PROFILPELAJAR.COM

Sadan kukan kampanja (perinteiset merkit: 百花齊放; yksinkertaistetut merkit: 百花齐放; pinyin: Bǎihuā Qífàng) oli Kiinan kommunistisen puolueen lyhyt avoimuuskampanja vuosina 1956–1957, jonka aikana kansalaisia kannustettiin ilmaisemaan vapaasti mielipiteensä ja tuomaan esiin järjestelmän epäkohtia. Nimitys tuli puoluejohtaja Mao Zedongin julistuksesta ”Antakaa sadan kukan kukkia”, joka tarkoitti erilaisten mielipiteiden ilmaisunvapautta. Maan johto yllättyi kriittisen palautteen määrästä ja kampanja lopetettiin pian. Vuonna 1957 järjestetyssä vastakkaisessa oikeiston vastaisessa kampanjassa monet kriittisiä näkemyksiä sadan kukan kampanjan aikana esittäneet vangittiin puolueen vihollisina.

Kampanjan vaiheet

Sadan kukan kampanjan taustalla oli toisaalta Neuvostoliitossa käynnistyneen destalinisaation esimerkki,^[1]^[2] toisaalta Kiinan kommunistisen puolueen johdossa voimistunut näkemys, että sosialismin pohjan luomisen jälkeen seuraavaksi olisi keskityttävä maan talouden kehittämiseen ja tähän tarvittiin kiinalaisen älymystön aktiivisempaa panosta.^[1] Joidenkin lähteiden mukaan avoimuuskehitys alkoi Kiinassa jo ennen neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin helmikuussa 1956 pitämää salaista puhetta, jossa Josif Stalinin rikokset virallisesti tuomittiin.^[3] Pian Hruštšovin puheen jälkeen Mao määräsi vähentämään Kiinassa tehtävien pidätysten ja teloitusten määrää.^[4]

Toukokuussa 1956 pitämässään puheessa Mao sanoi ”Antakaa sadan kukan kukkia ja sadan koulukunnan kilpailla”. Hänen on katsottu viitanneen kukilla taiteiden ja koulukunnilla tieteiden vapauteen. Samaan aikaan taiteilijoiden ja kirjailijoiden vapauksia kritiikin esittämiseen lisättiin jonkin verran ja joidenkin länsimaisten elokuvien ja näytelmien esittäminen sallittiin. Tiede- ja taidepiirit esittivätkin jonkin verran arvostelua kommunistisen järjestelmän epäkohtia kohtaan, mutta tässä vaiheessa kritiikki oli melko varovaista.^[1]^[2]

Maon vaatimuksesta kommunistinen puolue käynnisti toukokuun 1957 alussa laajemman ja näkyvämmän ”työtapojen korjauskampanjan”, jonka aikana kaikkia kansalaisia innostettiin kritisoimaan epäkohtia puolueen toiminnassa. Puolueen kaaderit suhtautuivat kampanjaan epäillen, mutta Mao kannusti heitä helmikuussa 1957 puolueväelle pitämässään puheessa ”Kansan sisäisten ristiriitojen oikeasta käsittelemisestä”, jossa hän korosti eroa kansan esittämän hyödyllisen kritiikin ja puolueen vihollisten vaarallisen kritiikin välillä. Erityisesti kritiikkiä toivottiin älymystöltä ja kommunistisen puolueen rinnalla toimineilta pienpuolueilta.^[1]

Alun varovaisuuden jälkeen kiinalaiset innostuivat toukokuussa 1957 arvostelemaan äänekkäästi kommunistista puoluetta. Suuri osa esitetystä kritiikistä koski puoluekaaderien toimintatapoja ja sekaantumista kaikkiin mahdollisiin asioihin. Jotkut kuitenkin syyttivät myös puoluetta sosialismin aatteiden pettämisestä ja uuden hallitsevan yläluokan luomisesta, ja vaativat lisää kansalaisvapauksia. Varsinkin yliopisto-opiskelijat esittivät hyvin rohkeaa arvostelua ja vaativat yliopistoille autonomiaa ja riippumattomuutta puolueen ohjauksesta. Pekingin yliopistosta tuli hetkeksi itsenäisen opiskelijaliikkeen keskus. Puoluejohto säikähti pelätessään puolueenvastaisen liikehdinnän leviävän myös työläisten keskuuteen.^[1]^[2]

Kampanjan keskeytys

Puolueen ”korjauskampanjan” jälkeen oli jo etukäteen päätetty järjestää oikeiston vastainen kampanja, mutta se päätettiin aloittaa etuajassa. Suuri avoimuuskampanja keskeytettiin 8. kesäkuuta 1957, jolloin se oli ehtinyt kestää viisi viikkoa. Mao julisti toukokuussa puoluekaadereille lähettämässään salaisessa kiertokirjeessä, että taantumuksellisten oli sallittu esittää julkisesti mielipiteitään, jotta heidät saataisiin paljastettua ja tuhottua. Seuranneessa oikeistonvastaisessa kampanjassa hyökättiin kaikkia niitä vastaan, jotka olivat esittäneet kritiikkiä edellisen kampanjan aikana. Eri arvioiden mukaan 300 000 – 800 000 ihmistä joutui erilaisten rangaistusten kohteeksi, kuten maansisäiseen karkotukseen tai työleirivankeuteen. Virallisesti sadan kukan kampanjaa ei koskaan lopetettu.^[1]

Tutkijoiden näkemyksiä

Jotkut ovat myöhemmin väittäneet sadan kukan kampanjaa ennalta suunnitelluksi ansaksi, jolla toisinajattelijat houkuteltiin ilmiantamaan itsensä. Toisen näkemyksen mukaan kyseessä oli vilpittömissä mielin käynnistetty kokeilu, jonka lopputulokseen ei kuitenkaan oltu Kiinan johdossa tyytyväisiä. Erään tulkinnan mukaan sadan kukan kampanja oli Maon henkilökohtainen hanke, jota pääosa kommunistipuolueen johdosta ei missään vaiheessa hyväksynyt, ja sitä seurannut oikeistonvastainen kampanja oli Maon heille tekemä myönnytys.^[1]

Encyclopædia Britannican Mao-artikkelissa sinologi Stuart Reynolds Schram katsoo, että Mao halusi toteuttaa sadan kukan kampanjan muun puoluejohdon varoituksista huolimatta. Salaisen puheen Puolassa ja Unkarissa herättämät levottomuudet eivät lannistaneet Maoa, joka halusi välttää stalinismiin luisumisen ja eriävien mielipiteiden tukahduttamisen. Schramin mukaan Mao uskoi kiinalaisten suhtautuvan puolueeseen enimmäkseen myönteisesti. Kun kommunistipuolueen yksinvalta kyseenalaistettiin, Mao tunsi itsensä petetyksi ja ryhtyi vainoamaan älymystöä.^[3]

Ansatulkintaa edustavat kiistanalaisen Mao-elämäkerran kirjoittaneet Jung Chang ja Jon Halliday. Heidän mukaansa Mao teki Itä-Euroopassa puhjenneista levottomuuksista omat johtopäätöksensä – ongelmana eivät olleet avoimuuden puute ja matala elintaso vaan se, etteivät Itä-Euroopan hallitukset olleet tuhonneet vastavallankumouksellisia aineksia kokonaan. Sadan kukan kampanja kohdistettiin intellektuelleihin ja muihin koulutettuihin ihmisiin, koska heillä oli parhaat edellytykset kertoa näkemyksistään avoimesti. Changin ja Hallidayn mukaan Mao myös kertoi petoksestaan etukäteen muutamille luottohenkilöille.^[4]

Maon henkilääkäri Li Zhisuin mukaan sadan kukan kampanja oli ”uhkapeliä, jonka pohjalla oli usko siihen, että aidot vastavallankumoukselliset olivat harvassa, Hu Fengin kaltaiset kapinalliset oli pysyvästi peloteltu hiljaisiksi, ja että muu älymystö seuraisi Maon esimerkkiä ja hyökkäisi vain sellaisia henkilöitä ja käytäntöjä vastaan, joita Mao itse halusi eniten uudistaa.”^[5]

Lähteet

Chang, Jung & Halliday, Jon: Mao. ((Mao. The Unknown Story, 2005.) Suomentanut Jaana Iso-Markku) Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-13168-0
Li Zhisui: The Private Life of Chairman Mao. The Memoirs of Mao’s Personal Physician. London: Chatto & Windus, 1994. ISBN 0-7011-4018-6 Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
Paltemaa, Lauri & Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-258-3
Schram, Stuart Reynolds: Mao Zedong. Encyclopædia Britannica 5.9.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)

Viitteet

↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g Paltemaa & Vuori 2012, s. 75–87, 445.
↑ ^a ^b ^c Hundred Flowers Campaign. Encyclopædia Britannica 8.5.2016. Viitattu 13.12.2020. (englanniksi)
↑ ^a ^b Schram 2020 (”The emergence of Mao’s road to socialism”).
↑ ^a ^b Chang & Halliday 2005, s. 492–502.
↑ Li 1994, s. 198–199.