Mohawkit
Väkiluku	Yli 78 000
Merkittävät asuinalueet  Kanada yli 30 000  Yhdysvallat 20 000
Kielet	mohawkin kieli, englanti, ranska
Uskonnot	pitkäntalon usko. Handsome Laken usko, kristinusko
Sukulaiskansat	cayugat, Oneidat, onondagat ja senecat
Infobox OK

Mohawk-intiaanit ovat nykyisen New Yorkin osavaltion alkuperäisiä asukkaita. He ovat itäisin irokeesien liittokunnan viidestä kansakunnasta, joihin kuudes kansa tuscarorat liittyi myöhemmin. Mohawkien nimi tarkoittaa algonkin-kielisten kansojen keskuudessa "ihmissyöjiä"^[1], mutta oman liittokuntansa sisällä heidät tunnetaan "Itäisen oven vartijoina".^[2] Mohawkit kutsuvat itseään nimellä Kanien'kehá:ka, joka merkitsee piikiven kansaa.^[3]

Mohawkien maine oli sotaisa. Esihistoriallisella ajalla solmitun irokeesiliiton etuja ajaen he tuhosivat 1600-luvulla kokonaisia kansakuntia. Suhteet eurooppalaisiin olivat mutkikkaat. Mohawkit onnistuivat luomaan hyvät kauppasuhteet Uusiin-Alankomaihin, mutta pitivät ranskalaisia vihollisinaan. 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla irokeesiliiton sotavoimat estivät Uuden-Ranskan siirtomaavallan leviämisen Pohjois-Amerikan itärannikolle. Seuraavan vuosisadan aikana mohawkit tukivat brittiläisiä, ja taistelivat Yhdysvaltain vapaussodassa Englannin puolella siirtokuntia vastaan.^[4]

Ranskan kuningas Henrik IV päätti maansa sisällissodan päättymisen kunniaksi hankkia uusia siirtomaita Pohjois-Amerikasta. Kuninkaallisen määräyksen alla Samuel de Champlain purjehti Huhtikuussa 1603 Tadoussaciin, joka oli ranskalaisten perustama kauppa-asema Saguenayn ja Saint Lawrencen yhtymäkohdassa nykyisessä Kanadassa. Tadoussecin lähialueilla Champlain liittoutui paikallisten huron-intiaanien kanssa, jotka tunsivat seudun ja toimivat oppaina. Tutkimusmatkat veivät ylös St. Lawrencea ja sen sivujokia ja johtivat paikkaan, joka sai nimekseen Quebec. Tämä tapahtui 8.7.1608 ja päivästä tuli Kanadan syntymäpäivä.^[5]

Huron-liittolaisineen Champlain ja hänen miehensä kohdistivat retkensä sisämaahan, jossa he laajoilla metsäalueilla joutuivat kosketuksiin mohawkien kanssa. Tuliaseisiin perehtymättömät mohawkit säikähtivät ranskalaisten yhteislaukausta ja pakenivat. Seuraavien vuosien aikana syntyneissä monissa yhteenotoissa ranskalaiset ja huronit pitivät yhtä irokeesien liittokunnan joukkoja vastaan.^[6]

Uusi manner kiinnosti myös hollantilaisia, jotka purjehtivat Hudsonjoelle vuonna 1609. Tuolloin navigaattori Henry Hudson avasi kauppasuhteet Hudsonin ylintä jokilaaksoa asuttavien mahicanien kanssa. Henry Vogeut Amsterdamista jatkoi Hudsonin jäljillä, ja sopi alkavasta turkiskaupasta venäläisten kanssa.^[7] Ranskalaisen turkiskaupan ulkopuolelle jääneet mohawkit pyrkivät avaamaan kauppasuhteet Hudsonjoen hollantilaisiin, mutta mahicanit halusivat säilyttää yksinoikeutensa kaupankäyntiin Hollannin kanssa.^[8]

Mahicanien vaatiessa maittensa läpi kulkevilta mohawkeilta veroa puhkesivat näiden kahden kansan vanhat vihamielisyydet. Hollantilaisten kauppa-asema Fort Nassau jäi sotivien intiaanien ja tulvivan Hudsonjoen armoille. Osa hollantilaisista asettui vuoden 1626 aikana puolustamaan mahicaneja, mutta heidän saatuaan surmansa mohawkien väijytyksessä hollantilaiset päätyivät pysymään puolueettomina.^[9]

Sota päättyi 1628 mohawkien voittoon mahicanien paetessa Hudsonjoen itäpuolelle. 1630-luvulla Uusien-Alankomaiden kuvernööri Peter Minuit solmi pitävän rauhan mohawkeihin, joista tuli hollantilaisten tärkein kauppakumppani Hudsonin alueen turkiskaupassa.^[9] Samanaikaisesti mohawkit halusivat rakentaa ystävälliset suhteet myös Uuteen Ranskaan, mutta epäonnistuivat.^[7]

1600-luvun alkuvuosina myös britit aloittivat siirtolaisasutuksensa Pohjois-Amerikan itärannikolla. Heidän Uusi-Englantinsa levisi Plymouthiin, nykyisen Massachusettsin alueelle, jossa Isorokko oli verottanut saaren intiaaniväestöä englantilaisten tieltä.

Vuonna 1629 britit valtasivat Quebecin. Valtauksella oli huomattava merkitys irokeesien yhdistyneille kansakunnille, sillä paikalliset pienet algonkinkieliset heimot jäivät vaille ranskalaisten suojaa. Mohawkit liittolaisineen käyttivät tilannetta hyväkseen ja hyökkäsivät näiden kyliin. Vaikka ranskalaiset saivatkin Quebecin takaisin, heidän asemansa oli heikentynyt.^[5]

Pääartikkeli: Majavasodat

Kiihtyneen turkiskaupan seurauksena mohawkit metsästivät omat pyyntimaansa tyhjiksi 1630-luvun aikana.^[10] Tämä johti aluksi mohawkien lisääntyvään sissisotaan St.Lawrencejoella, jossa he ryöstivät turkiksia ja tukkivat vesiliikenteen Huronjärvelle. Seuraavan vuosikymmenen vaihteessa tilanne muuttui "majavasodiksi", jossa mohawkit ja muut irokeesiliiton heimot alkoivat laajentaa metsästysmaitaan naapurikansojen alueille. Mohawkit pyrkivät aluksi lähestymään Ranskan vahvimpia liittolaisia huroneita diplomatian keinoin ja pyysivät lupaa metsästää näiden mailla. Huronit eivät suostuneet pyyntöön, ja huononsivat näin kansojen keskinäisiä välejä.^[8]

Vuosien 1638–1663 välillä mohawkit osallistuivat useiden irokeesin-kielisten kansojen tuhoamiseen Isojenjärvien itäpuolella. Vuonna 1638 irokeesiliiton soturit hyökkäsivät läntisessä New Yorkissa asuvien wenrojen kyliin. Isorokon jäljiltä heikentyneet wenrot pakenivat huronien ja attiwendaronkien luokse.^[11]

Hollantilaisten ja brittien mukana kehittynyt kiihtyvä asevarustelu lisäsi mohawkien sotaintoa ja vuonna 1640 he hyökkäsivät Uutta Ranskaa vastaan liittolaistensa tukemina. Ranskalaiset rakensivat lisää linnakkeita ja koettivat suojella asutustaan. Ranskaa tukevat huronit pystyivät aluksi vastaamaan irokeesien sotatoimiin, mutta 1640-luvun vaihteessa eurooppalaisten tuomat isorokkoepidemiat heikensivät lähes puolella huronien rivistöjä.^[12]

Vuonna 1647 mohawkit ja muut irokeesit aloittivat hyökkäykset huronien kyliin. Sodankäynnin taustalla oli irokeesiliiton tekemä päätös tuhota jokainen heimo, jota se epäili Uuden-Ranskan nykyiseksi tai tulevaksi liittolaiseksi. Huronit eivät kyenneet vastaamaan iskuihin. Järjestelmällisesti irokeesit tuhosivat kylän toisensa jälkeen, ja hävittivät samalla kylien yhteydessä olevat ranskalaisten lähetysasemat. Irokeesiarmeija käsitti lähes 2000 mohawkia ja senecaa,^[8] ja heillä oli vähintään 400 kauppatavarana hankittua muskettia.^[7] Huronit eivät itse olleet onnistuneet avaamaan asekauppaa ranskalaisten kanssa, koska näiden asettama hinta musketista oli liian korkea.^[7]

Huronien tuho romahdutti ranskalaisten herruuden turkiskaupassa. Irokeesit jatkoivat iskujaan 1650-luvun alussa ja polttivat kulkutautien heikentämien tionontatien kylät Huron-järven etelärannalla.^[8] Jo seuraavana vuonna irokeesit tuhosivat attiwendarokit, jotka olivat pysytelleet erossa irokeesien ja huronien riidoista. Talvella 1651–1652 hollantilaisten rohkaisemat mohawkit hyökkäsivät susquehannockien kyliin, mutta Uuden Ruotsin aseistamat susquehannockit torjuivat hyökkäykset ja aiheuttivat mohawkeille tuntuvia menetyksiä.^[13] Vuosina 1654–1656 irokeesit kävivät kaksivuotisen sodan erieitä vastaan. Asekaupan ulkopuolelle jääneet eriet ja heihin liittyneet huronien pakolaiset eivät luopuneet kylistään helposti ja irokeesiliiton soturit kokivat tuntuvia menetyksiä ennen kuin sota oli ohi.^[8]

Vaikka irokeesit solmivat hetkellisen rauhan ranskalaisten kanssa, aselepoa ei jatkunut pitkään. Ranskalaiset kärsivät siirtolaisten vähäisyydestä, sillä vuonna 1660 koko Uuden-Ranskan muonavahvuus oli vain 2300 henkeä, ellei intiaaniliittolaisia laskettu mukaan.^[14] Irokeesien liittokunta käsitti tuolloin arviolta 10 000 jäsentä. Mohawkit ahdistelivat Uuden Ranskan asutuksia sillä seurauksella, että Ranskasta lähetettiin jalkaväkirykmentti pelastamaan maanmiehensä julmalta kohtalolta. Apuvoimat tuhosivat mohawkien kylät vuonna 1666. Vuotta myöhemmin irokeesit suostuivat aselepoon, jonka tuloksena solmittiin noin 10 vuotta kestänyt rauha.^[8] Vuonna 1676 mohawkit osallistuivat Kuningas Philipin sotaan brittien kanssa tehdyssä sopimusliitossa (Covenant chain), ja tukahduttivat algonkin-kielisten intiaanien aloittaman suuren kapinan.^[9]

Mohawkit ja muut irokeesit käänsivät sotaisuutensa eteläisiin ja läntisiin intiaanikansoihin ja karkottivat muun muassa Ohion jokilaakson heimot pois mailtaan. Vuonna 1684 irokeesit iskivät miamien ja illinoisien kyliin. Sotatila kesti seuraavan vuosisadan alkuun. Tuona aikana Uusi Ranska osoitti vaarallisuutensa, ja lähetti algonkin-kieliset intiaaniliittolaisensa suojaamaan ranskalaisten marssivia rykmenttejä. Yhdistetyt ranskalaisten ja algonkinien joukot tunkeutuivat irokeesien paaluvarustettuihin kyliin, ja vahva irokeesien sotilasliitto alkoi murentua. Yksistään taistelut kaatoivat suuret määrät irokeeseja ja monet pakoon päässeistä nääntyivät myöhemmin nälkään tai viluun. Vuonna 1701 irokeesit solmivat rauhan ranskalaisten kanssa.^[15]

Jesuiittojen periksiantamattoman käännöstyön seurauksena osa mohawkeista kääntyi kristinuskoon 1700-luvun alkupuolella. Käännytystyö jätti jälkensä irokeesiliittoon, jonka poliittinen toiminta ei enää palautunut ennalleen. Monet katolisen uskon omaksuneet mohawkit siirtyivät Kanadaan, jossa ystävystyivät ranskalaisten kanssa. 1700-luvun puoliväliin mennessä katolisten irokeesien määrä oli 3500 henkeä.^[16]

Kuudenneksi kansaksi irokeesien liittokuntaan vuonna 1722 liittyneet tuscarorat eivät kyenneet täyttämään mohawkien paikkaa. Vaikka irokeesiliitto laajensi asumuksiaan etelään, heidän valtansa oli kadonnut. 1760-luvulla liittokunta repeili, ja irokeeseja taisteli sekä brittien että ranskalaisten puolella. Mohawkien keskuudessa avioliittonsa kautta suureen arvostukseen noussut sir William Johnson lisäsi mohawkien brittimielisyyttä, mutta Yhdysvaltain vapaussota horjutti irokeesiliittoa uudelleen, ja se menetti yhtenäisyytensä vuosikymmenien ajaksi.^[17]

Kuuluisin mohawkien päälliköistä oli Thayendanagea, joka tunnettiin parhaiten englanninkielisellä nimellä Joseph Brant. Vapaussodassa hän johti irokeesit brittien puolella. Hän toimi myös kielenkääntäjänä, kun Raamattua käännettiin mohawkien kielelle, ja vieraili Englannissa Yrjö III:n hovissa.^[18] Myöhemmin Brant palveli brittiarmeijassa everstinä. Hän johti mohawkeja, senecoja, onondagoja ja cayugoja näiden tehdessä hyökkäyksiä New Yorkin ja Pennsylvanian valkoista asutusta vastaan. Irokeesiliiton oneidat ja tuscarorat eivät totelleet Brantin komentoja vaan liittyivät vapaustaistelijoiden riveihin muita irokeeseja ja englantilaisia vastaan.^[4]

Vapaussodan tauottua Brant puhui monissa tilaisuuksissa irokeesien puolesta ja vieraili erikielisten heimojen keskuudessa puhumassa uudesta liitosta. Hänen tarkoituksenaan oli yhdistää kaikki intiaanit yhdeksi suureksi kansakunnaksi, joka pystyisi estämään Yhdysvaltain leviämisen. Hän pyysi myös brittien apua hankkeensa taakse. Mutta englantilaiset eivät halunneet sotaa Yhdysvaltoja vastaan. Myös suurin osa irokeeseista oli rauhan kannalla, samoin muut heimot. 1700-luvun loppuun mennessä irokeesien maa-alueet Yhdysvaltain puolella siirtyivät valkoisille omistajille. Brant mohawkeineen siirtyi Kanadaan ja suurin osa irokeeseista seurasi heitä.^[19]

Montrealissa vuonna 1779 perustettu turkiskauppaa harjoittava North West company värväsi palvelukseensa paljon katolisia mohawkeja.^[20] Useat heistä ryhtyivät metsästäjiksi kaukana alkuperäisiltä alueiltaan. Osa mohawkeista päätyi kauppiaiksi. Kun suurta rautatiesiltaa rakennettiin St. Lawrence-joen ylitse, palkattiin sillanrakentajiksi useita mohawkeja heidän huimapäisyytensä vuoksi. Myöhemmin 1900-luvulla mohawkit kunnostautuivat terästeollisuudessa ja eritoten pilvenpiirtäjien rakennusryhmissä. Heidän panoksensa oli merkittävä mm. Empire State Buildingin ja World Trade Centerin valmistumisessa. Kun Trade Centerin tornit sortuivat vuoden 2001 syyskuussa, mohawkien jälkeläiset palasivat purkamaan esi-isiensä kätten töitä.^[21]

Pääartikkeli: Okan kriisi

Vuonna 1990 mohawkit saivat maailmanlaajuista huomiota toimimalla alkuunpanijoina Quebecissa sattuneessa Okan kriisissä. Okan pikkukaupungin hallinnon julkistama suunnitelmansa laajentaa paikallisen golf-seuran alueita läheiseen mäntymetsään, ei miellyttänyt Kanehsatake-mohawkeja, jotka katsoivat metsän kuuluvan itselleen. Lisäksi alueella sijaitsi heidän vanha hautausmaansa. Kun mohawkien protesteihin ei suhtauduttu vakavasti he asettivat tiesulkuja estämään hakkuuryhmien pääsyn pyhille mailleen.^[22]

Okan kunnanjohtajat kääntyivät Kanadan hallituksen puoleen, joka lähetti yli 100 poliisia murtamaan mohawkien barrikadit. Hyökkäys suoritettiin heinäkuun 11. päivänä 1990. Poliisit odottivat helppoa operaatiota ja luottivat varhain aamulla käynnistetyn yllätyshyökkäyksen psykologiseen vaikutukseen. Mohawkit turvautuivat aseisiin ja vastasivat tulitukseen. Tämä sai poliisit turvautumaan painekäsikranaatteihin ja kyynelkaasuun. Äkillinen tuuli painoi kyynelkaasun takaisin hyökkääjien silmiin, ja yhteenotto päättyi ilman lopullista ratkaisua.^[23]

Poliisit moninkertaistivat voimansa ja piirittivät joka puolelta mohawkien barrikadit. Etelä-Montrealin Kahnawake-mohawkit miehittivät Montrealista St.Lawrence-joen yli etelään johtavan Mercier-sillan ja uhkasivat räjäyttää sen mikäli poliisi uudistaisi hyökkäyksensä. Siltaa käytti päivittäin noin 70 000 esikaupunkilaista, joten räjäytyskohde oli kaupungille elintärkeä.^[24]

Kanadan hallitus suunnitteli suuren sotilasoperaation, johon osallistui kaikkiaan yli 4000 sotilasta.^[25] Armeija käytti aseenaan psykologista sodankäyntiä. Matalalla lentäviä suihkukoneita lensi yli mohawkien barrikadien ja tankkeja, panssaroituja joukkojenkuljetusautoja ja muuta raskasta kalustoa oli sijoitettu näkyvään riviin herättämään pelkoa. Mohawkit vastasivat psykologiseen sodankäyntiin erikoisella tavalla. He maalasivat tyhjiä kenkälaatikoita mustiksi, sitoivat ne selkäänsä ja kiipeilivät Mercier-sillan palkkirakenteilla antaen kuvan, että he olivat valmiit sillan räjäyttämiseen. Kanadan armeija ei uskaltanut aloittaa hyökkäystä.^[23]

Okan kriisi päättyi syyskuun lopulla kestettyään 78 päivää. Golf-kentän laajennustyöt lopetettiin ja mohawkit saivat pitää alueen. Kanadalle kriisi tuli kalliiksi ja sai maan solidaarisuustoiminnan heräämään eri puolilla maata. Okan kriisi osoitti, että myös vähemmistöryhmillä oli mahdollisuus saada tahtonsa läpi. Eräs kriisin haittavaikutuksia oli rautateihin ja siltoihin suunnattujen sabotaasiiskujen lisääntyminen.

Nykyään yli puolet irokeeseista on mohawkeja. Heitä asuu yksinomaan Kanadassa noin 30 000 ja Yhdysvaltain puolella lähes 20 000. Vaikka suuri osa heistä polveutuu valkoisista, niin oma kieli ei ole kadonnut. Vuonna 1993 uuden ajan kasinotoimintaa ja vanhoja perinteisiä arvoja puolustavat mohawkien ryhmät riitaantuivat. Jälkimmäinen ryhmä osti maata Mohawkjoen rannalta New Yorkissa ja perusti Kanatsiohareken kommuunin. Sen asukkaat puhuvat mohawkia, pitävät traditionaalisia seremonioita ja harjoittavat perinteistä maanviljelyä, erilaisia käsitöitä sekä majoitustoimintaa. Myöhemmin vanhaa kulttuuria on elvytetty muidenkin mohawkien keskuudessa ja irokeesien liittokunnan perinteinen yhtenäisyys on palautettu. Päällikköjen neuvosto vastaa kahdeksan tämänhetkisen mohawk-kommuunin poliittisista, sosiaalisista ja kulttuurillisista asioista.^[26]

Irokeesien liittokunnan sisällä mohawkin tunnettiin "Itäisen oven vartijoina" heidän maantieteellisen sijaintinsa mukaan St. Lawrencen jokilaaksossa. Mohawkit olivat liittokunnan alkuperäisiä jäseniä. Liittoon kuuluivat heidän lisäkseen senecat, oneidat, onondagat ja cayugat, ja siihen 1700-luvulla liittyneet tuscarorat. Liiton perustamisen ajankohta jakaa tutkijoiden mielipiteet, mutta useimpien arvioiden mukaan liitto astui voimaan vuoden 1570 paikkeilla.^{[27] [28]}

Irokeesiliiton tarkoitus oli alun perin rauhan levittäminen, mutta käytännössä tämä ei onnistunut. Eurooppalaisten mukana tullut asekauppa muutti irokeesien mielikuvaa sodan ja rauhan asioista ja liitosta muotoutui vahva sotilasliitto, joka murskasi alleen naapurinsa yksi toisensa jälkeen. Mohawkit ja senecat muodostivat liittokunnan "ylähuoneen"^[29], joka pääasiallisesti vastasi sodankäynnistä. Mohawkien osuus liitossa korostui heidän hankkimiensa tuliaseiden seurauksena.^[30]

Mohawkit asustivat muiden irokeesien tavoin pitkissä taloissa, joissa oli pystysuorat seinät ja korkealla oleva kupera katto. Näissä rakennuksissa asui useita perheitä, parhaimmillaan niihin mahtui yöpymään kuutisenkymmentä ihmistä. Metsästys- ja muilla retkillä käytettiin kartiomaista kotaa.

Mohawk-miehet vastasivat metsästyksestä, kaupankäynnistä ja sotimisesta. Naiset hoitivat maata,kotia ja omaisuutta. Naisilla oli kuitenkin myös suuri merkitys irokeesiliiton tärkeissä päätöksissä. Vaikka miehet edustivatkin irokeesien liittokuntaa suuressa neuvostossa, niin naiset vastaavasti pääsivät päättämään äänestyksillä siitä, keitä neuvostoon mistäkin heimosta valittiin. Liittokuntaa johti viidenkymmenen päällikön neuvosto.^[31] Heimoneuvoston jäsenet eivät edustaneet omia heimojaan, vaan klaaneja, joita useimmat intiaanit itärannikolla käyttivät. Klaanien johtava nainen oli monesti päällikön vertaisessa asemassa ja kirjallisuudessa onkin usein mainittu irokeesinaisten vahva asema.^[32]

Mohawk-miehet tatuoivat ja maalasivat joskus sekä kasvonsa että vartalonsa heimon tunnusmerkkien mukaisesti. Lisäksi hiukset nypittiin sotaan lähdettäessä lukuun ottamatta scalppitöyhtöä, joka yleisen tavan mukaan jätettiin keskipäähän. Naiset kantoivat pitkiä hiuksia paitsi suruaikana, jolloin hiukset leikattiin lyhyiksi. Joskus naiset kantoivat hiuksissaan kauniista helmistä tehtyä tiaraa, mutta tatuointeja he eivät ottaneet.^[33]

Mohawkien jumala oli irokeesikansojen tavoin Orenda. Tämä uskonto sisälsi uskomuksen, että hengillä ja luonnolla oli oma sielunsa, joka pyrittiin ottamaan huomioon kaikessa. Maaäitiä palvottiin ja maanviljelyyn liittyi useita mystisiä riittejä.

Vapaa-aikoinaan mohawkit harrastivat erilaisia pelejä, joista kuuluisin on lacrosse. Myös naiset ja lapset opettelivat pelin. Yleensä kummankin sukupuolen kesken fyysinen suorituskyky oli korkealle arvostettu.

• Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku: Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9
• Rakow, Lana F. & Wackwitz, Laura A.: Feminist communication theory: selections in context. Sage Publishing, 2004. ISBN 9780761919803 (englanniksi)
• Santoro, Nicholas J.: Atlas of the Indian Tribes of North America. iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
• Taylor, Colin F.: The American Indian. Salamander Books, 2002. ISBN 1-84065-540-2
• Trigger, Bruce G. The Children of Aataentsic: History of the Huron People to 1660, Mcgill Queen Univ Press. 1977. ISBN 978-0773506275 (englanniksi)
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit: Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 605) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-662-536-3
• Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Fact on file Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
• Waldman, Carl.: Encyclopedia of Indian Tribes. Checkmark Book, 2006. ISBN 978-0816062744 (englanniksi)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mohawkit.

• St. Regis Mohawk (Arkistoitu – Internet Archive)
• Mohawk Nation