasi mielenosoituksiin julistamalla hätätilan, pidättämällä 18 000 mielenosoittajaa ja julistamalla sekä ANC:n että PAC:n laittomiksi järjestöiksi.^[30]

Laittomaksi julistamisen jälkeen sekä ANC että PAC perustivat maanalaiset organisaatiot hallituksenvastaisen vastarinnan jatkamiseksi. Nelson Mandelan vuonna 1961 perustama ANC:n aseellinen siipi Umkhonto we Sizwe (suom. Kansakunnan keihäs), lyhyesti MK, aloitti pommikampanjan strategisia kohteita, kuten poliisiasemia ja voimalaitoksia vastaan pyrkien välttämään ihmisten vahingoittamista.^[31] PAC:n aseellinen siipi Poqo (suom. Puhdas), aloitti puolestaan terrorikampanjan afrikkalaisia hallituksen kanssa yhteistyössä olleita päälliköitä vastaan. Mandelan näkemyksen mukaan aseellisen kamppailun aloittaminen oli välttämätöntä, koska hallitus oli estänyt kaikki lailliset vastarinnan muodot.^[31]

Hallituksen oppositionvastaista kamppailua johtivat oikeusministeri John Vorster ja turvallisuuspoliisin johtaja kenraali Hendrik J. van den Bergh, jotka molemmat olivat nuoruudessaan kuuluneet Ossewabrandwagiin ja olleet toisen maailmansodan aikana vangittuna natsisympatioidensa takia. Merkittävin heidän läpiajamansa uusi laki oli vuoden 1963 asetus, jolla poliisille annettiin oikeus pidättää kuka hyvänsä korkeintaan 90 päiväksi ilman syytettä ja oikeutta tavata lakimiestä. 90 päivän päätteeksi poliisi saattoi pidättää saman henkilön välittömästi uudelleen 90 päiväksi ja toistaa tätä periaatteessa niin kauan kuin halusi. Samana vuonna hallitus sai merkittävän voiton vastarintaliikkeestä, kun sen onnistui pidättää kesäkuussa seitsemäntoista ANC:n ja Umkhonto we Sizwen johtajaa maatilalta Rivoniassa, läheltä Johannesburgia. Vuonna 1964 järjestetyssä niin kutsutussa Rivonian oikeudenkäynnissä heitä ja Mandelaa, joka oli jo vankilassa muista syytteistä, syytettiin maanpetoksesta. Kahdeksan, mukaan lukien Sisulu ja Mandela, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.^[31] Vuonna 1960 Nobelin rauhanpalkinnon saanut ANC:n puheenjohtaja Albert Luthuli laitettiin kotiarestiin Zulumaan maaseudulle kuolemaansa vuonna 1967 asti. Oliver Tambo pakeni Etelä-Afrikasta ja valittiin maanpaossa olleen ANC:n puheenjohtajaksi. Verwoerdin kuoltua värillisen parlamentin lähetin murhaamana nousi Vorster maan pääministeriksi vuonna 1966 erityisesti ANC:n murskaamisessa saavuttamillaan ansioilla.^[32]

Pääartikkeli: Musta tietoisuus

Rivonian oikeudenkäynnin jälkeen apartheid-hallinnon vastainen toiminta oli tilapäisesti vähäisempää 1960-luvun ajan, koska merkittävimmät liikkeen johtajat olivat vangittu ja itse liikkeet joutuneet lähtemään maanpakoon tai siirtymään maan alle. Vastarinta alkoi uudelleen voimistua 1970-luvun alussa pääasiassa Steve Bikon perustaman Musta tietoisuus -liikkeen ansiosta. Musta tietoisuus -liike sai alkunsa uuden nuoren sukupolven piirissä, joka oli koko elämänsä ajan ollut Verwoerdin suunnitteleman bantuopetuksen piirissä. Kouluista ja muista oppilaitoksista tuli vastarinnan keskuksia.^[33][34]

Vuonna 1969 mustat yliopisto-opiskelijat, pettyneenä afrikkalaisten yhä huononevaan asemaan yhteiskunnassa, erosivat monirotuisesta NUSAS-opiskelijajärjestöstä (National Union of South African Students) ja perustivat oman afrikkalaisten opiskelijoiden järjestön SASO:n eli South African Student’s Organizationin. Steve Bikon, joka oli yksi SASO:n perustajista, mukaan mustien tuli tehdä itsestään voimakas ryhmä, joka ottaa oman paikkansa avoimessa yhteiskunnassa ja ettei mustat voineet tukeutua edes hyvää tarkoittavien valkoisten apuun taistelussaan apartheidia vastaan. Biko korosti myös, että mustien tuli myös muuttaa ajatteluaan ja päästä eroon heitä vaivanneesta alemmuuskompleksista ja aloittaa ”voimakas ruohonjuuritasolta lähtevä mustan tietoisuuden kehittäminen siten, että mustat oppivat esittämään oikeutetut vaatimuksensa.”^[35] Biko tuomitsi PAC:n ja ANC:n aloittaman väkivaltaisen vastarinnan ja katsoi, että kamppailussa tuli käyttää ainoastaan väkivallattomia keinoja.^[34]

Vuonna 1972 SASO ryhtyi järjestämään yliopistoilla lakkoja, jotka johtivat yli 600 opiskelijan pidätykseen ja järjestön kieltämiseen useilla kampuksilla. Vuonna 1974 SASO organisoi poliittisia tilaisuuksia, joissa juhlistettiin siirtomaavallan päättymistä Mosambikissa ja Angolassa sekä FRELIMO-liikkeen voittoa. Hallitus vastasi, kuten aikaisemminkin, väkivallalla ja pelottelulla. Biko sai pannamääräyksen vuonna 1973 ja pidätettiin vuonna 1974 syytettynä terrorismiin yllytyksestä ja lopulta vuonna 1975 SASO kiellettiin kaikissa mustien yliopistoissa. Biko käytti kuitenkin vuoteen 1976 asti jatkunutta oikeudenkäyntiään, kuten Mandela oli tehnyt kymmenen vuotta aikaisemmin, poliittisten näkemystensä esittämiseen ja levittämiseen.^[36][34]

Pääartikkeli: Soweton mellakat

Vuonna 1974 bantuopetuksen ministeri Michael C. Botha ja varaministeri Andries Treurnicht päättivät aloittaa aikaisemmin huomiotta jätetyn bantuopetuksen lain pykälän toimeenpanon, jonka mukaan opetuksessa tuli käyttää englantia ja afrikaansia tasaveroisesti. Mustien eteläafrikkalaisten mielessä afrikaans liittyi maan sortojärjestelmään ja monet koulujen johtokunnat kieltäytyivät toteuttamasta päätöstä ja oppilaat alkoivat boikotoida oppitunteja. 16. kesäkuuta 1976 sadat lukiolaiset Sowetossa lähtivät mielenosoitusmarssille koulultaan kohti alueen jalkapallostadionia vastalauseena afrikaansinkielistä opetusta vastaan. Alueelle kerääntyi pian suuri joukko poliiseja, jotka alkoivat tulittaa oppilaita ja heittää kyynelkaasukranaatteja. Kun uutinen 13-vuotiaan oppilaan Hector Pietersonin kuolemasta levisi alueella, oppilaat ja Soweton asukkaat hyökkäsivät hallintorakennuksia vastaan ja polttivat muun muassa virastorakennuksen. Poliisien tulituksessa kuoli ainakin kolme mielenosoittajaa ja toistakymmentä haavoittui. Hallitus sulki seuraavana päivänä kaikki alueen koulut ja asetti maan armeijan hälytystilaan.^[37][38]

Treurnicht ilmoitti, että Etelä-Afrikan ”valkoisilla alueilla” (joihin Sowetokin kuului) hallituksella oli oikeus päättää käytetystä opetuskielestä ja oikeusministeri Kruger syytti oppilaita kommunisteiksi. Samana päivänä hallituksen murskatessa mielenosoituksia kuoli 176 mielenosoittajaa ja useita satoja lisää seuraavien kuukausien aikana. Soweton mielenosoitukset levisivät nopeasti koko maahan ja nuorten opiskelijoiden aktiivisuus herätti henkiin myös vanhemman väestön vastarinnan. Afrikkalaisten kaupunkialueella ihmiset ryhtyivät järjestäytymään poliittisesti samalla tavoin kuin 1950-luvun vastarintakampanjoiden aikana. Mellakoiden jälkeen sadat nuoret afrikkalaiset pakenivat naapurimaihin ilmoittautuen PAC:n ja ANC:n sissisotilaskoulutukseen.^[34] Sowetossa alkoi 13. syyskuuta 1976 laaja lakko, joka pysäytti noin 80 % Johannesburgin tehtaista, virastoista ja hotelleista. Lakko päättyi 15. syyskuuta ja sen aikana sattuneissa välikohtauksissa kuoli 16 ihmistä.^[39]

Soweton mellakoiden väkivaltainen tukahduttaminen herätti myös kansainvälistä huomiota. YK:n yleiskokous oli jo vuonna 1962 tuominnut apartheid-järjestelmän ja vuonna 1963 turvallisuusneuvosto oli asettanut Etelä-Afrikan vapaaehtoiseen aseidenvientikieltoon. Mellakoiden jälkeen turvallisuusneuvosto muutti aseidenvientikiellon pakolliseksi kaikille YK:n jäsenvaltioille.^[40] Maailmalla syntyi myös voimakkaita kansanliikkeitä painostamaan yrityksiä lopettamaan liiketoiminnan Etelä-Afrikassa. Myös eteläafrikkalaiset urheilijat suljettiin pian kansainvälisten kilpailujen ulkopuolelle ja eteläafrikkalaista kulttuuria ja matkailua ryhdyttiin boikotoimaan laajasti.^[41]

ANC ja PAC alkoivat myös toipua johtajistonsa vangitsemisesta ja maanpakoon joutumisesta. 1970-luvun puolessa välissä molemmat aloittivat sissijoukkojen soluttamisen Etelä-Afrikkaan erityisesti Swazimaasta, josta oli tullut merkittävä Soweton mellakoiden jälkeen pakolaisiksi lähteneiden eteläafrikkalaisten sotilaskoulutusalue. Swazimaa kuitenkin kielsi järjestöt vuonna 1977 ja sissikoulutus jouduttiin siirtämään muihin eteläisen Afrikan maihin. ANC:n uuden strategian tavoitteeksi nousi ”aseellisten hyökkäysten eskaloiminen yhdistettynä joukkoliikkeiden luomiseen maan sisällä” tavoitteena kansannousu. 1970-luvun lopulla ANC:n ja PAC:n sabotaasikampanja kiihtyi ja pommeja räjähti lukuisissa hallintorakennuksissa ja muun muassa Etelä-Afrikan hiili-, öljy- ja kaasuyhtiön pääkonttorissa, Koeburgin ydinvoimalassa ja Etelä-Afrikan ilmavoimien tiedustelupäämajassa Pretoriassa.^[31]

Pääartikkeli: United Democratic Front

Hallitus ryhtyi vuonna 1977 toteuttamaan ”totaalista strategiaa” sitä vastaan käytyä ”totaalista sotaa” vastaan. Strategian kulmakiviä olivat maan sotilasbudjetin kasvattaminen vihamielisiä uusia naapurimaita vastaan ja uuden turvallisuuskoneiston luominen. Uudelleenjärjestettyjen turvallisuuspoliisin ja sotilastiedustelun osastot toteuttivat seuraavan neljän vuoden aikana arviolta 30–40 poliittista salamurhaa muun muassa kirjepommeilla ja useita tuhansia kuoli Etelä-Afrikan puolustusvoimien suorittamissa sotilasiskuissa naapurimaiden alueella.^[42] Etelä-Afrikka kielsi 19. lokakuuta 1977 18 apartheidiä vastustanutta järjestöä ja pidätti noin 70 järjestöjen johtajaa.^[43]

Pääministeri P.W. Botha pyrki kukistamaan sisäisen vastarinnan tarjoamalla mustille rajoitettuja oikeuksia. Vuonna 1979 hallitus laillisti mustien ammattiyhdistykset ja antoi niille oikeuden käydä palkkaneuvotteluja työnantajien kanssa. Mustille annettiin myös rajoitettu oikeus osallistua kaupunginhallitusten toimintaan ja mustien oikeutta omistaa kiinteistöjä ja yrityksiä laajennettiin. Suurin osa mustista suhtautui uudistuksiin kuitenkin varauksellisesti ja esimerkiksi pääosa ammattijärjestöistä kieltäytyi rekisteröitymästä peläten niiden johtajien tulevia pidätyksiä tai pannamääräyksiä. Vuonna 1979 Botha meni vielä pidemmälle perustaen komission, joka esitti maan perustuslain uudistamista siten, että värillisille ja intialaisille (mutta ei mustille) olisi luotu parlamenttiin omat kamarinsa. Perustuslaki uudistettiin vuonna 1983 kansanäänestyksen jälkeen, jossa 2/3:aa valkoisista eteläafrikkalaisista kannatti sitä. Vaikka parlamentin valtasuhteet oli uudessakin perustuslaissa valittu niin, että valkoisilla säilyi täydellinen päätösvalta, repi perustuslakiuudistus kuitenkin Kansallispuoluetta kahtia ”valistuneisiin” (verligtes), jotka kannattivat muutosta ja ”kapeakatseisiin” (verkramptes), jotka katsoivat etteivät rotujen tullut olla minkäänlaisessa kanssakäymisessä.^[42]

Perustuslakiuudistuksen kansanäänestystä edeltänyt kampanja vahvisti ja yhtenäisti mustien oppositiota uuden vahvan järjestön, Yhdistyneen demokraattisen rintaman UDF:n (engl. United Democratic Front) myötä. UDF:iin kuului aluksi noin 400 opiskelijajärjestöä, ammattiliittoa, kirkkoa ja muita järjestöjä ja 1987 UDF:n jäseninä oli jo 700 järjestöä. Järjestön jäsenmäärä oli noin 3 miljoonaa ja sen tunnuslauseena oli UDF yhdistää, apartheid erottaa. UDF:n otti toimintansa perustaksi Vapauden peruskirjan ja muodosti siten läheisen suhteen maanpaossa olleeseen ANC:hen. UDF vaati muun muassa ANC:n vangittujen johtajien vapauttamista, mutta ei osallistunut ANC:n aseelliseen vastarintaan. Järjestön hallinto oli voimakkaasti hajautettu ja sen jäsenjärjestöt eivät olleet avoimen poliittisia. Organisaatiorakenteen vuoksi ketään yksittäisiä henkilöitä ei voitu nimetä järjestön johtajiksi ja näin pyrittiin vaikeuttamaan aktivistien pidättämistä.^[42]

Vuoden 1984 aikana uuden perustuslain täytäntöönpano sai aikaan vastarintaa koko maassa. Tammi- maaliskuun aikana ANC toteutti 14 aseellista hyökkäystä ja pommi-iskua ja opiskelijat jatkoivat kouluboikotteja poliisien pidätyksistä huolimatta ja syyskuussa hallitus oli pakotettu kieltämään kaikki julkiset kokoontumiset. Tilanne oli kehittynyt vuoden 1985 alkuun mennessä niin vakavaksi, että Botha oli pakotettu lupaamaan Nelson Mandelan vapautuksen vankilasta, mikäli tämä irtisanoutuu väkivallasta. Mandela kieltäytyi kuitenkin tarjouksesta vaatien hallitusta ensin vapauttamaan poliittiset vangit, sallimaan kiellettyjen puolueiden ja järjestöjen toiminta ja ryhtymään apartheidin purkamiseen. Hänen mukaansa ANC oli aloittanut aseellisen kamppailun vasta siinä vaiheessa, kun hallitus oli estänyt kaikki väkivallattoman vastarinnan muodot.^[42]

Etelä-Afrikka ajautui vuosien 1984 ja 1985 aikana kohti poliittista kaaosta, jota entisestään pahensi maan heikentynyt taloustilanne, kun maan tärkeimmän vientituotteen, kullan, maailmanmarkkinahinta kääntyi laskuun ja samalla tuontiöljyn hinta kallistui. ANC pyrki edistämään tätä sekasortoa kehottaen: ”Tehkää apartheidista toimimaton! Tehkää maasta mahdoton hallita!”. Vuoden 1985 aikana maan mustien alueiden apartheid-järjestelmän mukainen paikallishallinto käytännössä katosi kokonaan ja sen sijaan syntyi erilaisia yhteisöllisiä päätöksenteko- ja toimeenpanoelimiä, kuten katukomiteoita, asukasyhdistyksiä ja kansanoikeuksia.^[44]

UDF:n rinnalla merkittävimmäksi maan sisällä vaikuttaneeksi oppositionjärjestöksi nousi mustien ammattiyhdistysliikkeiden keskusjärjestö Congress of South African Trade Unions COSATU, jonka muodosti yli 30 erillistä ammattiyhdistystä ja yli 500 000 jäsentä. COSATU toimi Vapauden peruskirjan keskeisten periaatteiden puolesta ja toimi läheisessä yhteistyössä UDF:n kanssa. COSATU:n jäsenjärjestöt organisoivat laajoja apartheidia vastustaneita lakkoja ja lakoissa menetettyjen työpäivien määrä kolminkertaistui vuosien 1983 ja 1984 välillä ja edelleen kaksinkertaistui seuraavan vuoden aikana.^[44]

Maan lain ja järjestyksen ministerin Adriaan Vlokin mukaan Etelä-Afrikka oli ”anarkian ja verisen vallankumouksen” kynnyksellä ja Botha julisti maahan yleisen hätätilan poliisin murhaaman UDF-aktivistin, Matthew Goniwen, hautajaispäivänä 21. heinäkuuta 1985. Hätätilalain perusteella poliisille annettiin oikeus pidättää ihmisiä ilman syytteitä määräämättömäksi ajaksi ilman, että pidätetyillä oli oikeutta lakimieheen tai ilman että heidän perheenjäsenilleen ilmoitettiin pidätyksestä. Hallituksen oikeutta sensuroida sanomalehdistöä ja muita joukkotiedotusvälineitä laajennettiin entisestään. Poliiseja ja sotilaita sijoitettiin townshipeihin ja noin 8 000 UDF:n jäsentä pidätettiin. Erään tutkimuksen mukaan noin 85 % pidätetyistä kidutettiin vankilassa. Poliisin tuliaseiden käyttö mielenosoituksia vastaan lisääntyi ja yhteenotoissa kuoli vuonna 1984 100 ja vuonna 1985 jo yli 500 ihmistä.^[44]

Hallituksen otteiden koveneminen perustuslain hyväksymisen jälkeisten mellakoiden aikana johti laajaan kansainväliseen vastalausemyrskyyn. Vuosien 1984–85 aikana lähes 100 yhdysvaltalaista yritystä lähti Etelä-Afrikasta ja monet ylikansalliset pankit kieltäytyivät lainoittamasta maata. Botha pyrki vakuuttamaan, että maa oli matkalla muutokseen ja suostui vuonna 1986 Kansainyhteisön nimittämän ”Huomattavien henkilöiden ryhmän” (engl. Eminent Person's Group) vierailuun maassa ja salli ryhmän tavata myös vankilassa olleen Mandelan. Ryhmän vielä ollessa maassa Botha kuitenkin toteutti sotilasiskut ANC:n ja PAC:n sotilastukikohtiin Botswanassa, Zimbabwessa ja Sambiassa ja laajensi aikaisemman alueellisen hätätilan koko maahan. Ryhmä katsoi tämän tahalliseksi provokaatioksi ja poistui samana iltana maasta. Raportissaan se suositteli Kansainyhteisön asettavan laajat ja velvoittavat talouspakotteet Etelä-Afrikalle.^[45]

Pohjoismaista tuli merkittäviä rahallisia ja moraalisia ANC:n tukijoita. Ruotsin pääministeri Olof Palme piti helmikuussa 1986 puheen sadoille ruotsalaisille apartheidin vastustajille ja merkittäville ANC:n johtajille, jossa hän totesi, ettei ”apartheidia voida uudistaa, se täytyy hävittää”. Monet muut länsivallat suhtautuivat aluksi varauksellisemmin apartheidin-järjestelmän tuomitsemiseen. Vuoteen 1986 sekä Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan, että Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Margaret Thatcher pyrkivät toteuttamaan ”rakentavan yhteistyön” politiikkaa Etelä-Afrikan hallituksen kanssa ja käyttivät muun muassa veto-oikeuttaan YK:n asettamia talouspakotteita vastaan. Reagan ja Thatcher perustelivat näkemystään Etelä-Afrikan keskeisellä roolilla kommunismin leviämisen estämisessä eteläisessä Afrikassa. Thatcher myös julisti ANC:n terroristijärjestöksi. Kansalaismielipide kuitenkin kääntyi apartheid-järjestelmää vastaan ja lopulta Yhdysvaltain senaatti lokakuussa 1986 asetti Etelä-Afrikan kauppasaartoon ohittaen presidentti Ronald Reaganin veto-oikeuden.^[46][47]

Myös Suomen ulkopolitiikassa Etelä-Afrikka ja apartheid-politiikka saivat osakseen suurta huomiota 1980-luvulla. Etelä-Afrikan vastaisen boikottirintaman kärjessä olivat yhtäältä kirkolliset piirit. Suomen evankelisluterilaisen kirkon jyrkkään suhtautumiseen vaikutti erityissuhde kirkon vanhimpaan lähetyskenttään Ambomaahan, joka oli osa Etelä-Afrikan hallussaan pitämää Namibiaa. Tämän lisäksi arkkipiispa Desmond Tutu vieraili useita kertoja Suomessa tavaten kirkon johtohenkilöitä. Toisaalta ammattiyhdistysliike, varsinkin Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto (AKT) ja eduskuntapuolueista Demokraattinen Vaihtoehto (Deva), vaativat Suomen poliittiselta johdolta toimia Etelä-Afrikkaa vastaan. Syksystä 1985 lähtien AKT:n jäsenet kieltäytyivät Suomen satamissa Etelä-Afrikkaan kulkeneiden tavaroiden kuljetus- ja lastaustöistä, jolloin pääkohteina olivat metsäteollisuuden tuotteet. AKT:n toimien seurauksena Suomen Etelä-Afrikkaan suuntautuneen viennin arvo romahti vuoden 1984 noin 547 miljoonasta markasta vuoden 1986 vajaaseen 13 miljoonaan markkaan. Vuonna 1986 eduskunta hyväksyi Sorsan hallituksen esityksen ”laiksi eräistä Etelä-Afrikkaan kohdistetuista toimenpiteistä”, jolla rajoitettiin Suomen ja Etelä-Afrikan välistä taloudellista yhteistyötä. Lakia kiristettiin kesäkuussa 1987, jolloin hyväksytyllä muutoksella kiellettiin kaikki kaupankäynti Suomen ja Etelä-Afrikan välillä.^[48]

Kansainvälisen kauppasaarron ja sisäisten levottomuuksien vaikutus maan taloudelle oli tuhoisa. Investoinnit maahan lakkasivat samalla, kuin tuontitavaroiden hinnat nousivat merkittävästi (esimerkiksi 60 % vuosien 1986 ja 1987 välisenä aikana). Maa ei saanut enää lainaa ulkomailta ja joutui käyttämään suuremman osan valtion varoista vanhojen lainojen hoitamiseen samalla kun randin arvo romahti. Myös maan tärkeimmän vientituotteen kullan maailmanmarkkinahinta oli laskenut jo kymmenen vuotta ja oli arvoltaan vuonna 1988 vain puolet siitä mitä se oli ollut vuosikymmen aikaisemmin. Taloustilanteen huononeminen käänsi maan yritysjohtajat, jotka aikaisemmin olivat hyötyneet apartheidin luomasta halvasta työvoimasta, Bothaa ja Kansallispuoluetta vastaan.^[49]

Pääartikkeli: Angolan sisällissota, Namibian itsenäisyyssota

Elokuussa 1985 pitämässään niin kutsutussa Rubicon-puheessa Botha julkisti aikaisemmin lupaamansa uudistukset. Puheen sisältö jäi ennakoitua vähäisemmäksi: siinä ei luvattu esimerkiksi Mandelan vapauttamista, kuten oli uumoiltu. Botha tyytyi toteamaan vain jo yleisesti tiedossa olleen tosiasian: suurapartheidin bantustan-järjestelmä oli epäonnistunut ja toimimaton.^[44] Uudistusten varovaisuudesta huolimatta Botha joutui kasvavan kritiikin kohteeksi poliittisen spektrin oikealta laidalta. Etelä-Afrikan konservatiivinen puolue nousi vuoden 1987 parlamentin pääoppositiopuolueeksi^[50] ja puolueen puheenjohtaja Andries Treurnicht esitti epäluottamuslausetta hallitukselle vuonna 1988, koska apartheidin hävittäminen ”on avannut ovet mustalle vallalle”. Myös buurinationalististen äärioikeistolaisten järjestöjen, kuten Afrikaner Weerstandsbewegingin jäsenmäärät kasvoivat.^[51]

ANC:n strategia maan hallitsemattomaksi saattamisesta alkoi tuottaa tulosta: lakkojen määrä kasvoi entisestään ja vuonna 1988 COSATU järjesti Soweton mellakoiden 20-vuotispäivänä maan historian suurimman lakon, johon osallistui yli 70 % maan teollisuustyöläisistä. UDF aloitti ohjelman apartheid-järjestelmän hallintoelimien syrjäyttämiseksi ja onnistui luomaan lisää muun muassa paikalliskomiteoita, kansanoikeuksia ja nuorisoryhmiä, jotka muun muassa organisoivat vuokranmaksuboikotteja. Vuoteen 1989 mennessä vuokrien maksu townshipeissä oli käytännössä lakannut kokonaan. Hätätilalain kiellettyä mielenosoitukset, keskeiseksi protestin muodoksi nousi aktivistien hautajaiset, joihin osallistui usein kymmeniä tuhansia ihmisiä kantaen näkyvästi UDF:n ja ANC:n tunnuksia. Hautajaiset päättyivätkin usein kyynelkaasukranaatteihin tai muuhun poliisien voimankäyttöön.^[52]

30. joulukuuta 1988 ”itsenäisen” Transkein puolustusvoimain komentaja Bantu Holomisa kaappasi vallan alueella. Hallitus katsoi oikeutetusti Holomisan olevan ANC:n kannattaja ja epäili tämän tarjoavan järjestölle tukea ja suojaa Transkein alueella. Lisäksi yhden kotimaan johtajan kukistuminen merkitsi uhkaa muidenkin bantustanien johtajille, joita yleisesti syytettiin yhteistoiminnasta Etelä-Afrikan hallituksen kanssa. Hallitus pyrki liittoutumaan erityisesti KwaZulun johtajan Mangosuthu Buthelezin kanssa ja hänen puolueensa Inkatha-vapauspuolueen kannattajista tuli merkittävä ANC:n kannattajia kohtaan toteutetun poliittisen terrorin toteuttaja. ANC:n ja Inkathan välisissä yhteenotoissa kuoli vuosien 1984−1990 välisenä aikana yhteensä 8 577 ihmistä.^[53]

Vuonna 1988 hallitus kärsi Transkein lisäksi toisenkin merkittävän tappion. Etelä-Afrikan joukot Angolassa joutuivat kuubalaisten joukkojen kanssa taistellessaan saartouhan kohteeksi ja joutuivat vetäytymään etelään. Kuubalaisten joukkojen MiG-hävittäjät saivat vielä alueen ilmaherruuden Etelä-Afrikan vanhentuneilta ranskalaisvalmisteisilta Mirage-hävittäjiltä ja hallitus joutui myöntämään, ettei se voinut enää turvallisesti ylläpitää sotilaallista läsnäoloa maan rajojen ulkopuolella. Botha allekirjoitti elokuussa sopimuksen, jolla eteläafrikkalaiset joukot vedettiin pois Angolasta ja aloitti neuvottelut Namibian itsenäistymisestä, mikä johti SWAPO:n valtaannousuun massa.^[54][55]

Pääartikkeli: Apartheid-järjestelmän purkaminen

Maan ajauduttua pattitilanteeseen, jossa musta oppositio ei kyennyt voimatoimin kaatamaan valkoista hallitusta, mutta hallitus ei myöskään onnistunut hävittämään oppositiota, Botha päätti pyrkiä Kansallispuolueen kannalta haluttuun ratkaisuun neuvotteluteitse. Tämän uuden strategian mukaisesti toukokuusta 1988 alkaen järjestettiin joukko salaisia neuvotteluita hallituksen edustajien ja Nelson Mandelan välillä, jotka huipentuivat Bothan ja Mandelan kahdenkeskiseen tapaamiseen heinäkuussa 1989.^[56] Hallituksen tavoite luoda ANC:n maanpaossa olleen johdon ja Mandelan välille jännitteitä epäonnistui. Kuukauden kuluttua Botha, joka oli tammikuussa saamastaan aivohalvauksesta huolimatta jatkanut presidenttinä ja joutunut kasvavan kritiikin kohteeksi omassa puolueessaan, joutui eroamaan Frederik de Klerkin ja muiden ministerien noustua häntä vastaan.^[57] De Klerkistä tuli uusi presidentti ja parlamentin avajaisistunnossa helmikuussa 1990 hän ilmoitti laillistavansa PAC:n, ANC:n ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen.^[58] De Klerk katsoi, että neuvottelujen avulla olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos silloin, kun ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti.^[59]

Nelson Mandela ja muut ANC:n johtajat vapautettiin pian tämän jälkeen. Mandelan ja de Klerkin johdolla Kansallispuolueen ja ANC:n välillä aloitettiin pitkä ja vaikea neuvotteluprosessi, joka johti vuonna 1994 pidettyihin maan ensimmäisiin vapaisiin, demokraattisiin vaaleihin, Mandelan nousuun maan presidentiksi ja apartheid-järjestelmän lopulliseen hävittämiseen.^[60]

Historiallisista syistä afrikaanerit ovat pitäneet itseään sorrettuna vähemmistönä, joka on pyrkinyt pysymään Jumalalle uskollisena ulkoisten vihollisten ympäröimänä. Tämä uhan tunne sekä maan mustan enemmistön että poliittisesti ja taloudellisesti vahvan englanninkielisen ryhmän taholta johti afrikaanerikirkot kehittämään 1900-luvun aikana rasistisia näkemyksiä, joita ne ovat pyrkineet puolustamaan teologisesti. Etelä-Afrikan reformoidut kirkot olivat olleet osallisena afrikaanerinationalismin nousussa jo vuosisadan alkupuolelta asti, ja monet kirkon papeista olivat muun muassa Broederbondin jäseniä. Vuonna 1954 kirkko antoi lopullisen siunauksensa apartheid-järjestelmälle lausunnossaan, jossa se muun muassa totesi:^[61][21]

»Jumalan sana ei edistä tasavertaisuutta, vaan on todistettu raamatullinen periaate, että jokaisessa yhteisössä on pysyvä hierarkia auktoriteettien välillä. Ne, jotka ovat kulttuurillisesti ja henkisesti kehittyneempiä ovat velvollisia johtamaan ja suojelemaan vähemmän kehittyneitä.»

Kun apartheid-järjestelmää alettiin kyseenalaistaa 70- ja 80-luvuilla, reformoidut kirkot olivat pääsääntöisesti tiukasti sen kannalla, ja kirkot olivatkin poliittisten uudistusten esteenä. Jotkut kirkkojen papeista kuitenkin vastustivat järjestelmää, esimerkiksi Beyers Naudé jätti oman valkoisen seurakuntansa 1970-luvun lopulla ja liittyi mustien seurakuntaan. Vasta reformoitujen kirkkojen maailmanliiton julistettua apartheidin harhaopiksi 1980-luvun alussa ja sen erotettua eteläafrikkalaiset kirkot alkoi sen kannatus vähentyä kirkon piirissä. Vuonna 1986 kaikki kirkkojen seurakunnat desegregoitiin.^[61]

Useat muut kristilliset kirkkokunnat, erityisesti metodistit ja anglikaaninen kirkko, tuomitsivat apartheid-järjestelmän. Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto, johon reformoidut kirkot eivät kuuluneet, oli äänekäs apartheidin vastustaja ja sen pääsihteerit Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1984 saanut arkkipiispa Desmond Tutu ja Beyers Naudé toimivat aktiivisesti sen poistamiseksi. Etelä-Afrikan hallitus järjesti vuonna 1988 pommi-attentaatin järjestön päämajaan Khotso Houseen.^[62]

Suurapartheid oli massiivinen sosioekonominen ohjelma, jonka tarkoituksena Verwoerdin mukaan oli pitää musta väestö poissa valkoisten asuttamilta alueilta ja siten pelastaa valkoinen yhteisö häviämiseltä. Sen keskeisenä ajatuksena oli, että rotujen täydellinen erottaminen toisistaan johtaisi vakauteen ja järjestykseen. Uskottiin, että eteläafrikkalaiset ei-valkoiset väestöryhmät hyväksyisivät omien yhteisöjensä tilanteen, kunhan heidän yhteytensä valkoiseen Etelä-Afrikkaan pidettäisiin mahdollisimman vähäisenä. Verwoerdin mukaan afrikkalaisten ”ei tulisi haluta integroitua eurooppalaisen yhteisön elämään, vaan ymmärtää, että hänen omassa yhteisössään kaikki ovet ovat avoinna”.^[63]

Suurapartheidin tarkoituksena oli myös turvata halvan työvoiman saatavuus ja kuitenkin pitää afrikkalaiset poissa kaupungeista rakentamalla tehtaita mustien heimoreservaattien rajoille. Vaikka hallituksen nimittämä Tomlinsonin komissio oli jo 1956 todennut, etteivät heimoreservaatit pystyisi edes parhaiden olosuhteiden vallitessa elättämään kuin kaksi kolmasosaa mustasta väestöstä, hallitus kieltäytyi varaamasta mustille lisää alueita ja samalla lisäsi toimenpiteitä, joilla mustia siirrettiin reservaatteihin valkoisille nimetyiltä alueilta.^[64] Vuonna 1963 ensimmäinen bantustaniksi uudelleen nimetty heimoreservaatti, Transkei julistettiin itsehallintoalueeksi ja vuonna 1976 ”itsenäiseksi”. Muitakin bantustaneita pyrittiin saattamaan itsenäisiksi, vaikka ne olivat vielä vähemmän elinkelpoisia kuin Transkei. Esimerkiksi Bophuthatswana koostui 19:stä ja KwaZulu 11 irrallisesta maanpalasesta, joiden välissä oli valkoisille varattuja maanviljelysalueita. Koko maan rannikko oli myös nimetty valkoiseksi alueeksi.^[65] Hallituksen lopullisena tavoitteena oli siirtää kaikki afrikkalaiset bantustanien kansalaisiksi.^lähde?

Ryhmäaluelain perusteella koko Etelä-Afrikka jaettiin alueisiin, joissa kussakin saattoi asua vain yhden etnisen ryhmän jäseniä ja kaikkien muiden ryhmien tuli muuttaa pois alueelta. Käytännössä kuitenkin vain mustat joutuivat muuttamaan. Jo vuonna 1954 Johannesburgin Sophiatownin, Newclaren ja Martindalen alueet julistettiin valkoisiksi ja mustat pakotettiin lähtemään kodeistaan. Sophiatowniin muutti 60 000 pakkosiirretyn mustan tilalle afrikaanereita ja se nimettiin uudelleen ”Riemuvoitoksi” (afrikaansiksi Triomf). Suurapartheidin aikana 1950-luvun puolesta välistä aina 1980-luvun puoleen väliin yhteensä 3,5 miljoonaa mustaa afrikkalaista siirrettiin pois ”valkoisilta” alueilta prosessissa, jota kutsuttiin ”mustien pisteiden hävittämiseksi”. Suurin osa näistä mustista siirrettiin jo aikaisemmin kroonisesti ylikansoitettuihin bantustaneihin.^[66]

Bantustanien avulla Etelä-Afrikan hallitus onnistui myös vähentämään ”tuottamattoman kansanosan” aiheuttamia kuluja. Koska mustat eteläafrikkalaiset siirrettiin kotimaihinsa, ei ”valkoisessa Etelä-Afrikassa” ollut tarvetta tarjota heille palveluja kuten terveydenhuoltoa, sähköä tai vesijohtoja. Valkoisen Etelä-Afrikan ei myöskään tarvinnut rakentaa mustille asuntoja. Tämän vuoksi esimerkiksi Pretoriassa ei rakennettu yhtään asuntoa mustille alueilla vuosien 1967 ja 1976 välisenä aikana. Arvioiden mukaan tämä politiikka johti 1970-luvun loppuun mennessä yli 140 000 asunnon vajaukseen maassa. Sowetolaisessa neljän huoneen talossa asui keskimäärin 14 ihmistä. Siirtämällä ihmisiä bantustaneihin ja myöhemmin myöntämällä niille itsenäisyys tai itsehallinto, Etelä-Afrikan onnistui nimellisesti vähentää mustien osuutta maan väestöstä mustien suuresta syntyvyydestä huolimatta. Samalla bantustanien väkiluku kasvoi 4,4 miljoonasta ihmisestä 11 miljoonaan ihmiseen. Kotimaiden väestötiheydet nousivat hälyttäviin lukuihin. Esimerkiksi Transkeissa asui 55 ihmistä neliökilometrillä ja QwaQwassa 298. Valkoisessa Etelä-Afrikassa Kapmaan provinssin väestötiheys oli samaan aikaan 2 henkeä / km².^[67]

Etelä-Afrikan hallitus säilytti otteensa ”itsehallinnollisiin” ja ”itsenäisiin” kotimaihin. Se asetti alueita hallitsemaan johtajia, jotka olivat yhteistyöhaluisia Pretorian kanssa. Alueiden talous oli myös täysin riippuvainen Etelä-Afrikasta ja suora tuki muodosti suuren osan niiden budjeteista. Suurin osa eteläafrikkalaisesta turvallisuuslainsäädännöstä oli myös voimassa alueilla siihen asti, kunnes kotimaa julistettiin itsenäiseksi. Bantustanien hallitsijat toimivat yleisesti diktatoriaalisesti ja niiden hallinto oli yleisesti erittäin korruptoitunutta.^[68]

1970-luvun loppuun mennessä alkoi Etelä-Afrikan hallituskin huomata kotimaa-järjestelmän epäonnistumisen. Hallituksen vuonna 1970 asettaman Riekertin komission raportin mukaan kotimaiden köyhyys oli niin musertavaa, ettei kymmenille tuhansille ihmisille jäänyt henkiinjäämiseksi muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä suuriin kaupunkeihin laittomasti.^[69] Suurapartheidin kustannukset valtiolle olivat myös valtavat. Mustien afrikkalaisten kuljettaminen päivittäin asuinaluiltaan usein sadankin kilometrin päässä oleviin työpaikkoihin vaati valtavaa julkista liikennettä. Koska mustien palkkoja pidettiin myös keinotekoisen alhaisina, ei kuljetuksiin käytettyjen linja-autojen todellisia kustannuksia voitu periä työläisiltä, vaan valtio tuki sitä valtavilla summilla. KwaNdebelen saama bussituki oli suurempi kuin kotimaan bruttokansantuote.^[70] Suurapartheid ei pystynyt myöskään pitämään mustia pois suurkaupungeista kuten oli tarkoitus vaan 1980-luvulle tultaessa mustien kaupunkilaisten määrä oli kaksinkertaistunut.

Vuoden 1953 bantuopetuksen laki lopetti tuen kaikilta lähetyskouluilta, jotka siihen asti olivat huolehtineet suuresta osasta mustien koulutusta. Suurin osa näistä kouluista siirtyikin hallitukselle tai lopetti toimintansa, ainoastaan katolisen kirkon ja adventistien koulut jatkoivat. Vuonna 1959 myös afrikkalaisten opiskelu valkoisten korkeakouluissa kiellettiin joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ja afrikkalaisille, värillisille ja intialaisille perustettiin omat erilliset korkeakoulut. Kansallispuolue katsoi bantukoulutuksen olevan keskeinen kulmakivi siirtymisessä kohti täysin eroteltua yhteiskuntaa. Alkuasukasasian ministerin Henrik Verwoerdin mukaan afrikkalaisille tuli opettaa heidän omaa kulttuuriperinnettään, ja koulujärjestelmän ”tulee valmentaa ja opettaa ihmisiä heidän elämänsä mahdollisuuksien mukaisesti”. Hallitus sääteli bantukoulutuksen sisältöä, ja koulukirjat sisälsivät yleisesti sellaisia lauseita kuin ”Kafferi on varastanut veitsen, tämä kafferi on laiska”.^[15]

Etelä-Afrikan koulujärjestelmä oli räikeän epäoikeudenmukainen. Valkoisen Etelä-Afrikan koulut olivat länsimaista tasoa ja koulutus niissä oli ilmaista ja pakollista. Mustien kouluista 30 %:ssa ei ollut sähköä, 25 %:sta puuttui vesijohto ja vain puolessa oli viemäröinti. Kolmasosa mustien koulujen opettajista oli epäpäteviä. Mustille, intialaisille ja värillisille koulutus myös maksoi eikä se ollut pakollista. Koulutusjärjestelmän epäoikeudenmukaisuus nosti koulut mustien vastarinnan keskeiseksi alueeksi. Soweton mellakat alkoivat mustien oppilaiden vastustaessa afrikaansin käyttöä opetuksessa ja johtivat 17 kuukautta jatkuneeseen mielenosoitusaaltoon maassa. Koko koulujärjestelmä politisoitui ja opiskelijat huusivat mielenosoituksissa ”Vapaus nyt, koulutus myöhemmin”.^[34]

Apartheid-järjestelmälle tunnusomaiseksi piirteeksi muodostui hallituksen ja opposition välinen kamppailu, jossa hallitus vastasi opposition toimintaan säätämällä uutta kansalaisoikeuksia rajoittavaa lainsäädäntöä ja koventamalla opposition kukistamiseksi käyttämiään menetelmiä. Jo 1950-luvulla hallitukselle selvisi, ettei maan ei-valkoinen enemmistö tulisi hyväksymään apartheid-järjestelmää ja vastarinnan ilmetessä vastattiin siihen voimakeinoin. 1960-luvun aikana poliisien ja hallituksen toimivaltuuksia lisättiin toistuvasti muun muassa vastauksena Sharpevillen verilöylyn aiheuttamiin mellakoihin ja Umkhonto we Sizwen uhkaan. Kommunismin hävittämislaki mahdollisti vastarintajärjestöjen julistamisen laittomaksi. Sen avulla myös ANC, PAC ja maan kommunistinen puolue ajettiin maanpakoon ja iso osan niiden johtajista vangittiin. Vuonna 1963 poliisille annettiin oikeus pidättää kuka hyvänsä korkeintaan 90 päiväksi kerrallaan ilman syytettä (tämä nostettiin myöhemmin 180 päivään ”paperitöiden vähentämiseksi”) ja oikeutta tavata lakimiestä. 90 päivän päätteeksi poliisi saattoi pidättää saman henkilön välittömästi uudelleen ja toistaa tätä mielivaltaisesti.^[71] Lakiin lisättiin vielä samana vuonna kuuluisa ”Sobukwe-pykälä”, joka antoi oikeusministerille oikeuden pidentää oikeuden määräämää vankilatuomiota poliittisin perustein vangituille. Ainoa pykälän perusteella vangittuna pidetty oli PAC:n puheenjohtaja Robert Sobukwe.^[72]

Lainsäädännön ohella hallitus ryhtyi rakentamaan laajaa turvallisuusorganisaatiota vastarinnan tarkkailemiseksi ja kitkemiseksi. Vuonna 1963 perustettiin Valtion turvallisuustoimisto (engl. Bureau Of State Security, BOSS) koordinoimaan turvallisuuspoliisin ja armeijan sotilastiedustelun yhteistyötä. BOSS raportoi suoraan pääministerille ja sen toiminta oli salaista. Vuonna 1972 perustettiin Valtion turvallisuusneuvosto (engl. State Security Council, SSC), jonka tehtävänä oli luoda valtiolle turvallisuuspoliittista strategiaa ja toimia pääministerin neuvonantajana. Sen jäseninä olivat pää- (myöhemmin presidentti), puolustus-, oikeus-, poliisi- ja ulkoministerit sekä tiedusteluvirkamiehiä. SSC:n päätöksiä toimeenpanemaan luotiin yhdistettyjä hallintokeskuksia (engl. Joint Management Centres, JMC), joita johtivat armeijan tai poliisin komentajat ja jotka hallinnoivat kunnallisten virkamiesten, postilaitoksen johtajien, palopäälliköiden ja muiden virkamiesten verkostoa.^[73]

Soweton mellakoiden jälkeen uutta turvallisuuskoneistoa ryhdyttiin käyttämään oppositiota vastaan. Mellakoiden jälkeisen vuoden aikana 21 ihmistä kuoli poliisin huostassa ja lukuisia muita kidutettiin vankilassa. Steve Bikon kuoltua poliisin kuulustelun yhteydessä vakaviin aivovaurioihin hallitus joutui kansallisen ja kansainvälisen painostuksen alaisena suorittamaan sisäisen tutkinnan tapauksesta. Virallisen tutkimuksen loppuraportissa todetaan Bikon hyökänneen tuolilla poliisien kimppuun ja saaneen vammat kaaduttuaan poliisien yrittäessä hillitä häntä. Totuuskomission kuulusteluissa 20 vuotta myöhemmin Bikon kuulustelua johtanut poliisi, majuri Harold Snyman, kertoi kuitenkin esimiehensä, eversti Piet Goosenin, vaatineen kuolemaan johtaneiden todellisten tapahtumien salaamista, koska ne olisivat saattaneet hallituksen huonoon valoon. Todellisuudessa Biko oli kuollut poliisien pahoinpideltyä hänet raa’asti kuulustelujen yhteydessä.^[74]

Hallitus rajoitti Etelä-Afrikassa tiedonvälitystä 1950-luvun puolestavälistä eteenpäin merkittävästi. Hallitus ei kuitenkaan suorittanut varsinaista ennakkosensuuria, vaan sen sijaan maassa oli yli 120 eri säädöstä ja lakia, jotka säätelivät mitä voitiin julkaista ilman syytteeseen joutumista. Tämä asetusten ja lakien viidakko johti lehdistön tehokkaaseen itsesensuuriin.^lähde?

Keskeisin apartheidin aikaisista sensuurilaeista oli Kommunismin hävittämislaki, joka kielsi lehtiä julkaisemasta pannamääräyksen saaneiden henkilöiden kommentteja tai valokuvia eikä myöskään mitään minkä katsottiin edistävän kiellettyjen järjestöjen tavoitteita.^[75] Muut lait estivät raportoinnin maan vankiloista tai poliisin ja puolustusvoimien toiminnasta ilman kyseisten organisaatioiden lupaa. Tämän lain perusteella maan lehdistö ei saanut kirjoittaa Etelä-Afrikan kymmenen vuotta jatkuneesta sodasta Angolassa, koska hallitus kielsi joukkojen olemassaolon. Myös maan ydinohjelmasta, öljyntuonnista ja kansainvälisistä talouspakotteista kirjoittaminen oli kielletty, kuten myös tarkemmin erittelemätön ”keskeisistä asioita” (engl. main points)^lähde? raportoiminen.

Hallituksen säätämien turvallisuuslakien perusteella sillä oli oikeus suorittaa etsintöjä minkä hyvänsä lehden toimituksessa, pidättää lehtimiehiä ilman oikeudenkäyntiä ja oikeusministeri saattoi lakkauttaa minkä lehden hyvänsä vedoten ”kansalliseen turvallisuuteen”. Sensuurilakeja tiukennettiin entisestään hätätilalakien aikana. 1980-luvulla townshipeissa olleiden mielenosoitusten aikana poliisilla oli oikeus julistaa alue ”levottomaksi”, jolloin kaikkien toimittajien ja valokuvaajien oli välittömästi poistuttava siltä pidättämisen uhalla.^lähde?

Sensuurista huolimatta jotkin eteläafrikkalaiset sanomalehdet onnistuivat raportoimaan maan hallituksen toiminnasta myös kriittisesti. John Vorsterin hallitus kaatui ja Botha nousi maan pääministeriksi, kun Rand Daily Mail -sanomalehti paljasti vuonna 1978, että Vorster ja BOSS:n johtaja kenraali van den Bergh olivat käyttäneet laittomasti valtion varoja uutismedioiden manipuloimiseen ja yrittäneet ostaa ulkomaalaisia sanomalehtiä, muun muassa Washington Star -lehden.^[76]

Craig Williamson, entinen turvallisuuspoliisi, kertoi totuuskomissiolle antamassaan lausunnossa, että turvallisuusjoukoille annettiin käsky ”lopettaa vastarinnan käsitteleminen silkkihansikkain”.^[77] Ensimmäinen käskyn mukainen erikoisyksikkö oli vuonna 1979 perustettu Koevoet (suom. Sorkkarauta), jonka tehtävänä oli taistella SWAPO:a vastaan silloisessa Lounais-Afrikassa. Koevoetin 250 eteläafrikkalaista poliisiupseeria ja 750–800 paikallista ovamboa tulivat kuuluisiksi raa’asta väkivallasta ja vankien kiduttamisesta. Koevoetin yksiköt kilpailivat tapettujen kapinallisten ja epäiltyjen kapinallisten määrästä ja saivat hallitukselta korvauksen tämän perusteella.^[73]

Hallituksen erikoisyksiköt organisoivat myös useita ANC:n ja muiden vastarintajärjestöjen johtajien murhayrityksiä Etelä-Afrikan ulkopuolella. Vuosien 1980 ja 1984 välisenä aikana hallitus toteutti ainakin kaksitoista tämän kaltaista operaatiota Lesothon, Swasimaan ja Zimbabwen maaperällä ja myös pommi-iskun ANC:n päämajaan Lontoossa. Merkittävin pommi-iskujen uhri oli SACP:n pääsihteerin Joe Slovon vaimo Ruth First, joka kuoli kirjepommiin vuonna 1982. Vaikka Etelä-Afrikan hallitus kielsi osuutensa attentaatissa, totuus paljastui vuonna 1999 Williamsonin anottua armahdusta Totuuskomissiolta. Williamson kertoi osallisuudestaan pommin rakentamiseen ja lähettämiseen saatuaan siihen suoran käskyn esimieheltään eversti Piet Goosenilta, jonka tiesi saavan komentoja suoraan poliisiministeriltä.^[78]

Nykyisin on erimielisyyttä siitä, kuinka tarkkaan valtion ylimmät vallanpitäjät olivat tietoisia poliisin erikoisyksiköiden toiminnasta. SSC:n kokousten pöytäkirjoissa käytetään usein termejä kuten ”eliminoida”, ”neutraloida”, ”etsiä ja tuhota” tai ”poistaa pysyvästi yhteiskunnasta”. SSC:n kokousten osallistujat kuten entinen ulkoministeri Pik Botha ovat esittäneet, ettei näiden termien käyttäminen tarkoittanut, että hallitus olisi valtuuttanut apartheidin vastustajien murhia, vaikka myöntääkin, että turvallisuusjoukot ovat ne siten voineet tulkita. Monien entisten erikoisyksiköiden jäsenten näkemys on erilainen. Eugene de Kock, joka toimi muun muassa Koevoetissa ja johti myöhemmin Vlakplaasissa toiminutta C1-erityisyksikköä, osallistui ANC:n Lontoon päämajan pommi-iskuun. Hän nimesi omaelämäkerrassaan lukuisia kenraaleja ja ministereitä, jotka olivat osallistuneet Vlakplaas-yksikön perustamiseen. Williamson korosti totuuskomissiolle erityisyksiköiden toiminnan salaista luonnetta: ”yhdestoista käsky..oli sinä et saa jäädä kiinni.”^[79][80][81]

Vlakplaas-yksikkö perustettiin vuonna 1979 koulutuspaikaksi, jossa ANC:n ja PAC:n ”käännytettyjä” aktivisteja eli askareita koulutettiin salaisiin operaatioihin ja järjestöihin soluttautumiseen. Eugene de Kockin johdolla 1980-luvun puolivälissä siitä muodostui maan kaappausten ja poliittisten murhien keskus, joka työskenteli muiden turvallisuusyksiköiden kanssa peitelläkseen hallituksen osallistumista oppositiojohtajien murhiin. Kuuluisin Vlakplaasin operaatioista oli neljän UDF aktivistin, Matthew Goniwen, Sparrow Mkhonton, Forth Calatan ja Sicelo Mhlawulin eli niin kutsutun Cradockin nelikön murha kesällä 1985.^[81]

Vuosina 1987 ja 1988 turvallisuusjoukot suorittivat pommi-iskut COSATU:n ja Etelä-Afrikan kirkkojen neuvoston (engl. South African Council of Churches, SACC) toimitaloihin, vaikka jälleen hallitus kielsi osallisuutensa iskuihin ja syytti niistä apartheidin vastaisen liikkeen sisäisiä erimielisyyksiä. Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen lain ja järjestyksen ministeri Adriaan Vlok tunnusti osallisuutensa pommituksiin Totuuskomissiolle ja kertoi toimineensa presidentin käskyjen perusteella. Vlokin todistuksen mukaan Botha tuli keskustelemaan hänen kanssaan SSC:n kokouksen jälkeen elokuussa 1988. Presidentti sanoi SACC:n olleen pitkään kansalaistottelematon ja jotain tulee asialle tehdä. Viikon kuluttua Botha ilmoitti Vlokille että ”Khotso House [SACC:n päämaja] tulee tehdä käyttökelvottomaksi”. Vlokin ja turvallisuuspalvelun johdon suunnitelman mukaisesti rakennus räjäytettiin 31. elokuuta ilman ihmisuhreja. Presidentti Botha onnitteli Vlokia seuraavassa SSC:n kokouksessa tehtävän suorittamisesta.^[81][82]

Puolustusministeri Magnus Malan perusti vuonna 1987 vielä yhden valtion turvallisuuselimen, siviiliyhteistyötoimiston (engl. Civil Cooperation Bureau, CCB), jonka tehtävä oli valtion vihollisiksi tunnistettujen ihmisten eliminointi. Eräässä organisaation operaatiossa CCB:n agentti Ferdinand Barnard murhasi kotinsa edustalle apartheid-järjestelmän kriitikon ja yliopisto-opettajan David Websterin.^[83][84]

• Etnokratia

• Boddy-Evans, Alistair: Apartheid Legislation in South Africa. About.com. Arkistoitu 6.9.2015. Viitattu 22.9.2020. (englanniksi)
• Boddy-Evans, Alistair: Federation of South African Women. About.com. Arkistoitu 22.9.2015. Viitattu 7.8.2007. (englanniksi)
• Byrnes, Rita M. (toim.): South Africa - a country study. Federal Research Division, Library of Congress, 1996. Teoksen verkkoversio.
• Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa - The Rise and Fall of Apartheid. Pearson Education Limited, 2004, toinen laitos 2013, kolmas 2016. ISBN 0-582-41437-7 Teoksen verkkoversio. 3. laitos
• Evans, Ivan: Bureaucracy and Race: Native Administration in South Africa. Berkeley: University of California Press, 1997. Teoksen verkkoversio.
• Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4
• Sparks, Allister: Tomorrow is Another Country : The Inside Story of South Africa's Road To Change. University of Chicago Press, 1995. ISBN 0-226-76855-4
• Williams, Rocky: The other armies: A brief historical overview of Umkhonto We Sizwe (MK), 1961–1994. Military History Journal, 2000, nro Vol 11 No 5. The South African Military History Society - Die Suid-Afrikaanse Krygshistoriese Vereniging. Artikkelin verkkoversio.

• Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen. WSOY, 1994. ISBN 951-0-20444-7
• Allister Sparks: Beyond the Miracle: Inside the New South Africa. University of Chicago Press, 2003. ISBN 0-226-76858-9

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Apartheid.

• Apartheid Legislation in South Africa (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• The Apartheid Museum (englanniksi)
• Manifesto of Umkhonto we Sizwe (Arkistoitu – Internet Archive)(englanniksi)
• Steve Biko Foundation (englanniksi)
• Yle Elävä arkisto: Apartheid Yleisradio. Viitattu 12.8.2007.
• Ivan Evans: Bureaucracy and Race - Native Administration in South Africa. University of California Press, 1997. ISBN 978-0-520-20651-9 Teoksen verkkoversio.