William Johnson
Henkilötiedot
Syntynyt	1715 Irlanti
Kuollut	11. heinäkuuta 1774 New Yorkin provinssi
Kansalaisuus	Britannia
Ammatti	Upseeri, diplomaatti, kauppias
Arvonimi	Sir
Puoliso	Catherine Weisenberg, Molly Brant
Muut tiedot
Lempinimet	Handsome Billy (1740-luvulla), Warraghiyagey (mohawk-nimi)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

William Johnson, ensimmäinen baronetti, (1715 – 11. heinäkuuta 1774) oli Irlannissa syntynyt Brittiläisen imperiumin upseeri, josta tuli oman aikakautensa merkittävin mies intiaanipolitiikassa. Johnson muutti jo nuorena New Yorkin provinssiin hoitaakseen maatilaa, jonka hänen enonsa, amiraali Peter Warren, oli ostanut irokeesien liittokuntaan kuuluvien mohawkien asuinalueen keskeltä. Johnson opiskeli mohawkin kielen ja omaksui heidän tapansa. Vuonna 1756 hänet nimitettiin brittiläiseksi intiaaniasiamieheksi siirtokuntien pohjoisella vyöhykkeellä. Määrätietoisella työllään Johnson sai irokeesit irrottautumaan Ranskan vaikutuspiiristä ja suosimaan brittejä suuren siirtomaasodan aikana ja myöhemmin. Koko uransa ajan Johnson yhdisti omat henkilökohtaiset liiketoimensa valtiolliseen diplomatiaan ja hankki irokeeseilta suuria maa-alueita itselleen ja brittisiirtokunnille.

Suuressa siirtomaasodassa Ranskaa vastaan (1756–1763) Johnson kunnostautui ja ansaitsi baronetin arvonimen. Vuonna 1774 hän kuoli äkillisesti kotonaan Johnson Hallissa kesken siellä pidettyä irokeesin liittokunnan kokousta.^[1]

William Johnson syntyi Meathin kreivikunnassa Irlannissa vuoden 1715 tienoilla. Hän oli irlantilaisesta O'Neilin dynastiasta periytyneen Christopher Johnsonin ja vanhaa paikallista aatelissukua edustavan Anne Warrenin vanhin poika. Jotkut varhaiset elämäkerrat kuvaavat Johnsonin viettäneen elämänsä köyhyydessä, mutta nykyisten tutkimusten valossa hänen perheensä eli mukavaa, joskin vaatimatonta elämää. Vaikka Johnsoneilla oli jakobiittien historia, niin William Johnsonin eno amiraali Peter Warren oli kasvatettu protestantiksi, mikä mahdollisti pääsyn kuninkaalliseen laivastoon.^[2]

Johnsonin irlantilainen katolilaisuus rajoitti hänen mahdollisuuksiaan edistää brittiläisen imperiumin kehittämistä. Käännyttyään enonsa tavoin protestantiksi Johnson pystyi paremmin toteuttamnaan tulevaisuuteen tähtääviä pyrkimyksiään. Talvella 1737–1738 hän purjehti Dublinista Bostoniin ja toi mukanaan 20 irlantilaista protestanttisukua. Matkustettuaan Albanyyn Johnsonin siirtolaisryhmä tapasi amiraali Warrenin, joka oli ostanut suuret määrät käyttämättömiä maa-alueita Mohawkjoen varrelta New Yorkin provinssista, New Yorkin ja Schenectadyn länsipuolelta. Johnson ryhtyi perustamaan maille Warrensburgin siirtokuntaa ja hankkimaan New Yorkin kaupungista afrikkalaisia orjia maanraivaukseen. Warren itse oli palkannut mailleen jo joukon saksalaisia siirtolaisia torppareiksi, ja vuokrasi pienia maa-alueita myös muille.^[3]

Vuonna 1739 kunnianhimoinen Johnson kyllästyi toimimaan pelkästään enonsa käskyläisenä, ja siirtyi omatoimiseen turkiskauppaan ja maakeinotteluun. Hankittuaan pienen maa-alueen mohawkjoen pohjoispuolelta Warrensburghia vastapäätä hän perusti pienen kauppa-aseman ja avasi suorat kauppayhteydet Albanyn kauppiaisiin. Paikalliset mohawkit kävivät kauppaa mieluummin kunniallisen Johnsonin kuin muiden kauppiaiden kanssa ja antoivat hänelle nimen Warraghiyagey (Hän, joka käy paljon kauppaa). Vaurastuttuaan kaupankäynnillä Jonson rakensi kauppa-aseman viereen 3-kerroksisen kartanon, joka ristittiin Fort Johnsoniksi. Samaan aikaan hän laajensi liiketaloudellisia toimintokaan ja aloitti tuottoisan Amerikanginsengin myymisen terveystuotteena.^[4]

1740-luvulla Amerikkaan levinneessä Kuningas Yrjön sodassa Johnson nimitettiin New Yorkin irokeesien asiamieheksi hyvien intiaanisuhteittensa vuoksi. Samalla hän korvasi aiemmat Albanyn intiaanikomissaarit. Irokeesi-sotureiden värvääminen sotaan oli kuitenkin vaikea tehtävä, sillä irokeesiliitto oli pitänyt puolueettomuuspolitiikkaa yllä brittien ja ranskalaisten välisissä suhteissa. Vaikutusvaltaisen päällikkö Hendrick Theyanoguinin myötävaikutuksella Johnson sai lopulta osan mohawkeja puolelleen. Sodassa hän organisoi pieniä militian ja irokeesiliigan iskuryhmiä, jotka lähetettiin ranskalaisia ja näiden intiaaniliittolaisia vastaan. Monet albanylaiset pitivät uskomattomana, että punaisella sotavärillä mohawkien tavoin maalattu Johnson oli pystynyt luomaan irokeesi-liittoutuman, joka soti englantilaisten puolella.^[5] New Yorkin silloisen päänahka-lain mukaisesti Johnson maksoi palkkioita päänahoista, vaikka hän tiesi tämän rohkaisevan mohawkeja skalpeeraamaan myös taisteluihin osallistumattomia.^[6]

Britannian ja Ranskan välisen siirtomaasodan alkaessa 1755 englantilaiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat muistivat Johnsonin taidot käsitellä intiaaneja. Saman vuoden aikana hänet nimitettiin intiaaniasioiden yli-intendentiksi, ja hänelle annettiin kaksipuolinen sotilaallinen toimeksianto. Johnson toimi samanaikaisesti irokeesien liittokunnan everstinä ja maakunnallisten joukkojen kenraalimajurina. Hänen uusenglantilaiset joukkonsa olivat yksi osa sitä kenraalimajuri Edward Braddockin johtamaa nelikärkistä armeijaa, jonka tarkoitus oli katkaista Uuden Ranskan menestys Suurten järvien alueella.^[7]

Braddockin suunnatessa marssinsa länteen kohti Fort Duquesnea Johnsonin johtama maakuntalaisten ja mohawkien armeijaa sai tehtäväkseen hyökätä ranskalaisten linnaketta Fort Frederickiä vastaan Champlainjärven rannalla. Hyökkäyksestä jouduttiin luopumaan linnakkeen sijainnin ja huonojen kulkuyhteyksien vuoksi. Braddockin armeija marssi saman kesän aikana ranskalaisten ja heidän satojen intiaaniliittolaistensa järjestämään kohtalokkaaseen piiritykseen, joka tunnetaan historiassa Monongahelan taisteluna.^[8]

Johnsonin armeija joutui kosketuksiin vihollisen kanssa lokakuussa 1755. Tuolloin ranskalaiset liittolaisineen tekivät hyökkäyksen uusenglantilaisten leiriin Georgejärven rannalle New Yorkin provinssissa Kanadan rajalla. Johnson haavoittui pakaralihakseensa taistelun aikana, mutta pystyi jatkamaan joukkojen johtajana ensiavun jälkeen.^[9] Georgejärven rannalla käyty taistelu oli ainoa, jonka englantilaiset voittivat tuon vuoden aikana. Johnsonia tukenut vanha vaikutusvaltainen mohawkien päällikkö Hendrick Theyanoguin kuoli taistelun aikana. Mohawkit vaativat, että Brittien vangiksi joutunut ranskalaisjoukkojen komentaja paroni Jean-Armand Dieskau annettaisiin heille, mutta vaikutusvaltansa ja diplomaattisten taitojensa turvin Johnson onnistui säästämään Dieskaun hengen.^[10]

Kuningas Yrjö II aateloi myöhemmin Johnsonin saavutuksistaan taistelun aikana ja teki hänestä baronetin. Samalla Jonhsonista tuli ainoa siirtolainen, joka on koskaan aateloitu.^[11]

Vuonna 1759 Johnson määrättiin johtamaan siirtomaajoukkoja ja mohawkeja Uuden Ranskan Fort Niagaraa vastaan. Piirityksen aikana brittijoukkojen komentaja sai surmansa ja Johnson otti hänen paikkansa. Tällä menettelyllään Johnson suututti monet brittiupseerit, jotka eivät pitäneet maakunta-armeijan upseerinvirkoja samanarvoisena kuin vakinaisessa palveluksessa olleiden. Erimielisyyksistä huolimatta Johnson jatkoi joukkojen komentajana ja lopulta pakotti ranskalaiset antautumaan.^[11] Kun Uusi Ranska luhistui 1760-luvun alussa, Johnson käytti paljon aikaa matkustamalla 1600 kilometrin matkan Detroitiin ja takaisin neuvotellakseen uusista rauhanehdoista Ranskan entisten intiaaniliittolaisten kanssa.^[12]

Siirtomaa sodan päätyttyä Johnson hankki mohawkeilta 400 neliökilometriä maata ja hänestä tuli mohawk-laakson vaikutusvaltaisin kansalainen ja suurin yksittäinen maanomistaja.^[13] Vuonna 1762 hän perusti Johnstownin kaupungin ja rakennutti kaupungin ulkopuolelle Yrjöjen aikakauden arkkitehtuuriin perustuvan Johnson Hallin. Samalla hänen siteensä mohawkeihin vahvistuivat entisestään. Maatilan päivittäiset vierailijat käsittivät irokeesien liittokunnan eri heimojen jäseniä ja brittien siirtokuntien edustajia. Erilaiset kulttuurit, perinteet ja kielet sekoittuivat toisiinsa ja loivat ainutlaatuinen elämän Johnson Hallin asukkaille. Johnson rohkaisi irlantilaisia ja skotteja muuttamaan hänen mailleen vuokralaisina tai velka-orjina. Vaikka turkiskauppa oli hänen vaurautensa suurin lähde niin myös puutavarakauppa ja maanviljelytuotteiden myynti sisältyivät hänen liikeyrityksiinsä.

Toukokuussa 1763 alkanut Pontiacin kapina sai Johnsonin palaamaan diplomaattisiin tehtäviin. Koko verinen tapahtuma sai alkunsa brittien kyvyttömyydestä hoitaa ihtiaanipolitiikkaa. Johnson oli vuosien ajan neuvonut siirtokuntien päättäjiä jakamaan lahjoja eri heimojen päämiehille ja huomioimaan diplomatian tärkeys kaikissa intiaanisuhteissa. Englantilaiset eivät kuitenkaan noudattaneet Johnsonin neuvoja. Brittiläisten joukkojen ylin komentaja lordi Jeffrey Amherstin mielestä paras tapa hoitaa suhteita oli kuritus, ei "lahjonta".^[14] Tämä näkökanta johti noin 2 000 britin kuolemaan ottawien päällikkö Pontiacin johtamien eri heimojen soturien vallatessa brittien hallintaan joutuneita ranskalaislinnakkeita. Lopulta intiaanit väsyivät piiritykseen ja vetäytyivät kyliinsä. Kapinallisten johtaja Pontiac yritti jatkaa valtausta, mutta ei saanut enää riittävästi tukijoita taakseen. Myös ranskalaiset olivat haluttomia antamaan hänelle tukeaan.^[15]

Kesällä 1766 Johnson ja Pontiac puristivat toistensa kättä Fort Oswegossa merkiksi rauhasta, joka oli solmittu intiaanikapinallisten ja siirtokuntien välille. Paikalla olleet irokeesit ja läntiset heimot vaihtoivat wampumvöitään vahvistuksena siitä, että Pontiacin kapina oli lopullisesti ohi. Vuonna 1768 pidetyssä Stanwixin rauhassa Johnson taivutti intiaaneja luopumaan maistaan New Yorkissa, Virginiassa ja Pennsylvaniassa. Tämän sopimuksen jälkeen lähinnä skotlantilaiset siirtolaiset valtasivat Mohawkjoen laakson. Kesällä 1774 Johnson onnistui estämään irokeesien liittymisen shawneiden sotajoukkoihin Lordi Dunmoren sodassa.^[16]

Heinäkuussa 1774 Johnson kuoli kartanossaan Johnson Hallissa todennäköiseen aivoinfarktiin kesken irokeesien liittokunnan neuvottelun.^[17] Tuhannet ihmiset kerääntyivät hänen hautajaisiinsa.^[18] Arkunkantajina toimivat New Jerseyn kuvernööri William Franklin ja New Yorkin korkeimman oikeuden tuomarit. Johnson haudattiin hänen itse perustamansa St. Johnin Anglikaanisen kirkon alttarin alle. Hautajaisten jälkeisenä päivänä irokeesien liittokunnan edustajat kokoontuivat Johnsonin haudalle viettämään omaa muistotilaisuuttaan.^[19]

Kurpfalzin alueella Saksassa syntynyt Catherine Weisenberg oli Johnsonin ensimmäinen vaimo. Liitto ei ollut virallinen, vaan pariskunta asui avoliiton kaltaisessa suhteessa vuosina 1739 - 1759. Yleisimmän tarinan mukaan Catherine oli palvelustyttönä ollessaan paennut isännältään New York Cityssä 1738. Myöhemmin muuan kartanonomistaja osti hänet Manhattanin satamasta. Johnson puolestaan osti Catherinen newyorkilaisesta kartanosta viiden punnan hinnalla ja otti tytön talouteensa.^[20] Catherinesta tuli Johnsonin taloudenhoitaja ja vaimo. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, joista John Johnson peri isänsä kartanon vuonna 1774.

Catherinen kuollessa vuonna 1759 hänen paikkansa otti mohawk-syntyinen Molly Brant, joka asui Johnsonin taloudessa tämän kuolemaan asti. Johnson oli tavannut Mollyn ja vuosia ennen Catherinen kuolemaa. He saivat yhteensä 8 lasta, joista jokainen peri maa-alueen isänsä kuoleman jälkeen. Edellä mainittujen lasten lisäksi Johnsonilla oli kolme lasta mohawkeihin kuuluvan Caroline Hendrickon kanssa. Näistä lapsista vain poika nimeltään William of Canajoharie mainittiin isänsä testamentissa, joten hänen siskonsa olivat saaneet osuutensa perinnöstä jo ennen isänsä kuolemaa.^[21] Lisäksi Johnsonilla oli yhteisiä lapsia Elizabeth Brantin kanssa.^[22] Johnsonin uskotaan viimeisinä elinvuosinaan olleen läheisessä suhteessa myös nuoreen Susannah Wormwoodiin, joka toimi satunnaisena taloudenhoitajana Johnsonin kalastusmajassa.^[23]

Johnsonin sukuun laskettiin myös Mollyn veli Joseph Brant, joka oli omaksunut Johnsonilta paljon eurooppalaisia kulttuurivaikutteita. Joseph oli yleensä mukana suvun kaikissa kokoontumisissa ja oli Johnsonille paljon läheisempi kuin William of Canajoharie, joka vihasi valkoista rotua.^[24] Eräs Johnsonille läheisimmistä henkilöistä oli hänen veljenpoikansa Guy Johnson, joka oli saapunut Irlannista setänsä oppipojaksi vuonna 1756. Guy avioitui Johnsonin tyttären Maryn kanssa ja solmi sir Williamin tavoin hyvät välit irokeesien liittokunnan kansoihin. William Johnsonin kuoltua Guy Jonhson siirtyi hänen paikalleen pohjoisten alueiden intiaaniasiain yli-intendentiksi.^[25]

• Anderson, Fred: Crucible of War. Vintage; Reprint edition, 2001. ISBN 978-0375706363 (englanniksi)
• Berleth, Richard: Bloody Mohawk. Black Dome Press, 2009. ISBN 978-1883789664 (englanniksi)
• Castle, Ian: Fort William Henry 1755 - 1757. Osprey Publishing, 2013. ISBN 978-1782002741 (englanniksi)
• Flexner, James Thomas: Mohawk Baronet: Biography of Sir William Johnson. Syracuse University Press, 1990. ISBN 978-0815602392 (englanniksi)
• Gordon, Irene: Laird of Fort William. Unknown, 2014. ISBN 978-1927051726 (englanniksi)
• O'Toole, Fintan: White Savage. Univ of New York Press, 2009. ISBN 9781438427584 (englanniksi)
• Paxton, James V.: Joseph Brant and His World: Eighteenth-Century Mohawk Warrior and Statesman. James Lorimer & Company, 2008. ISBN 978-1552770238 (englanniksi)
• Ross, John F.: War on the Run. Bantam, 2011. ISBN 978-0553384574 (englanniksi)
• Tucker, Spencer C.: The Encyclopedia of North American Indian Wars, 1607–1890. ABC Clio, 2011. ISBN 978-1851096978 (englanniksi)
• Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Fact on file Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta William Johnson (baronetti) Wikimedia Commonsissa