Messalina on vuonna 1923 valmistunut italialainen mykkäelokuva. Enrico Guazzonin ohjaaman historiallisen elokuvan pääosaa Messalinaa esittää Rina De Liguoro. Elokuva oli suuri kaupallinen menestys, mutta samalla yksi italialaisen mykkäelokuvan viimeisistä historiallisista spektaakkeleista. Myöhemmin siitä laadittiin myös ääniversio.
Juoni
Caligulan murhan jälkeen pretoriaanit julistavat Claudiuksen keisariksi. Pretoriaanikaartin komentaja Marcus rakastaa Claudiuksen vaimoa Messalinaa, joka tapaa öisellä seikkailuretkellään senaattori Apolloniuksen orjan Enniuksen. Isisin papitar Mirit uhkaa Enniuksen rakastettua Egleä, mutta voimamies Tigranes pelastaa hänet. Claudiuksen syrjäyttämistä tavoittelut Marcus joutuu Caius Siliuksen uhriksi. Mirit myrkyttää kilpa-ajajana toimivan Enniuksen hevoset, mutta Messalina pelastaa hänet kuolemalta ja leijonat syövät Miritin. Caiuksen kanssa miestään vastaan juonitteleva Messalina paljastuu ja tekee itsemurhan.[1]
Näyttelijät
Tuotanto, teemat ja vastaanotto
Enrico Guazzonin ohjaama Messalina on italialaisen mykkäelokuvan viimeisiä suuria historiaspektaakkeleita. 1910-luvun menestyselokuvia jäljittelevä suurtuotanto oli jo omana aikanaan aiheeltaan ja tyyliltään vanhentunut.[2] Se on myös rakenteeltaan sekava, liian pitkä ja näyttelijäsuorituksiltaan melodramaattinen[1][3]. Elokuvan kilpa-ajot on lainattu amerikkalaisesta Ben-Hurista (1907), Isisin papitar Pompeijin viimeisistä päivistä (1908, kahdesti 1913 ja uudelleen 1926), gladiaattoritaistelut ja viatonta tyttöä puolustava voimamies Quo Vadisista (1913) ja itämainen viettelijätär Marcantonio e Cleopatrasta (1913). Mukana on myös Fabiolan (1918) kaltaisiin historiallisiin draamoihin liittyviä kristillisiä aineksia.[2]
Messalinan sekä samoihin aikoihin kuvattujen Fabiolan, Quo Vadisin (uusi versio 1925) ja Pompeijin viimeisten päivien uusia teemoja ovat erotiikka ja sadismi, jotka kiteytyvät elokuvan pääosaa esittävään kreivitär Rina De Liguoroon. Loistelias mutta jäykkä De Liguoro oli italialaisen mykkäelokuvan viimeisiä suuria diivoja. Messalina erottuu edeltäjistään myös entistä suurempien lavasteidensa ja joukkokohtaustensa ansiosta. Aikaisemmasta poiketen siinä hyödynnetään enemmän lähikuvia ja dramaattista valaistusta.[2][4]
Puutteistaan huolimatta Messalina oli suuri kaupallinen menestys varsinkin Euroopassa, Yhdysvalloissa ja jopa Neuvostoliitossa[1][3]. Sen kalliit tuotantokustannukset nopeuttivat kuitenkin entisestään Italian elokuvateollisuuden konkurssia[5]. Guazzonin lavastamat Circus Maximuksen kilpa-ajot kopioitiin sittemmin amerikkalaisten uusiin Ben-Hur -elokuviin (1925 ja 1959)[6]. Vuonna 1935 elokuvasta laadittiin roimasti lyhennetty ääniversio[1].
Lähteet
- ↑ a b c d e Bianco e Nero, XLII, 4/6: Il cinema muto italiano. Il film degli anni venti: 1923–1931 (1981), s. 75–78.
- ↑ a b c Wyke, Maria: Roman Mistress: Ancient and Modern Representations, s. 343–349. Oxford: Oxford University Press, 2002. ISBN 978-0-19-815075-6
- ↑ a b Dumont, Hervé: L’antiquité a cinéma, s. 472. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio Viitattu 14.4.2015. (ranskaksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Brunetta, Gian Piero: Cent’anni di cinema italiano, s. 145–146. Bari: Editori Laterza, 1991. ISBN 88-420-3851-2
- ↑ Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema, s. 158. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5
- ↑ Bondanella, Peter: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään, s. 17. Helsinki: Painatuskeskus, Suomen elokuva-arkisto, 1993. ISBN 951-37-1018-1
Aiheesta muualla
