Termi science fiction on yhdysvaltalaisen tieteislehtien toimittajan Hugo Gernsbackin 1920-luvulla keksimä. Suomessa termin tieteiskirjallisuus loi tohtori Eino Kauppinen 1950-luvun alkupuolella.
Tieteiskirjallisuudelle on laadittu erilaisia määritelmiä. Tieteiskirjallisuuden rajat eivät ole yksiselitteisen selkeät. Tieteiskirjallisuus lähenee monia kirjallisuudenlajeja, erityisesti kauhu- ja fantasiakirjallisuutta. Näillä kolmella lajilla onkin yhteiset juuret 1800-lukua edeltävässä ei-realistisessa kirjallisuudessa.[1]
Tieteiskirjallisuus tarkoitti 1800-luvulla viihteellisin keinoin tieteellisistä tosiasioista kertovaa tietokirjallisuutta. Edgar Allan Poen mukaan lajityypissä oli kyse ikään kuin ”vilkaisusta puoliksi suljettujen luomien ali tulevaisuuteen, läpi ajan ja avaruuden”. Vaikka lajityyppi mielletään yleisesti angloamerikkalaiseksi, tieteiskirjallisuus oli levinnyt jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ympäri maailman. Esimerkiksi Kiinassa esiteltiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina kexuo xiaoshuo – karkeasti käännettynä tieteistarinat, ja sekä latinalaisessa Amerikassa että Australiassa ensimmäiset tieteisteokset julkaistiin jo 1800-luvun puolella.
Tieteiskirjallisuuden isäksi nimitetään usein ranskalaista Jules Verneä, jonka kirjoissa esiintyvistä keksinnöistä monet ovat myöhemmin toteutuneetkin. Hän esitti esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, että ilmaa raskaammat lentolaitteet eli lentokoneet tulevat olemaan suurempi menestys kuin ilmaa kevyemmät eli kuumailmapallot. Kuitenkin jo ennen Verneä Ranskassa oli ilmestynyt yli 100 tieteiskirjallisuudeksi luokiteltavaa teosta.
Tieteiskirjallisuus alkoi muotoutua omaksi lajikseen vasta 1800-luvun lopulla, jolloin teollisen vallankumouksen ja Charles Darwininkehitysopin vaikutukset heijastuivat kirjailijoiden, muun muassa Jules Vernen ja H. G. Wellsin tuotantoon. Varsinaisen tieteiskirjallisuuden – lajin sisäisistä käytänteistä tietoisen kirjallisuuden – kirjoittaminen käynnistyi laajemmin vasta 1920-luvulla.[3]
Tieteiskirjallisuuden kulta-ajaksi on kutsuttu aikakautta 1930-luvun puolivälistä 1950-luvun loppuun[4]. Kulta-aikaa seurasi uusi aalto, joka oli jopa tieteen ja tieteisfiktion vastaista[5]. 1980-luvulla ilmaantui kyberpunk.[5] Nykyään esillä on ollut myös termi spekulatiivinen fiktio, joka viittaa laajasti kauhuun, fantasiaan ja tieteiskirjallisuuteen.[6] Valtavirtakirjallisuus myös käyttää enenevässä määrin tieteiskirjallisuuden aineksia.
Avaruusooppera-sanan juuret ovat saippuaoopperassa, väljimmillään sillä tarkoitetaan mitä tahansa avaruuteen sijoittuvaa seikkailua, mutta toisaalta sillä voidaan viitata myös kyseisen alalajin laatuun: toimintapainotteiset, liioittelevat tai viihteelliset avaruusseikkailut leimataan monesti avaruusoopperoiksi. Parhaimmillaan avaruusoopperat ovat taidokkaita luomuksia, mutta ne voivat myös parodioida lajin militaristisia puolia.[3]
Tieteiskirjallisuus kirjallisuuden lajina
Tieteiskirjallisuudessa kerronta on monesti suoraviivaisempaa ja selkeämpää kuin kaunokirjallisuudessa yleisesti. Sekä tieteiskirjoja että tavanomaista näytelmäkirjallisuutta kirjoittanut Orson Scott Card on arvioinut[7] syyksi sen, että tieteiskirjallisuudessa älyllisyys ja sanoma ovat usein itse tarinan ominaisuuksia, eikä niitä tarvitse luoda tekstiin tyylikikoilla tai vertauskuvallisella kerronnalla. Monet yleisen kirjallisuuden asiantuntijat ja kriitikot kuitenkin pitävät helppolukuista tyyliä merkkinä taiteellisten ansioiden puutteesta. Tätä Orson Scott Card pitää väärinkäsityksenä:
»Monet kirjailijat ja kriitikot ovat rakentaneet koko uransa sen käsityksen varaan, että mikä tahansa kirjallisuus, mitä tavalliset ihmiset voivat ymmärtää ilman mietiskelyä on arvotonta löpinää – – Jos yleisesti sovittaisiin, että tarinat tulisi kertoa selkeästi, kirjallisuuden professorit menettäisivät työpaikkansa ja hämärän, koodikielellä kirjoitetun kaunokirjallisuuden luojat saisivat osakseen sääliä eikä kunniaa vaikeaselkoisuudestaan.»
Hannu Rajaniemi on suomalainen kansainvälisesti menestynyt tieteiskirjailija.
Varhaiset tieteiskertomukset 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa olivat kuvitelmia tulevaisuudesta ja yhteiskunnallisia utopioita.[8][9] Itsenäistymisen jälkeen ilmestyi useita teoksia, joiden voi sanoa edustavan Euroopassa 1800-luvun loppupuolelta asti yleistä tulevaisuuden sota -lajityyppiä. Jännitysromaaneissa taas esiteltiin tulevaisuuden keksintöjä, aika- ja avaruusmatkoja.[8] 1940-luvun lopulta alkaen tieteiskirjallisuus oli yleisimmin nuortenkirjallisuutta, mutta nykyaikaisen tieteiskirjallisuuden käsite tuli Suomessa 1950-luvulla tunnetuksi.[8] Vuonna 1968 ilmestyi Erkki AhosenPaikka nimeltä Plaston, joka oli ensimmäinen vakava aikuisten tieteisromaani pitkään aikaan. 1970-luvun romaaneissaan Ahonen pohti ihmisen ja tekniikan suhdetta muuttuvassa yhteiskunnassa.[10]
Bengtsson, Niklas: Romuluinen robotti. Tieteiskirjallisuuden bibliografia 1990–2000 ja robotin historiaa. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2001. ISBN 951-692-492-1
Sisättö, Vesa: Fantasiakirjallisuus. Teoksessa Riikonen, H. K. (päätoim.): Suomennoskirjallisuuden historia 1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-889-3
↑ abcdSisättö, Vesa: Tieteis- ja fantasiakirjallisuus Suomessa. Teoksessa Sisättö, Vesa & Jerrman, Toni (toim.): Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita, s. 13–18. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2006. ISBN 951-692-617-7
↑Ijäs, Jyrki: Suomalainen tieteiskirjallisuus. Teoksessa Hinkkanen, Juhani & Ekholm, Kai (toim.): Science fiction. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1990. ISBN 951-692-217-1
D’Ammassa, Don: Encyclopedia of Science Fiction. New York: Facts on File, 2005. ISBN 0-8160-5924-1
Aldiss, Brian W. & Wingrove, David: Trillion Year Spree. The History of Science Fiction. London: Victor Gollancz, 1986. ISBN 0-575-03943-4
Bould, Mark et al. (toim.): The Routledge Companion to Science Fiction. London: Routledge, 2011. ISBN 978-0-415-45379-0
James, Edward & Mendlesohn, Farah (editors): The Cambridge Companion to Science Fiction. Cambridge: Cambridge University Press, 2003. ISBN 0-521-81626-2
