Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Osittain lähteistetty, mutta monet tiedot kaipaavat tarkistamista ja luotettavia riippumattomia lähteitä. Myös käsitteistö epätäsmällistä ja vaatisi täsmällisempää, lähteistettyä käsittelyä. Isovenäläisesti tässä korostuu Venäjän keisarikunnan aika ja neuvostovuodet, aiempaa historiaa ja maan eri osien historian erovaisuuksia käsitelty kovin suppeasti.

Ukrainan historialle on tyypillistä, että maan rajat ovat jatkuvasti muuttuneet. Kasakkakulttuuri on Ukrainan erityispiirre. Kulttuurin vaikutteita on tullut sekä Venäjältä että lännestä. Vaikutteita on siirtynyt Ukrainasta Venäjällekin: Kiovan Rusista ovat tuhat vuotta sitten muodostuneet nykyukrainalaisten lisäksi venäläiset ja valkovenäläiset.

Ensimmäisellä vuosituhannella eaa. Ukrainan aroja hallitsivat peräkkäin kimmerialaiset, skyytit ja sarmaatit. 600-luvulta eaa. lähtien kreikkalaiset alkoivat perustaa Mustanmeren pohjoisrannikolle siirtokuntia, jotka joutuivat sittemmin osaksi Rooman valtakuntaa. Gootit tulivat Itämeren alueelta nykyiseen Ukrainaan vuoden 200 jaa. tienoilla ja syrjäyttivät sarmaatit, mutta jäivät itse 300-luvun loppupuolella idästä saapuneiden hunnien jalkoihin. 400–500-luvuilla heitä seurasivat avaarit ja bolgaarit. Tämän jälkeen aroalueesta tuli osa turkinsukuisten kasaarien valtakuntaa, jonka keskus oli Volgan alajuoksulla. Madjaarit kukistivat kasaarit 800-luvun lopulla; heitä seurasivat 900–1000-luvuilla petsenegit ja heitä vuorostaan kumaanit.^[1] Kumaanit onnistuivat luomaan valtakunnan, joka ulottui Karpaateilta Araljärvelle.^lähde? Myös jonkin verran kreikkalaisasutusta säilyi alueella.^[1]

Slaavien muuttoliike alkuperäisestä kotimaastaan Karpaattien pohjoispuolelta alkoi samoihin aikoihin, kun avaarit ja bolgaarit saapuivat Ukrainaan. Osan siirtyessä länteen ja osan etelään Balkanille itäslaavit asettuivat nykyisten Ukrainan ja Valko-Venäjän metsä- ja aroalueille, mistä asutus laajeni kauemmas pohjoiseen ja koilliseen seudulle, jonne myöhemmin muodostui Venäjän valtio. Maanviljelyä ja karjanhoitoa harjoittaneet itäslaavit alkoivat muodostaa linnoitettuja asutuksia, joista osasta tuli myöhemmin tärkeitä kaupallisia ja poliittisia keskuksia. Yksi näistä oli Ukrainan tuleva pääkaupunki Kiova.^[1]

Pääartikkeli: Kiovan Rus

800-luvun puolivälissä Kiovan kaupungin ympärille alkoi syntyä valtio, joka tunnetaan historiankirjoituksessa nimellä Kiovan Venäjä tai Kiovan Rus. Sen ensimmäiset ruhtinaat olivat skandinaavisperäisiä varjageja eli ruseja, joiden mukaan valtakunta sai myös nimensä, mutta slaavilaistuivat nopeasti.^[1]

1000-luvun loppuun mennessä Kiovan Rus kattoi laajan alueen Ukrainasta aina Laatokalle ja Volgan yläjuoksulle. Voimakkaimmillaan valtakunta oli Vladimir Suuren ja hänen poikansa Jaroslav Viisaan hallintokaudella. Ortodoksinen usko tuli maahan 900-luvun lopulla Bysantista, ja uuden uskonnon myötä kehittyi kirjallinen kulttuuri sekä kirjoitettu kieli, muinaiskirkkoslaavi. Jaroslav Viisas edisti näitä prosesseja, julkaisi ensimmäisen slaavilaisen lakikoodeksin ja ylläpiti hyviä suhteita eurooppalaisiin hallitsijoihin, joille hän myös naitti jälkeläisiään. Jaroslavin kuoltua kumaanien kanssa käytyjen sotien ja perimyskiistojen rasittama Kiova vaipui taantumaan, josta se nousi vain lyhytaikaisesti Vladimir Monomahin hallintokaudella. Valtakunta pirstoutui vähitellen pienempiin osiin, kuten pääasiassa nykyisen Valko-Venäjän alueella sijainneeseen Polatskin ruhtinaskuntaan, Novgorodin tasavaltaan, Vladimir–Suzdaliin ja Galitsian ja Volynian ruhtinaskuntaan, joka hallitsi ajoittain myös Kiovaa. Mongolit ja tataarit hyökkäilivät 1220-luvulta alkaen ja tuhosivat lopulta Kiovan vuonna 1240.^[1]

Mongolit hävittivät petsenegien valtakunnan 1200-luvun alussa ja valloittivat Kiovan Rusin vuonna 1240. Puola alkoi muodostua suurvallaksi Puolan ja Liettuan personaaliunionista 1300-luvun puolivälissä.^[2] Tšernihiv ympäristöineen liitettiin Liettuaan 1350-luvulla ja Perejaslavin ja Podolian alueet sekä Kiova itse seuraavalla vuosikymmenellä. Entinen Galitsian ja Volynian ruhtinaskunta jaettiin 1380-luvulla Puolan ja Liettuan kesken, jolloin Liettua sai Volynian ja Puola puolestaan Galitsian. Alkuvaiheessa itäslaavit säilyttivät Liettuassa huomattavan autonomian ja ruteenin kieli kehittyi.^[1] Galitsia pysyi Puolan omistuksessa vuoteen 1772 asti ja sen keskuksena oli Lviv. Puola aloitti 1400-luvulla alueen länsimaistamisen, jolloin Galitsian ortodoksiylimystö pakeni Liettuaan, Moldovaan ja Valakiaan. Alueelle jääneet ukrainalaiset sulautuivat puolalaisiin, ja Galitsiasta tuli kulttuurisesti muusta Ukrainasta eroava alue.^[2] Etelä-Ukrainan arot ja Krimin niemimaa jäivät kuitenkin vielä osaksi mongolien Kultaista ordaa sekä sittemmin Krimin kaanikuntaa aina vuoteen 1783 saakka.^[1]

Puola-Liettua muodosti Galitsiaan katolisen puolalaisen aatelin, minkä vaikutuksesta muodostui jumalanpalvelusmenoiltaan ortodoksinen, mutta Rooman paavia päämiehenään pitävä, Moskovan arkkipiispasta riippumaton uniaattikirkko. Puola-Liettuan ylivallan aikana myös maaorjuus alkoi yleistyä. Ortodoksisten ruteenien asema heikkeni ja Ukrainan ja Valko-Venäjän kansat ja kielet alkoivat eriytyä toisistaan, kun suurin osa Ukrainan alueista erotettiin Liettuasta vuonna 1569 ja luovutettiin Puolalle samaan aikaan, kun Valko-Venäjä pysyi Liettuan alaisuudessa. Toisaalta yhteisen hallinnon alle joutuneet Galitsia ja Itä-Ukraina alkoivat nyt yhdentyä yhdeksi kansakunnaksi.^[1]

1400-luvulla Ukrainan aroille alkoi muodostua uudenlaisia kasakkayhteisöjä, jotka puolustivat Ukrainan rajaseutua tataarien hyökkäyksiltä. Heidän määräänsä lisäsivät maaorjuutta paenneet talonpojat ja muista yhteiskuntaluokista, mukaan lukien aatelista, lähteneet seikkailijat.^[1]

Puolan hallinto pyrki vähentämään kasakkojen autonomiaa^milloin?, mikä aiheutti suuria kapinoita vuodesta 1591 alkaen. Kasakat osallistuivat myös aikakauden uskonnolliseen elämään tukemalla ”puhdasta” ortodoksisuutta ja vastustamalla uniaattikirkkoa. Lopulta vuonna 1648 kasakoiden johtajaksi eli hetmaniksi valittu Bohdan H’melnytskyi (puol. Bogdan Chmielnicki) aloitti laajan kapinan ja vapaustaistelun puolalaisia vastaan ja perusti itsenäisen kasakkahetmanaatin, mutta joutui lopulta tukeutumaan ulkopoliittisesti Venäjään ja solmimaan sen kanssa liiton Perejaslavin sopimuksella vuonna 1654. Sopimuksen tuloksena kasakat tunnustivat Venäjän yliherruuden Ukrainassa ja saivat sotilaallista tukea Venäjältä, mikä johti Venäjän ja Puolan väliseen sotaan.^[1]

Venäjän mukaantulo ei tuonut nopeaa voittoa kasakkahetmanaatille: sen ja Venäjän välille syntyi nopeasti kiistoja itsehallinnon rajoista sekä valloitettujen alueiden hallinnasta. Pohjan sodan sytyttyä vuonna 1655 H’melnytskyi menetti luottamuksensa Venäjän haluun sotia Ukrainan puolesta ja alkoi harkita sen sijaan liittoutumista Venäjän ja Puolan yhteisten vihollisten, erityisesti Ruotsin kanssa.^[3] Muita mahdollisia liittolaismaita olivat Transilvania, Moldavia, Valakia ja Brandenburg. H’melnytskyi suunnitteli myös Moskovan kanssa tehdyn sopimuksen purkamista, mutta kuoli ennen kuin ehti tehdä sen.^[1]

H’melnytskyin kuolema ajoi kasakkahetmanaatin sisäiseen valtataisteluun ja hajaannukseen, joka tunnetaan Ukrainan historiassa raunioitumisen aikana. H’melnytskyin seuraajaksi valittiin aluksi hänen alaikäinen poikansa Juri H’melnytskyi, mutta valta siirtyi pian sijaishallitsijana toimineelle Ivan Vyhovskyille. Sekä Juri että Vyhovskyi liittoutuivat eri yhteyksissä Puolan kanssa ja joutuivat kasakoiden syrjäyttämiksi, mikä takasi Venäjän kanssa solmitun liiton säilymisen.^[4] Sota päättyi lopulta vuonna 1667 Andrusovon rauhaan, jossa Puolan oli luovutettava Venäjän hallintaan ”vasemman rannan” nimellä tunnettu Dneprin itäpuolinen Ukraina sekä Kiova. Järjestely vahvistettiin vuonna 1686 Puolan ja Venäjän välisellä ”ikuisen rauhan” sopimuksella.^[1]

Hetmanaatin jako Puolan ja Venäjän kesken aiheutti ukrainalaisissa katkeruutta. ”Oikean rannan” hetmani Petro Dorošenko miehitti lyhyeksi aikaa vasemman rannan ja yritti luoda uudelleen yhtenäisen Ukrainan valtion Osmanien valtakunnan vasallivaltiona, mutta seuraus oli lähinnä Podolian joutuminen neljännesvuosisadaksi osmanivallan alle. Suuret alueet oikealta rannalta autioituivat, kun ihmiset pakenivat seuranneita levottomuuksia vasemmalle rannalle ja kauemmaskin. Podolia palasi takaisin Puolalle vuonna 1699, ja vuosisadan vaihteessa Puola lakkautti ainakin nimellisesti hallitsemansa oikean rannan hetmanaatin.^[1]

1600-luvulla hetmanaatin itäpuolelle syntyi myös toinen sisäisesti itsehallinnollinen valtiomuodostelma, Sloboda-Ukraina. Sen tärkein keskus oli Harkova, ja ensimmäiset asukkaat olivat pääosin Puolan hallintoa ja ”raunioitumisen ajan” sekasortoa paenneita ukrainalaisia talonpoikia ja kasakoita. Sloboda-Ukrainan autonomia kesti vuoteen 1765 saakka, jolloin Katariina Suuri lakkautti sen.^[1]

Hetmanaatin itsehallinnon ehdot neuvoteltiin uudelleen aina, kun uusi hetmani valittiin, mikä johti ajan kuluessa hetmanien vallan rappeutumiseen. Vuonna 1687 valtion johtoon nousi kuitenkin Ivan Mazepa,^[5] jonka aikana hetmanin asema oli lähes monarkinomainen. Myös kirjallisuus, taide ja arkkitehtuuri kukoistivat. Mazepa halusi liittää Oikean rannan hetmanaattiin ja luoda uudelleen yhtenäisen Ukrainan valtion, minkä vuoksi hän liittoutui vuonna 1708 Ruotsin Kaarle XII:n kanssa.^[1] Yritys romuttui hävittyyn Pultavan taisteluun 1709, jossa venäläiset Pietari Suuren joukot saivat totaalisen voiton suuremman armeijansa ja Kaarle XII:n joukkojen logistiikka- ja johtamisongelmien ansiosta.^[6] Mazepa pakeni Moldaviaan, missä hän vähän myöhemmin kuoli.^[1][5]

Puolan hallitsemalla Dneprin oikealla rannalla yhteiskunta erosi huomattavasti hetmanaatin yhteiskunnasta. Kasakoiden valta katosi, ja kaupunkeihin muutti yhä enemmän puolalaisia ja juutalaisia. Roomalaiskatolisuuden asema vahvistui, mutta hetmanien vainoamasta uniaattikirkosta tuli ukrainalaisten vallitseva kristillinen suuntaus. Puolalainen aatelisto hallitsi aluetta, ja autioituneille seuduille tuli uudisasukkaita Galitsiasta ja Volyniasta. Kapinoita tapahtui ajoittain.^[1]

Pohjan sodan lopputulos muutti Venäjän suhdetta Ukrainaan. Liittosuhde muuttui vähitellen suoremmaksi hallinnoksi. Hetmanaatin itsehallintoa rajoitettiin voimakkaasti 1700-luvun mittaan, ja hetmanin virka oli täyttämättä vuosina 1722–1727 ja 1734–1750. Lopulta Katariina Suuri lakkautti hetmanin aseman kokonaan vuonna 1764, ja hetmanaatin rippeet hävitettiin seuraavien 20 vuoden aikana.^[1] Puolalaisen aatelin aloittama maaorjuus levisi vähitellen Katariina Suuren aikana koko Ukrainaan.^lähde?

Puolan heikkous alkoi korostua 1700-luvulla Venäjän keisarikunnan ja Preussin kuningaskunnan vahvistuessa. Puolan ensimmäisessä jaossa 1772 Itävalta sai itselleen Ukrainan läntisimmän osan, Itä-Galitsian ja Bukovinan, jotka olivat olleet Puolan hallussa nelisensataa vuotta. Puolan toisessa ja kolmannessa jaossa vuosina 1793 ja 1795 Venäjä sai Puolaan kuuluneet Länsi-Ukrainan alueet, Podolian ja Volynian.^[7][8] Krimin kaanikunta liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuonna 1783.^[1]

Hetmanaatin ja Sloboda-Ukrainan autonomian poistamisen jälkeen niiden alueista muodostettiin tavallisia Venäjän keisarikunnan provinsseja, joita hallitsivat kuvernöörit. Dneprin länsiranta oli osa Venäjän juutalaisten asuinaluetta, kun taas nimellä Novorossija tunnetut harvaan asutut eteläiset alueet saivat asukkaita muualta Ukrainasta sekä pienemmässä määrin Venäjältä, Balkanilta ja Saksasta. Uusi Mustanmeren satama Odessa kasvoi suureksi ja kosmopoliittiseksi metropoliksi. Ukrainalainen aatelisto venäläistyi venäjänkielisen koulutuksen ja seka-avioliittojen tuloksena; puolalainen aatelisto pysyi suurimpana maanomistajana länsirannalla, mutta sen asema heikkeni koko ajan erityisesti Puolassa vuosina 1830–1831 ja 1863–1864 tapahtuneiden kapinoiden seurauksena.^[1] Puolalaisen aatelin aloittama ja Katariina Suuren laajentama sekä vahvistama^lähde? maaorjuus lakkasi Venäjän hallitsemassa osassa Ukrainaa vasta vuonna 1861, Itävallassa jo 1780-luvulla. Myös teollistuminen alkoi näihin aikoihin.^[1]

Teollistuminen kiihdytti Ukrainan venäläistymistä, kun kasvavien kaupunkien työläiset olivat monesti kotoisin imperiumin muista osista ja pääosa ukrainalaisista asui maaseudulla. Myös Venäjän ortodoksinen kirkko oli tärkeä venäläistämispolitiikan väline; virallisen historiankirjoituksen mukaan ukrainalaiset olivat venäläisryhmä, jonka mongolit ja tataarit olivat erottaneet emämaastaan ja joka oli kärsinyt Puolan turmiollisesta vaikutuksesta. 1800-luvulla nykyisen Ukrainan alueelle perustettiin kolme yliopistoa: Harkovaan vuonna 1805, Kiovaan vuonna 1834 ja Odessaan vuonna 1865.^[1]

Ukrainan kulttuuritietoisuus heräsi kansallisuusaatteen mukana 1840-luvulla. Ukrainan itsenäisyyttä ajavat perustivat vuonna 1846 Kyrilloksen ja Metodioksen seuran, joka oli yhteiskunnallisen ja kulttuurisen toiminnan keskipiste. Nikolai I:n hallitus pyrki kitkemään kansallisia pyrkimyksiä, ja ukrainankielisen kirjallisuuden julkaisemista rajoitettiin useilla asetuksilla, ensin 1853 ja 1866. Tukahduttaminen kärjistyi Aleksanteri II:n aikana vuonna 1876, jolloin ukrainan käyttö kirjallisena kielenä kiellettiin uudella asetuksella. Silti Taras Hryhorovytš Ševtšenko (1814–1861) nousi tällöin Ukrainan kansallisrunoilijaksi.^[9] Rajoitusten ja kieltojen seurauksena kansallisen liikkeen painopiste siirtyi Itävalta-Unkarin hallitsemaan Galitsiaan, jossa julkaisutoiminta oli vapaampaa.^[1]

Itävallan alaisuudessa etnisesti ukrainalainen Galitsia muodosti yhdessä eräiden puolalaisenemmistöisten alueiden kanssa Galitsian ja Lodomerian kuningaskunnan, jonka pääkaupunkina toimi Lviv (saks. Lemberg). Tämä ja se, että puolalaiset muodostivat isäntäluokan ja hallitsivat suuria kaupunkeja yhdessä juutalaisten kanssa, teki puolalaisuuden ja ukrainalaisuuden välisestä kilpailusta Galitsian kulttuurielämän olennaisen piirteen. Vaikka Habsburgien politiikka suosi puolalaisia, ukrainalaisilla oli Itävallassa paljon suuremmat mahdollisuudet kansalliseen kehitykseen kuin Venäjällä. Itävallan ukrainalainen älymystö kehittyi 1800-luvulla, kun koulutettujen pappien lapset siirtyivät maallisiin ammatteihin. Euroopan hulluna vuotena 1848 vaadittiin Galitsian jakamista erillisiin puolalaisiin ja ukrainalaisiin provinsseihin ja perustettiin ensimmäinen ukrainankielinen sanomalehti.^[1]

Venäjän keisarikunnan ensimmäinen väestönlaskenta järjestettiin vuonna 1897. Tässä yhteydessä selvitettiin myös asukkaiden äidinkieli. Kuvernementtitasolla tarkasteluna ukraina oli valtakieli kaikissa enimmäkseen tai kokonaan nykyiseen Ukrainaan kuuluvissa Venäjän keisarikunnan kuvernementeissa vuonna 1897.

Venäjän keisarikunnan kuvernementti	Väkiluku (1897)	Ukrainankielisiä (%)	Venäjänkielisiä (%)
Volynian kuvernementti	2 989 482[10]	70,1[11]	3,5[11]
Podolian kuvernementti	3 018 299[12]	80,9[13]	3,3[13]
Kiovan kuvernementti	3 559 229[14]	79,2[15]	5,9[15]
Tšernihivin kuvernementti	2 297 854[16]	66,4[17]	21,6[17]
Harkovan kuvernementti	2 492 316[18]	82,7[19]	16,3[19]
Pultavan kuvernementti	2 778 151[20]	93,0[21]	2,6[21]
Jekaterinoslavin kuvernementti	2 113 674[22]	68,9[23]	17,3[23]
Hersonin kuvernementti	2 733 612[24]	53,5[25]	21,0[25]
Taurian kuvernementti	1 447 790[26]	42,2[27]	27,9[27]

Vuonna 1897 ukrainalaiset olivat kielivähemmistönä (toiseksi suurin ryhmä ”moldovalaisten ja romanialaisten” jälkeen) nykyisen Moldovan ja eteläisimmän Odessan alueen tuolloin käsittäneellä Bessarabian kuvernementin alueella.^[28] Nykyisen Donetskin ja Luhanskin alueiden kaakkoisosat kuuluivat vuorostaan laajaan Donin kasakoiden alueeseen, jolla ukrainalaisia oli - koko aluetta tarkasteltaessa - 28,1 prosenttia.^[29] Kuvernementtihallinnon kihlakunta- tai paikallistasolla, esimerkiksi varuskuntapaikkakunnilla, venäjän kielellä saattoi olla paikoitellen valta-asema.^selvennä Nykyisen Ukrainan läntisin reuna (esim. vahvasti ukrainankielinen Lvivin seutu) oli vuonna 1897 puolestaan osa Itävalta-Unkariin kuulunutta Galitsiaa. Galitsian itäosissa ukrainan kieli oli väestön pääkieli.^lähde?

Pääartikkeli: Ukrainan itsenäisyyssota

Venäjän–Japanin sodan tappion sytyttämään Nikolai II:n hallintoa vastaan tähdätty vuoden 1905 liikehdintä aiheutti levottomuuksia myös Ukrainassa. Ukrainan kansallinen elämä helpottui hieman. Ukrainankielisten julkaisujen kielto raukesi, mutta venäjä pysyi edelleen koulujen opetuskielenä.^[1] Pääministeri Pjotr Stolypinin vakauttamis- ja tukahduttamistoimien seurauksena perustettiin Ukrainan itsenäisyysliitto, joka pyrki tekemään ohjelmansa tunnetuksi ulkomailla.^lähde?

Alussa kansallisesti tietoisten, poliittisesti aktiivisten ukrainalaisten tavoitteet rajoittuivat pääosin kielellisiin ja kulttuurillisiin oikeuksiin sekä jonkinlaiseen paikalliseen autonomiaan, vaikka jopa koko tsaarin Venäjän muuttamista monietniseksi liittotasavallaksi oli ehdotettu jo 1800-luvun puolella. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä miehitti Galitsian, alkoi valmistella sen liittämistä osaksi Venäjän valtakuntaa ja yritti tukahduttaa ukrainalaisen kulttuurin alueella, mutta hanke keskeytyi, kun Itävalta-Unkari valloitti alueen takaisin keväällä 1915. Kansallismielisten vaatimukset saivat uutta tuulta vuonna 1917 Nikolai II:n ja hänen seuraajakseen valitsemansa veljensä luovuttua vallasta Venäjän väliaikaisen hallituksen hyväksi.^[1]

Ukrainan ja Venäjän suhteet heikkenivät nopeasti bolševikkien lokakuun vallankumouksen jälkeen. Ukrainan hallitus kieltäytyi tunnustamasta uuden hallinnon valtaa Ukrainassa ja julisti 20. marraskuuta Ukrainan kansantasavallan, joka oli kuitenkin edelleen valtioliitossa Venäjän kanssa. Bolševikit vastasivat julistamalla Ukrainan neuvostotasavallaksi ja muodostamalla kilpailevan hallituksen. Ukraina julistautui itsenäiseksi 22. tammikuuta 1918, mutta Kiova joutui pian tämän jälkeen bolševikkien hallintaan. Ukraina ja keskusvallat allekirjoittivat rauhansopimuksen 9. helmikuuta, ja Saksan keisarikunnan ja Itävalta-Unkarin joukot karkottivat bolševikit maaliskuun alussa.^[1]

Neuvosto-Venäjän ulkoasiainkansankomissaari ja puna-armeijan komentaja Lev Trotski joutui maaliskuussa 1918 neuvottelemaan Venäjälle epäedullisen rauhansopimuksen Brest-Litovskissa, jossa Venäjä tunnusti Ukrainan itsenäisyyden. Brest-Litovskin rauhansopimuksella kansankomissaareista tuli epäsuorasti keisarillisen Saksan liittolaisia, ja Britannia aloitti sotatoimet kansankomissaareja vastaan lähettämällä laivasto-osaston Arkangeliin pyrkien estämään saksalaisten etenemisen ja toisaalta tukemaan Venäjän valkoisia kenraaleja, joka aloittivat taistelun kansankomissaareja vastaan. Kansankomissaarit tunnustivat Ukrainan itsenäisyyden Venäjästä, mutta maa joutui Saksan suojelualueeksi sotilaallisesta tilanteesta johtuen.^lähde?

Ukrainan kansantasavallan hallitusta johti Simon Petljura, joka pyrki toteuttamaan maalaisväen toivoman maareformin. Tämä ei kuitenkaan sopinut suurmaanomistajille, jotka pyysivät saksalaisilta tukea estääkseen peltojensa jakamista. Toisaalta vasemmistolaisen hallituksen oli saatava aikaan uudistuksia, sillä kansan tyytymättömyys hyödytti Harkovaan perustettua Ukrainan neuvostotasavallan hallitusta eli bolševikkeja.

Maareformi liittyi itsenäisyyteen. Suurmaanomistajat hakivat tukea niin Venäjältä kuin Saksalta. Saksalle ei Ukrainan hallitusmuodolla ollut merkitystä, koska se halusi liittää Ukrainan sotataloutensa osaksi ja lievittää elintarvikepulaa Saksassa. Varmistaakseen viljan saannin se oli kuitenkin valmis tukemaan vallankaappausta jo huhtikuussa 1918: Petljuran kansantasavaltainen hallitus vaihdettiin Pavlo Skoropadskin saksalaismieliseen hallitukseen.

Vallankaappaus ei kuitenkaan nauttinut laajojen kansallismielispiirien luottamusta ja Skorodpatskin hallituksesta tuli liian kapeapohjainen onnistuakseen. Talonpojat eivät luovuttaneet Saksan pyytämää viljaa. Saksalla ei taas ollut teollisuustuotteita, millä maksaa viljasta. Näin Skorodpatskin hallitus saattoi tukeutua ainoastaan sotilaalliseen voimaan. Saksalaiset taas eivät halunneet Ukrainan asevoiman kasvavan pitääkseen Ukrainan jatkossakin Saksan suojelusta riippuvaisena.

Petljuran hallitus palasi valtaan Saksan keisarin luovuttua kruunustaan 9. marraskuuta 1918 ja Saksan antauduttua ympärysvalloille 11. marraskuuta 1918, minkä vuoksi Saksan Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot menettivät sotilaallisen merkityksensä. Ranska ja Britannia vaativat, että saksalaiset joukot kotiutetaan.

Petljura perusti joulukuussa 1918 uudelleen Ukrainan kansantasavallan. Aikaisemmin Itävalta-Unkariin kuuluneet ukrainalaiset eli ruteenit olivat perustaneet marraskuussa Länsi-Ukrainan kansantasavallan, jonka tavoitteena oli hallita kaikkia Unkarin, Itä-Galitsian ja Bukovinan ukrainalaisia alueita.

Saksalaisten alkanut kotiutuminen vahvisti Ukrainassa Venäjän väliaikaisen hallituksen puolesta toimivia, ympärysvaltojen kanssa liitossa olevia kenraali Anton Denikinin asemaa. Ranska oli jopa lähettänyt hänen tuekseen 1918 lopussa ranskalaisia sotilaita vahvistukseksi Ukrainan rannikolle, heidät kuitenkin vedettiin pois huhtikuussa 1919, kun viimeisetkin saksalaiset sotilaat olivat poistuneet.

Alkuvuodesta 1919 ympärysvaltojen saartotoimet saivat neuvostovallan ahtaalle, mikä heikensi Petljuran hallituksen asemaa Krimiltä hyökkäävää Denikiniä vastaan. Vuonna 1919 Petljuran hallitus liittoutui Puolan kanssa, joka pyrki vahvistamaan asemaansa idässä. Vuoden 1920 toukokuuhun mennessä Ukraina ja Puola olivat onnistuneet yhdessä valtaamaan takaisin Ukrainan Kiovaa myöten, mutta Mihail Tuhatševskin joukkojen vastahyökkäys pakotti puolalaiset perääntymään. Tuhatshevski johtamat joukot onnistuvat torjumaan myös Denikinin joukkojen hyökkäyksen etelästä, ja hänen seuraajansa, Pjotr Wrangel joutui evakuoimaan Etelä-Venäjän armeijan viimeiset joukot Krimin niemimaalta 1920.

Puolan ja Neuvosto-Venäjän välinen raja vahvistettiin Riian rauhassa 1921 ja Ukrainan neuvostotasavallan bolševikit pääsivät vakiinnuttamaan viimein valtansa. Joulukuussa 1922 Ukrainan sosialistisesta neuvostotasavallasta tuli Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton eli Neuvostoliiton perustajajäsen, kun Neuvosto-Venäjästä muodostettiin liittovaltio vuoden 1922 perustuslailla, niin sanotulla Leninin perustuslailla. Neuvostoagentit surmasivat Petljuran Pariisissa 1926. Ukrainan neuvostotasavallan pääkaupunkina jatkoi Harkova vuoteen 1934, jolloin Kiovasta tuli jälleen Ukrainan pääkaupunki.

Ukrainaa on sanottu Venäjän tai Neuvostoliiton leipäkoriksi. Näin ollen oli ilmeistä, että kansallishenkisyys – joka oli aiheuttanut vaikean ja lyhyen itsenäisyyden aikana ideologisen ongelman niin suhteessa neuvostovaltaan, saksalaisten suojelukseen kuin myös Georgi Lvovin ja Kerenskin väliaikaiseen hallitukseen ja lopulta myös sen politiikkaa jatkamaan pyrkineiden ympärysvaltojen sekä Venäjän vastavallankumouksellisten politiikkaan – oli Ukrainan merkittävä osa. Neuvostoliiton kannalta Ukraina oli merkittävä osa vuonna 1928 alkanutta suunnitelmataloutta, mikä teki maatalouden kollektivisoinnista tärkeän neuvostohallituksen kannalta.

Neuvostoliiton kommunistinen puolue lähetti Ukrainan pakkokollektivisoimiseksi muualta komissaareja valvomaan toimitusta ja Ukrainaan järjestettiin neuvostohallituksen määräämin pakkoluovutuksin Holodomoriksi kutsuttu nälänhätä, minkä vuoksi jopa kolmen miljoonan ihmisen arvellaan kuolleen vuosina 1930–1932. Ukrainan kommunistisen puolueen pääsihteerinä oli tuolloin Nikita Hruštšov. Ylijäämävilja kaupattiin maailmanmarkkinoilla siten, että viljan hinta laski. Tämä ja Ukrainan lyhyt itsenäisyys pohjustivat ukrainalaisten nationalistien yhteistoimintaa Saksan kanssa vuosina 1941–1944 toisen maailmansodan aikana.

Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 23. elokuuta 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, mikä ratkaisi sen, ettei Neuvostoliitto osallistunut Ranskan, Britannian ja Puolan rinnalla Saksan vastaisiin toimiin toisen maailmansodan alussa syyskuussa 1939, vaan päin vastoin osallistui Puolan jakamiseen Saksan kanssa miehittämällä Puolan länsiosat vedoten alueella olevan ukrainalaisen ja valkovenäläisen väestön suojeluntarpeeseen. Puolalle kuulunut itäosa, Itä-Galitsia, liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan. Vuonna 1940 Neuvostoliitto painosti Romanian luovuttamaan Pohjois-Bukovinan ja Bessarabian, joista Pohjois-Bukovina liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan, kun taas lähinnä myös romanialaisen väestön asuttamasta Bessarabiasta muodostettiin Moldavian neuvostotasavalta, mikä on Neuvostoliiton hajottua itsenäistynyt Moldovaksi.

Puolassa 1934 vangittu Ukrainan itsenäisyystaistelua jatkanut Stepan Bandera vapautettiin 1939, kun saksalaiset olivat miehittäneet Puolan. Vuonna 1941, kun saksalaiset olivat vallanneet Ukrainan (Itä-Galitsian), julisti Bandera Lvovissa Ukrainan tasavallan uudelleen perustetuksi. Saksa sitoi Ukrainan tiukasti itseensä sallimatta sille Slovakian valtion tai Itsenäisen Kroatian valtion kaltaista itsenäisyyttä määrittelemällä sen komissariaatiksi. Bandera ja muut kansallismieliset sekä neuvostovastaiset ukrainalaiset vangittiin. Bandera kuitenkin vapautettiin vuonna 1944. Myöhemmin hänet surmasivat neuvostoagentit vuonna 1959 Münchenissä.

Toisen maailmansodan tuloksena Ukrainan neuvostotasavallan ja Puolan raja kulki pääosin Curzonin linjaa pitkin, jolloin Ukrainaan liitettiin pääosa Volhyniasta ja Itä-Galitsiaa, myös Lvov. Myös osia Tšekkoslovakiasta, Karpato-Ukraina, liitettiin Ukrainaan.

Viimeisen aluelisäyksen Ukraina sai Venäjältä 1954, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšovin aloitteesta Ukrainaan liitettiin myös Krimin niemimaa, mistä tuli myöhemmin itsenäistyneen Ukrainan ja Venäjän välinen kiista Mustanmeren laivastotukikohdasta ja Sevastopolista.

Neuvostotaloudessa Josif Stalinin jälkeen kokeiltiin monia tapoja säätää komentotaloutta tehokkaammaksi. Talousstalinismille oli tyypillistä ministeriökohtainen sektoriohjaus, josta oli seurauksena se, että arvoketjut eri teollisuuslaitoksia omistavien ministeriöiden tuotantoketjuissa muodostuivat toisistaan poikkeaviksi. Sama puolivalmiste saattoi maksaa tuotantokustannuksiltaan samalla alueellakin tuotettuna yhden ministeriön tuotantolaitoksessa tuotettuna kolme kertaa enemmän kuin toisen ministeriön.

Tätä varten pyrittiin luomaan toimialapohjaisen sektorihallinnon korvikkeeksi aluetaloudellista suunnittelua, sovnarhosit, joita kokeiltiin Hruštšovin kauden puolivälissä. Brežnevin alkukausi oli teollisen kasvun, koneenrakennuksen ja terästeollisuuden kasvun aikaa, joka kuitenkin alkoi hiipua 1970-luvulle tultaessa huolimatta siitä, että teknillisen ammattikoulun opettajana toiminut Brežnev yritti tehostaa tuottavuutta myös opetusta parantamalla ja kurinalaistamalla.

Brežnevin vuosia (1964–1970) ei Suomessa tunneta talousmielessä. 1970-luvun lopulla sekä 1980-luvun alussa, pysähtyneisyyden vuosina, Ukrainassa ei ollut merkittävää taloudellista kasvua neuvostotasavaltojen piirissä ja Neuvostoliitto panosti voimakkaasti pohjoisten alueiden öljy- ja kaasuteollisuuteen, mikä takasikin ensimmäisen (1974) ja toisen öljykriisin (1979) vuoksi Neuvostoliitolle mittavia valuuttatuloja energian viennistä ja mahdollisti jopa läntisten kulutustavaroiden ostamisen jossain määrin myös suoraan tavallisille kuluttajille.

Alkaneessa puoluejohtoisessa kritiikissä 1980-luvun alussa myös Ukrainaa pidettiin vanhoillisena ja pysähtyneenä neuvostotasavaltana. Sieltä siirtyikin paljon väkeä pohjoiseen.

Perestroika alkoi julkisuudella, glasnostilla (glasnost ei tarkoita kansanvaltaista avoimuutta vaan hallinnon julkistamista), mutta vähitellen kiteytyi vaatimukseksi nopeuttaa (verbi uskorit; ’nopeuttaminen’ uskorenie) suunnitelmatalouden toimintoja. Nopeuttaminen johti eritahtisuuteen talousyksiköissä, mikä lopulta johti suunnitelmatalouden keskitetyn jakelujärjestelmän korvautumiseen sääntelemättömillä ja epätasapainoisilla markkinoilla.

Koska perestroika ei tuottanut pysähtyneisyydestä epäillyille alueille glasnostin eikä uskorenien keinoin taloudellista menestystä, alkoi kritiikki inflaatioista nostattaa kansallismielisiä liikkeitä. Ukrainaan perustettiin tasavallan neuvostojohtoa kritisoiva ja perestroikaa avoimesti kannattava kansallismielinen liike Ruh (käsi; kansan käsi), joka vaati puoluejohtaja Volodymyr Štšerbytskyin eroa. Ruh menestyi paikallisvaaleissa maaliskuussa, ja heinäkuussa Ukraina julistautui suvereeniksi.

Elokuussa 1991 Gennadi Janajevin kansallisen pelastuksen komitea yritti kaapata vallan Gorbatšovilta ja palauttaa Neuvostoliiton, minkä aikana Ukrainan korkeimman neuvoston puhemies Leonid Kravtšuk vastusti Boris Jeltsinin tapaan avoimesti kaappausyritystä. Joulukuun alussa 1991 järjestettiin Ukrainassa kansanäänestys itsenäisyydestä, missä 80 % kannatti Ukrainan itsenäistymistä Neuvostoliitosta.

Kravtšuk voitti presidentinvaaleissa Ruhin asettaman vastaehdokkaan ja tuli Ukrainan presidentiksi. Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän johtajat perustivat Itsenäisten valtioiden yhteisön ja Neuvostoliitto lakkautettiin.

Venäjä ja Ukraina ajautuivat riitaan 1992 Krimillä sijaitsevan Neuvostoliitolle kuuluneen Mustanmeren laivaston hallinnasta. Toukokuussa 1992 Krim antoi itsenäisyysjulistuksen Ukrainasta, mikä kuitenkin peruttiin Venäjän ja Ukrainan parlamenttien vastustuksesta. Tämä kuitenkin johti neuvotteluihin Venäjän ja Ukrainan kesken autonomiasta Krimille, minkä johdosta Krimin asema nousi alueesta (oblast) autonomiseksi tasavallaksi. Runsas miljoona Krimin vajaasta kahdesta miljoonasta asukkaasta on venäläisiä.

Laivaston ja Krimin lisäksi toinen kiistakysymys koski Neuvostoliiton Ukrainan alueelle jääneitä ydinaseita. Venäjän ja Yhdysvaltain tavoitteena oli estää ydinsulkusopimuksen hengen mukaisesti uusien ydinasevaltioiden muodostumista Itsenäisten valtioiden yhteisössä tai niiden leviäminen kolmansiin maihin esimerkiksi asekaupan avulla. Ukraina luovutti toukokuussa 1992 taktiset ydinaseet Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliselle seuraajavaltiolle, Venäjälle, mutta piti strategiset ydinaseet itsellään. Vuonna 1992 Ukrainasta tuli ETYKin (nykyisin ETYJ) jäsen.

Vitold Fokinin hallitus joutui lokakuussa 1992 eroamaan ja uudeksi pääministeriksi tuli Leonid Kutšma. Taloudellinen tilanne sai hiilikaivostyöläiset lakkoilemaan ja Kutšma vaati maan julistamista hätätilaan, mistä Kravtšuk presidenttinä kieltäytyi. Kutšma joutui eroamaan pääministerin tehtävästä syyskuussa 1993. Tilanteen vakauttamiseksi nimitti Kravtšuk kaivosjohtaja Jefim Zviaglinskin pääministeriksi.

Heinäkuussa 1993 Ukrainan parlamentti julisti strategiset ydinaseet omiksi, mutta suostui jo marraskuussa allekirjoittamaan strategisten aseiden rajoittamissopimuksen, START-1:n ja 1994 ydinsulkusopimuksen, minkä perusteella se luopui myös sille jääneistä strategisista ydinaseista ja aloitti länsi-integraation.

Vuonna 1994 pidetyissä ensimmäisissä täysin vapaissa parlamenttivaaleissa 338 täytetystä 450 parlamenttipaikasta sai Ruh enää vain 20 paikkaa ja entiset kommunistit 80 paikkaa. Sitoutumattomien edustajien määrä puolestaan nousi 170 paikkaan.

Tammikuussa 1994 voitti venäläismielinen Juri Meškov Krimin autonomisen tasavallan presidentinvaalit, minkä vuoksi Ukrainan parlamentti kumosi Krimin parlamentin 1992 säätämän perustuslain ja lakkautti Krimin presidentin viran.

Ukrainan pääministeriksi tuli Vitali Masol. Presidentinhallinnoksi muuttuneesta parlamentarismista seurasi, että Kutšma voitti Kratšukin presidentinvaaleissa ja Masolin oli erottava pääministerin tehtävästä. Pääministeriksi tuli entinen varapääministeri Jevhen Martšuk. Vuonna 1994 Ukraina liittyi Naton rauhankumppaneihin.

Huhtikuussa 1995 presidentti Kutšma anoi asetuksen, jonka mukaan Krim on presidentin hallinnossa, kunnes Krimin parlamentti esittää uutta perustuslakia Ukrainan parlamentin kumoaman tilalle. Kesäkuussa Venäjän presidentti Boris Jeltsin ja Kutšma sopivat siitä, että Venäjä saa pitää Krimillä sijaitsevaa Sevastopolia Mustanmeren laivaston tukikohtanaan.

Martšuk joutui eroamaan toukokuussa 1996, ja pääministeriksi tuli Pavlo Lazarenko, joka erosi seuraavan vuoden heinäkuussa 1997. Virkaa tekeväksi pääministeriksi tuli varapääministeri Vasyl Durdynets ja sitten Valeri Pustovoitenko. Venäjä ja Ukraina pääsivät yhteisymmärrykseen vuodesta 1992 kestänestä kiistasta Neuvostoliiton Mustanmeren laivaston alusten jakamisesta Ukrainan ja Venäjän kesken. Tammikuussa 1998 allekirjoitettiin Ukrainan ja Venäjän kesken sopimus, jolla vahvistettiin Ukrainan rajojen loukkaamattomuus eli käytännössä Krimin kuuluminen Ukrainalle, vaikka Krimin siirtämistä Ukrainalle 1954 oli pidetty Neuvostoliiton silloisen perustuslain vastaisesti suoritettuna toimena.

Maaliskuussa 1998 olivat kommunistit vahvistaneet asemaansa jo siten, että presidentinvaaleissa Kutšman päähaastajana oli Petro Simonenko, minkä tosin Kutšma voitti. Huhtikuussa 2000 Kutšma järjesti kansanäänestyksen, missä enemmistö kannatti presidentin valtuuksien lisäämistä entisestään. Oppositio järjesti maaliskuussa 2001 suurmielenosoituksen yksinvaltaiseksi koettua presidenttiä vastaan, ja 2002 uudistusmielisestä ”Meidän Ukrainamme” -vaaliliitosta tuli suurin parlamenttiryhmä, vaikkakin parlamentin enemmistö tuki edelleen presidenttiä tukevaa vaaliliittoa ”Yhtenäisen Ukrainan puolesta” sitoutumattomien tuella.

Vuonna 2002 epäiltiin Ukrainan valtiollisen asevientiyhtiön vieneen välikäsien kautta tutkateknologiaa Irakiin ja presidentin epäiltiin olleen asiasta tietoinen. Yhtiön johtaja kuoli onnettomuudessa.

Pääartikkeli: Ukrainan presidentinvaalit 2004

Vuonna 2004 Ukrainassa järjestettiin presidentinvaalit, Istuva presidentti Kutšma ei enää ollut ehdokkaana. Viktor Juštšenkon johtama poliittinen liike Meidän Ukrainamme (fraktsija ”Naša Ukrajina”, фракція ”Наша Україна”) nousi tällöin voimakkaasti esille. Juštšenkoa pidettiin Kutšman-vastaisen länsimielisen opposition johtohahmona. Presidentin linjaa taas tuki maan teollistuneen itäosan venäjänkielisten seutujen tukema Viktor Janukovytš. Vaalien ensimmäisellä kierroksella lokakuun lopussa kumpikaan pääehdokkaista ei onnistunut keräämään yli puolta annetuista äänistä. Vaalien toinen kierros kahden ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä käytiin 21. marraskuuta 2004. Epäselvyyksien vuoksi syntyi Juštšenkoa kannattava länsimielinen oranssi vallankumous. Vaalin toinen kierros uusittiin 26. joulukuuta 2004 ja voittajaksi tuli opposition ehdokas Juštšenko yli 52 prosentin ääniosuudella.

Ukrainan pääministeriksi nimitettiin vaalien jälkeen Juštšenkon näkyvä liittolainen Julija Tymošenko. Perustuslakia muutettiin parlamentaariseen suuntaan, presidentin valtaoikeuksia vähennettiin ja pääministerin valtaa lisättiin. Oranssit voimat ajautuivat kuitenkin pian keskinäisiin riitoihin ja Tymošenkon hallitus erotettiin korkeimman hallinnon lahjusepäilyjen vuoksi syyskuussa 2005. Tymošenkon yhtä lyhytaikaiseksi seuraajaksi tuli Juri Jehanurov, joka sai parlamentilta epäluottamuslauseen 10. tammikuuta 2006 mutta jatkoi virkaatekevänä pääministerinä uuden hallituksen muodostamiseen asti. Maaliskuun parlamenttivaaleissa Janukovitš johti Alueiden puolueen vaalivoittoon ja suurimmaksi puolueeksi. Maaliskuun vaalien jälkeen jouduttiin kuukausien pattitilanteeseen, jossa toimivaa hallitusta ei saatu muodostettua.

Oranssien Meidän Ukrainamme ja Julija Tymošenkon ryhmittymän yhteishallitus Ukrainan sosialistipuolueen kanssa hajosi sosialistien valittua oman miehensä Oleksandr Morozin Radan puhemieheksi ja loikattua Alueiden puolueen puolelle ”antikriisikoalitiohallituksen” muodostamiseksi. Juštšenko kieltäytyi nimittämästä kilpakumppaniaan pääministeriksi, kunnes uusi vaalien järjestämisen mahdollistava aikaraja tuli vastaan. Tällöin Alueiden puolue liittolaisineen uhkasi presidentin viraltapanolla. Myös edeltävää pääministeriä Juri Jehanurovia, joka erotettiin tammikuussa, ja joka johti siitä lähtien toimitusministeristöä, pyrittiin nostamaan takaisin asemaansa peruuttamalla tammikuun erottaminen.

Huolimatta siitä, että hän oli julkisesti kieltäytynyt yhteistyöstä Janukovitšin kanssa, Juštšenko nimitti tämän pääministeriksi ja muodosti ”kansallisen yhtenäisyyden koalitiohallituksen” Meidän Ukraina -puolueen kanssa 3. elokuuta 2006. Parlamentti hyväksyi Janukovitšin pääministeriksi äänin 271–9, opposition boikotoidessa äänestystä. Kolmen puolueen hallituskoalitio sai 239 paikkaa 450-jäseniseen Radaan.

Joulukuussa 2006 Verkhovna Rada erotti presidentin nimittämän ulkoministeri Borys Tarasjukin.^[30] Presidentti Juštšenko ei hyväksynyt tätä ja väitti ministerin erottamisen olevan presidentin vastuulla. Hallitus esti Tarasjukia osallistumasta kokouksiinsa, jonka jälkeen Tarasjuk haastoi alueiden puolueen edustajat oikeuteen huliganismista. Ševtšenkon piirinoikeus kumosi Verkhovna Radan päätöksen, mutta parlamentin mukaan alioikeuden päätös ei voi muuttaa sen päätöksiä.^[31]

Janukovitšin hallitus laajensi kannatuspohjaansa ottamalla hallitukseen opposition tukijoille, jotka näin siirtyivät hallituksen taakse. Erityisesti Juštšenkoa huolestutti hänen entisen tukijansa Anatoli Kinahin nimitys valtiovarainministeriksi, mikä sai maaliskuussa 2007 kymmenen opposition edustajaa loikkaamaan hallituksen tukijoiksi. Janukovitš ja puhemies Moroz lupasivat koalition kasvavan kesään mennessä kahteen kolmasosaan tai 300 edustajan suuruiseksi, mikä mahdollistaisi presidentin veto-oikeuden kumoamisen tai perustuslain muuttamisen.

Juštšenko antoi huhtikuussa 2007 asetuksen Verkhovna Radan hajottamisesta, minkä hallitus ja parlamentin enemmistö katsoivat perustuslain vastaiseksi ja jatkoivat työskentelyään. Ukrainan perustuslain mukaan parlamentin saa hajottaa vain kolmesta syystä, jotka liittyvät sen kykenemättömyyteen kokoontua tai muodostaa hallitusta. Juštšenkon mukaan hajotuksen peruste on se, että parlamentti on toiminut yli kuukauden ilman enemmistökoalitiota, ja on edustajien loikkausten myötä muuttunut laittomaksi. Vastustajien mukaan enemmistökoalitio on laillinen, koska sen muodostivat parlamenttiryhmät. Juštšenko jatkoi opetaatiotaan erottamalla toukokuussa Ukrainan valtakunnansyyttäjän perustuslain rikkomisen perusteella. Presidentti ilmoitti myös ottavansa hallintaansa Janukovitšin puolella olleen sisäministeri Vasyl Tsuškon Berkut-joukkojen sotilaat, jotka lain mukaan ovat sisäministeriön alaisuudessa.^[32]

Uudet vaalit pidettiin syyskuussa 2007. Vaaleissa Janukovitšin Alueiden puolue sai jälleen eniten ääniä ja paikkoja (175 jossa -11), vaikka menettikin hieman, Tymošenkon blokki lisäsi paikkamääränsä (156 jossa +27) ja presidentti Juštšenko tukipuolue Meidän Ukrainamme jatkoi alamäkeään (72 jossa -9). Niin sanotuilla oransseilla puolueilla oli niukka paikkaenemmistö (228/450), joka olisi riittänyt hallituksen muodostamiseen, mutta osa Meidän Ukrainamme edustajista kieltäytyi allekirjoittamasta yhteistyösopimusta Tymošenkon blokin kanssa.^[33][34]

Pitkällisen viivytyksen jälkeen Tymošenko nousi uudelleen pääministeriksi 18. joulukuuta 2007 Juštšenkon ja Tymošenkon tukijoiden muodostaman koalition hallitukseen.^[35]

Juštšenkon ja Tymošenkon välit heikkenivät taas, kun Tymošenko kieltäytyi tukemasta Georgiaa Venäjän–Georgian sodan aikana elokuussa 2008. Presidentinhallinnon edustaja Andriy Kyslynskyi syytti Tymošenkoa maanpetturuudesta ja korruptiosta. Kun Tymošenkon blokki liittoutui Alueiden puolueiden ja kommunistien kanssa säätämällä lait, jotka vähensivät presidentinvaltaa ja helpottivat hänen erottamistaan, presidentti Juštšenkon tukipuolue Meidän Ukrainamme erosi hallituksesta 4. syyskuuta 2008.

Ukraina ajautui vakavaan talouskriisiin syksyllä 2008 kansainvälisen talouskriisin yhteydessä. Lokakuussa 2008 kolmen viikon aikana pankeista nostettiin 32 miljardia hryvniaa ja maan valuutan arvo romahti 23 prosenttia.^[36] Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle 16,5 miljardia dollaria lainaa.^[37]

Hallituskriisi näytti helpottavan 9. joulukuuta 2008, kun rada valitsi Volodymyr Lytvynin uudeksi puhemieheksi.^[38]

Helmikuun 2010 presidentinvaaleissa Janukovitš julistettiin voittajaksi. Tymošenko syytti häntä vaalivilpistä ja erosi pääministerin paikalta. Uudeksi pääministeriksi nousi Mykola Azarov Alueiden puolueesta. Joulukuussa 2010 Tymošenko ja entinen sisäministeri Juri Lutsenko joutuivat oikeuden eteen syytettyinä valtion varojen väärinkäytöstä. Tymošenkon syytteisiin lisättiin myöhemmin vallan väärinkäyttö kaasukaupoissa Venäjän kanssa. Hänet tuomittiin vankeuteen lokakuussa 2011.^[35]

Kesäkuussa 2010 Ukrainan parlamentti päätti luopua Nato-jäsenyyden tavoittelusta.^[35] Sen sijaan maa lähti tavoittelemaan vapaakauppasopimusta Euroopan unionin (EU) kanssa.^[39] Tämä EU:n ja Ukrainan välinen assosiaatiosopimus aiottiin solmia Vilnan huippukokouksessa marraskuussa 2013, mutta sopimuksen ehdoksi EU vaati Ukrainaa hyväksymään lain Tymošenkon vapauttamisesta ja matkustamisesta Saksaan saamaan sairaalahoitoa.^[40] EU-maiden silmissä Tymošenkon tapaus on esimerkki Ukrainan oikeusjärjestelmän puutteista.^[41]

Victor Janukovytš kieltäytyi allekirjoittamasta assosiaatio- ja vapaakauppasopimusta Euroopan unionin kanssa 21. marraskuuta 2013^[42] ja vaati Ukrainalle taloudellista apua sekä tukea kaasuverkoston modernisoinnille. Samaan aikanaa Venäjä houkuteli Ukrainaa mukaan Euraasian unioniin, jonka tarkoitus oli laajentua myös pääomien ja työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen.^[43]

Pääartikkeli: Ukrainan vallankumous 2014

Pääartikkeli: Krimin kriisi 2014

Pääartikkeli: Itä-Ukrainan sota

EU-yhteistyötä kannattavat tahot alkoivat osoittaa mieltään Kiovassa ja muualla Ukrainassa marraskuussa 2013. Mielenosoittajia motivoivat Janukovitšin Venäjään päin kallistuvan talouspolitiikan lisäksi myös maan korruptio ja heikko talous. Venäjä tuki Janukovitšia avoimesti.

18. helmikuuta kuoli kymmeniä, kun poliisin erikoisjoukot puuttuivat koviin ottein protestointiin. Hallituksen puolella olevat tarkka-ampujat ampuivat sekä mellakoijia että poliiseja, jolloin saatiin peruste kukistaa tulevat protestit kovin ottein. Mutta Janukovitš ei yllättäen halunnutkaan jatkaa kovalla linjalla, vaan neuvotteli sopimuksen opposition kanssa.

Valtaan noussut länteen päin kallellaan oleva kansallismielinen hallitus herätti tyytymättömyyttä Venäjän hallituksessa ja Ukrainan venäläisalueilla. Krimin niemimaalle ja Itä-Ukrainaan syntyi helmi-maaliskuussa Ukrainan uutta hallitusta vastustavaa venäläismielistä separatismia, jota kaikki alueilla asuneet venäläiset eivät kannattaneet. Separatistit järjestivät Krimillä kansanäänestyksen. Venäläiset lähettivät Krimille erikoisjoukkoja, ja Ukrainan armeija vetäytyi sieltä. Niinpä Venäjä saattoi liittää Krimin niemimaan itseensä. Jo Krimin tapahtumien aikana olivat venäläismieliset mielenosoittajat ja aseistetut separatistit vallaneet hallintorakennuksia Itä-Ukrainassa. Ukrainan hallitus päätti vastata omalla terrorisminvastaisella operaatiollaan. Venäjä uhkasi mahdollisella sotilaallisella väliintulolla 23.4.2014.

Ukraina syytti Venäjää separatismin synnyttämisestä ja tukemisesta. Ukrainan tilanne kiristi suurvaltojen välit äärimmilleen, koska länsivallat olivat Ukrainan hallinnon puolella venäläisiä vastaan.

Liikemies Petro Porošenkon voitti Ukrainan toukokuun 2014 presidentinvaalit ensimmäisellä kierroksella ja tuli valituksi maan uudeksi presidentiksi.^[44] Ukrainan korruptiota kitkevät uudistukset kuitenkin pian pysähtyivät. Vuoden 2014 vallankumouksen jälkeen aloitetut uudistukset tapahtuivat lähinnä paperilla, ja vanha oligarkkivalta sekä omien etujen ajaminen politiikassa jatkuivat entisellään. Poroshenkon ja hänen taustapuolueensa suosio laskivat.^[45]

Huhtikuussa 2019 Ukrainan presidentinvaaleissa istuva presidentti Petro Porošenko sai vain vajaat 25 prosenttia äänistä ja haastaja Volodymyr Zelenskyi otti murskavoiton yli 73 prosentilla. Tv-koomikkona tunnetuksi tulleen Zelenskyin nuoruus, kokemattomuus, venäjänkielisyys ja juutalaisuus eivät estäneet hänen nousuaan presidentiksi, sillä kansa oli väsynyt Ukrainan poliittiseen eliittiin.^[46] Ukrainan uusi presidentti Volodymyr Zelenskyi astui virkaan toukokuussa 2019 ja ilmoitti heti virkaanastujaispuheessaan hajottavansa maan parlamentin. Samalla hän kertoi tulitauon saamisen Itä-Ukrainaan olevan hänen ensimmäinen tehtävänsä.^[47]

Ukrainan parlamenttivaaleissa heinäkuussa 2019 Zelenskyin Kansan palvelija -puolue sai enemmistön. Puolue sai Ukrainan parlamentin 450 paikasta 251. Kansan palvelijan lisäksi neljä muuta puoluetta ylitti parlamenttiin pääsemiseen vaaditun viiden prosentin alarajan. Yksi niistä puolueista oli Venäjä-myönteinen Elämän puolesta -puolue, joka tuli toiseksi noin 13 prosentin ääniosuudella. Ukrainan entisen presidentin Petro Porošenko Euroopan solidaarisuus -puolue ja entisen pääministerin Julia Timošenkon Isänmaa-puolue pääsivät parlamenttiin noin kahdeksan prosentin ääniosuudella.^[48] Elokuussa 2019 Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi nimitti pääministeriksi hallinnossaan työskentelevän Oleksi Hontšarukin. Parlamentti hyväksyi poliittisesti melko kokemattoman Hontšarukin pääministeriksi.^[49]

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi tapasivat joulukuussa 2019 Pariisissa ja he sopivat muun muassa kattavasta tulitauosta, vankien vaihdosta ja uusien rajanylityspaikkojen luomisesta.Suuret poliittiset kysymykset jäivät pöydälle. Näitä olivat Venäjän ja sen tukemien joukkojen vetäminen pois Itä-Ukrainasta ja vaalien järjestäminen. Kokous oli silti merkittävä, koska rauhanprosessi oli ollut täydellisesti pysähdyksissä yli kolme vuotta.^[50]

Ukrainan perustuslakiin kirjattiin Zelenskyin valtakaudella päätös, jonka mukaan Ukraina tulee liittymään EU:hun ja Natoon.^[51][52] Venäjä vastusti sitä.^[53]

Ukraina palasi vuonna 2023 viettämään joulua 25. joulukuuta eli länsimaissa käytetyn gregoriaanisen kalenterin mukaan. Sitä ennen oli näin tehty viimeksi vuonna 1917.^[54]

Pääartikkeli: Venäjän-Ukrainan sota 2022

Venäjä keskitti viimeistään marraskuusta 2021 lähtien joukkojaan Ukrainan rajan läheisyyteen^[55] ja aloitti 24. helmikuuta 2022 täysimittaisen sodan Ukrainassa.^[56][57]

Venäjä pyrki estämään Ukrainan tulevan liittymisen Natoon ja auttamaan Ukrainan venäläismielisiä kapinallisia. Ukrainan entisen Washingtonin-suurlähettilään Volodymyr Jeltšenkon mukaan Venäjä pyrki luomaan Ukrainaan venäläismielisen hallituksen.^[58][59]. Putin sanoi Venäjän tavoitteiksi Ukrainan demilitarisoinnin ja puolueettoman aseman, jotta sen alueelta ei kohdistuisi uhkaa Venäjään. ^[60]

Venäläiset etenivät noin viikossa Kiovan lähelle. He valtasivat melko suuria alueita monilla muillakin rintamanlohkoilla, varsinkin etelässä. Mutta alun nopea eteneminen hidastui noin viikon sisään sodan alusta.^[61][62] Venäläisillä oli muun muassa merkittäviä huolto-ongelmia^[63] ja muun muassa ukrainalaisten läntiset panssarintorjunta-ohjukset osoittautuivat tehokkaiksi.^[64][65]

Myös Valko-Venäjäkin liittyi sotaan mutta ei lähettänyt joukkojaan.^[66] Venäjän ilmavoimat tekivät lukuisia ilmaiskuja Ukrainan sotilaskohteita ja infrastruktuuria vastaan.^[67][68] Venäjä väitti, ettei sen armeija kajoa siviilikohteisiin,^[69] mutta kaupungeista otetut kuvat kertoivat toista.^{[70][71] [72]} Tykistö tulitti muun muassa Mariupolia ja Harkovaa aiheuttaen laajaa rakennusten tuhoa ja siviilien kuolemia.^[73][74][75] Noin 1,7 miljoonaa pakeni sotaa kymmenessä päivässä ulkomaille. ^[76] Ainakin 549 siviiliä kuoli ja 957 haavoittui 10. maaliskuuta mennessä, luultavasti paljon enemmän.^[77] Yksin Mariupolissa kuoli Ukrainan mukaan yli 2 000 ihmistä.^[78][79] Siviilien evakuoinnissa sotaakäyvistä kaupungeista oli suuria vaikeuksia tai se oli mahdotonta.^[80][81][82]

Länsi asetti kovia talouspakotteita Venäjälle,^[83] joihin Venäjä vastasi omin pakottein.^[84][85]

Venäjä rajoitti merkittävästi sodasta kertomista mediassa^{[86][87][88][89][90][91]}. Sotaa vastaan osoitettiin mieltä monissa maissa, myös Venäjällä.^[92][93] Venäjällä oli myös sotaa tukevia mielenilmauksia.^[94] Esimerkiksi riippumaton tutkimuskeskus Levadan johtajan mukaan Venäjän kansan tuki erikoisoperaatiolle oli suurta, ja valtiollisen tutkimuskeskuksen mukaan vain viidesosa vastusti operaatiota.^[95] 21. syyskuuta julistetun liikekannallepanon on arvioitu kuitenkin kiristäneen kansalaismielipiteitä Venäjällä.^[96][97]

Venäjän hallinto pyrki propagandalla motivoimaan ihmisiä tukemaan sotaa. Tunnettua oli panssarivaunujen kylkeen käytetyn Z-tunnuksen käyttö kampanjoinnissa.^[72]

Länsimaat lähettivät aseapua Ukrainalle, mutteivat muuten puuttuneet sotaan.^[98][99] Useat yritykset lopettaa sota neuvotteluilla ovat epäonnistuneet.^[100] Venäjä aikoi maaliskuussa 2022 jatkaa sotaa niin kauan, kunnes Venäjän vaatimuksiin on suostuttu.^[101][102]

• Remy, Johannes: Ukrainan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-354-2
• Tuomikoski, Pekka: Ukrainan historia kolmessa vartissa. Helsinki: Aviador, 2024. ISBN 978-952-381-233-8

• Remy, Johannes: Ukrainan kysymys ja Ukrainan kansallinen liike Venäjän keisarikunnassa 1800-luvulla
• Andrej Kotljarchuk: In the Shadows of Poland and Russia s. 248–. Södertörns högskola 2006 (dissertation) (englanniksi) (Ruotsin seikkailuja Ukrainan historiassa)