Paleokonservatismi on yhdysvaltalainen konservatismin muoto, joka pyrkii säilyttämään maan anglosaksisen ja kristillisen perinnön, rajoittamaan ja hajauttamaan liittovaltion valtuuksia, edistämään perinteisten alueellisten kulttuurien ja erityisesti vanhan etelän kulttuurien kunnioittamista, rajoittamaan voimakkaasti maahanmuuttoa ei-länsimaisista maista, vahvistamaan Yhdysvaltain taloutta protektionismin avulla, vähentämään 1930-luvulla New Dealilla aloitettua hyvinvointivaltiopolitiikkaa sekä kannattaa Yhdysvaltain eristäytymispolitiikkaa.[1]
Paleokonservatiivinen liike syntyi 1980-luvulla tietoisena pyrkimyksenä elvyttää niin sanotun vanhan oikeiston konservatismi, joka oli hallinnut republikaanista puoluetta 1900-luvun alussa. Vanhan oikeiston perinnössä korostetaan erityisesti valtiojohtoisuuden vastustamista ja eristäytymispolitiikkaa.[1] Paleokonservatiivit pyrkivät palauttamaan mielestään ”oikean” konservatismin ja vastustaa etenkin uuskonservatismia, jota se pitää vasemmistolaisten petoksena konservatismia vastaan.[2]
Paleokonservitismi-käsitteen taustalla oli tarkoitus haastaa uuskonservatismi ja korostaa liikkeen ideologiaa ”alkuperäisenä” konservatismina.[3]
Politiikka ja arvot
Paleokonservatiivit ovat taipuvaisia omaksumaan asenteita, jotka ovat historiallisesti liittyneet Yhdysvaltain maaseutu- ja maatalousvaltaisiin alueisiin. Tällaisia arvoja ovat muun muassa perinteisen perhemallin sekä vakiintuneiden sosiaalisten hierarkioiden ja perinteisten sukupuoliroolien kunnioittaminen, alueellisiin elintapoihin puuttuvan valtion väliintulon vastustaminen, kristillisten moraaliperiaatteiden noudattaminen. 1980-luvulta lähtien paleokonservatiivit ovat vastustaneet voimakkaasti monikulttuurisuutta, identiteettipolitiikkaa sekä monimuotoisuusihanteita uhkana Yhdysvaltain etniselle ja kulttuuriselle identiteetille.[1]
Paleokonservatiivien politiikka perustuu Yhdysvaltain modernin konservatismin alkuaikoihin. Liikkeen juuret ovat 1920-luvun ”Amerikka ensin” -ajattelussa, jolloin konservatiivipresidenttien johtama maa suhtautui torjuvasti sotkeutumiseen ulkomaiden asioihin ja vapaakauppaan sekä alkoi rajoittaa maahanmuuttoa.[3][4]
Paleokonservatiivit katsoivat 1990-luvulla, ettei pelkkä puoluepolitiikka tai lainsäädäntötyö kykene ratkaisemaan ongelmia. Puoluepolitiikasta oli paleokonservatiivien mukaan tullut pelkkää opportunistista äänien ostamista, joten he näkivät hitaan, ruohonjuuritason vastakulttuurisen keskustelun ainoana kestävänä muutoksen tienä. Tätä on pidetty valkoisen identiteettipolitiikan varhaisena ilmentymänä.[5]
Vanhan etelän kulttuuri
Paleokonservatiiviseen liikkeeseen kuului 1980-luvulla etelävaltiolaisia ja keskilännen traditionalisteja. Liikkeessä ihailtiin sisällissotaa edeltänyttä ”Vanhaa Etelää”, sen yhteisöllisyyttä, maahan juurtumisen arvostamista, kunnia- ja perhekäsityksiä, perinteistä kristillisyyttä sekä hajautettua vallankäyttöä. Etelän paleokonservatiivit näkivät näkivät teollistuneen ja kaupallistuneen pohjoisen, joka oli tuhonnut Vanhan Etelän. Myös kapitalismi, vapaa markkinatalous ja edistysusko nähtiin ongelmallisina, epävakauttavina sekä yhteisöllisyyttä ja perinteitä tuhoavina asioina.[6]
Eristäytymispolitiikka
Paleokonservatiivit vastustivat Yhdysvaltain aktiivista globaalia roolia ja vaativat paluuta eristäytymispolitiikkaan. Paleokonservatiivien mielestä oikeassa konservatismissa pyritään keskitetyn vallankäytön vähentämiseen niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Paleokonservatiivien mielestä Yhdysvaltojen tuli suojella ainoastaan kansallista suvereniteettia ja välittömiä etujaan.[7]
Protektionismi
Paleokonservatiivien kolmas tavoite oli vähintäänkin osittainen paluu protektionistiseen kauppapolitiikkaan, jolla suojeltaisiin Keskilännen ”Ruostevyön” teollisuusosavaltioiden yhteisöjä. Vapaakauppa ja muu globaalisuus nähtiin ihmisluonnon ja muiden luonnonlakien vastaisena kilpailutilana.[8]
Historia
Tausta ja synty
Paleokonservatiivisen liikkeen juuret ovat vanhassa oikeistossa, joka jäi vähemmistöön New Dealin ja toista maailmansotaa seuranneen ulkomaailman avautumisen ja antikommunismin nousun seurauksena[9]
Vanhan oikeiston vaikutusvalta väheni 1970-luvulta lähtien uuskonservatismin nousun myötä. Uuskonservatiivit, sosiaalikonservatiivit ja talouslibertaristit muodostivat löyhät koalitiot, joita kutsuttiin uusoikeistoksi. Se vetosi laajasti konservativiisin demokraatteihin ja siivitti Ronald Reaganin presdentiksi vuonna 1980. Vanhaa oikeisto edustaneet perinteiset konservatiivit kokivat, että uuskonservativit olivat ottaneet omakseen amerikkalaisen konservatismin omakseen ja laimentaneet sen väärällä antikommunistisella hyvinvointivaltiomallilla.[1]
Erityisen tärkeä alkuaikojen tapaus oli vuoden 1980 kiista National Endowment of Humanitiesin johtopaikasta. Etelävaltiolainen Mel Bradford nimitettiin johtajaksi, mutta uuskonservatiivit peruivat hänen nimityksensä. Konservatiiviliikkeen sisäisen taisto aiheutti liikkeen sisälle vastakkainasettelun ja Bradfordia puolustaneet ryhtyivät kutsumaan itseään paleokonservatiiveiksi.[10] Samuel T. Francis johti 1980-luvulla kampanjoita ei-länsimaisen maahanmuuton lopettamiseksi, jota pidettiin uhkana Yhdysvaltain sydänmaiden elämäntavalle.[11]
Berliinin muurin murtuminen (1989) ja Neuvostoliiton romahtaminen (1991) rohkaisivat paleokonservatiiveja ilmaisemaan voimakkaasti vastustuksensa uuskonservatismia kohtaan sekä ajamaan uutta politiikkaa, joka oli saanut innostuksen vanhan oikeiston ideologisesta taistelusta New Dealia kannattaneita demokraatteja vastaan.[1]
Paleokonservatiivit ryhtyivät vastustamaan myös republikaanisen puolueen valtaeliittiä sekä kristillistä oikeistoa, jonka he katsoivat unohtaneen oikean tehtävänsä eli kristillisen kulttuurin ja elämäntavan iskostamisen yhdysvaltalaisiin. Paleokonservatiivien mielestä konservatiivinen liike oli etääntynyt todellisesta konservatismista niin kauas, että he itse ottivat myös etäisyyttä konservatismi-sanaan.[12]
Kannatuksen huippu
Palokonservatiivien vaikutus amerikkalaisessa oikeistossa saavutti huippunsa 1900-luvun lopulla Pat Buchananin epäonnistuneissa yrityksissä varmistaa republikaanien presidenttiehokkuus vuosina 1992 ja 1996 sekä hänen epäonnistuneessa presidenttikampanjassaan reformipuolueen ehdokkaana vuonna 2000. Buchanan kannatti vapaakaupan rajoittamista ja maahanmuuton väliaikaista keskeyttämistä. Buchanan tuomitsi feministi- ja seksuaalivähemmistöliikkeet ja kritisoi Yhdysvaltoja siitä, että se oli ottanut itsellee "globaalin poliisin" roolin ja että se oli antanut Israelin vaikuttaa mielestään kohtuuttomasti Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan.[1] 1990-luvulla paleokonservatiivit liittoutuivat paleolibertaristien kanssa. Liittouma romahti 2000-luvun alussa, kun voimistuneet uuskonservatiivit, National Review -lehti ja kristillinen oikeisto aloittivat vastakampanjan Buchanania vastaan.[13]
Hiipuminen ja uusi nousu
Vuoden 2000 presidentinvaalien jälkeen paleokonservatiivinen liike hajosi. Joidenkin tutkijoiden mukaan paleokonservatismi on nykyisin käytännössä kuollut, mutta toisten mukaan se on herännyt osittain henkiin alt-rightin nousun myötä. 2010-luvulla ja Donald Trumpin presidenttikaudella esitetyt kannanotot maahanmuuttoon, kansalaisoikeuksiin, protektionismiin ja Yhdysvaltain rooliin maailman demokratian vartijana ovat muistuttaneet paleokonservatiivisia kantoja kysyeisiin kysymyksiin.[1]
Paleokonservatiivisen eristäytymispoltiiikan ja talouspolitiikan kannatu kasvoi kuitenkin presidentti George W. Bushin epäsuositun Irakin-sotaretken sekä vuoden 2008 talouskriisin seurauksena. Lisäksi valkoisten ennustettu jääminen vähemmistöksi Yhdysvaltain väestössä on lisännyt identiteettiajattelun kannatusta.[9]
Liikemies Donald Trump aloitti poliittisen uransa reformipuolueen riveissä. Hän harkitsi presidenttiehdokkuutta jo vuoden 2000 vaaleissa ja uudelleen vuoden 2012 vaaleissa. Hän omaksui vuosien varrella selkeästi paleokonservatiivisen linjan, siirtyi republikaaneihin ja voitti vuoden 2016 presidentinvaalit. Yhdysvaltojen presidenttinä Trump oli paleokonservatiivien tapaan isolationistinen, protektionistinen, maahanmuuttovastainen ja populistisen eliitinvastainen.[14]
Arvostelu
Uuskonservatiivit ovat syyttäneet paleokonservatiiveja kristillisen perinnön korostamisesta ja maahanmuuton vastustamisesta, joita he pitävät osoituksensa paleokonservatiivien antisemitismistä, rasismista ja muukalaisvihasta.[1][15]
Lähteet
- Ruotsila, Markku: Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu. Helsinki: Gaudeamus, 2018. ISBN 978-952-495-488-4
Viitteet
- ↑ a b c d e f g h Duignan, Brian: Paleoconservatism Encyclopaedia Britannica. 26.6.2024. Viitattu 8.7.2024. (englanniksi)
- ↑ Ruotsila 2018, s. 190.
- ↑ a b Ruotsila 2018, s. 192.
- ↑ Rubino, Rich: The Re-Emergence Of Paleoconservatism And Progressive Liberalism The Huffington Post. 2.9.2017. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Ruotsila 2018, s. 199–200.
- ↑ Ruotsila 2018, s. 193–194.
- ↑ Ruotsila 2018, s. 196–197.
- ↑ Ruotsila 2018, s. 197.
- ↑ a b Greenberg, David: An Intellectual History of Trumpism Politico Magazine. 11.12.2016. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Ruotsila 2018, s. 192–193.
- ↑ Ruotsila 2018, s. 194–195.
- ↑ Ruotsila 2018, s. 198–199.
- ↑ Ruotsila 2018, s. 191, 201–216.
- ↑ Ruotsila 2018, s. 191, 217–224.
- ↑ Ruotsila 2018, s. 191.
