Gladiaattori

Tämä artikkeli kertoo Rooman aikaisista taistelijoista. Sanan muista merkityksistä on luettelo täsmennyssivulla.
Gladiaattorien aselajeja. Vasemmalta oikealle thraex vastaan murmillo, hoplomachus, murmillo, erotuomari ja murmillo. Mosaiikki noin vuodelta 200 jaa.

Gladiaattori (< lat. gladiator, miekkamies) oli Rooman valtakunnan aikaisten taistelunäytösten esiintyjä vuosien 300 eaa. ja 440 jaa. välillä. Aluksi gladiaattoreina toimivat sotavangit ja muut orjat, mutta myöhemmin gladiaattoreiksi värväytyi myös vapaita roomalaisia. Gladiaattorit taistelivat gladiaattorinäytännöissä toisia gladiaattoreita tai eläimiä vastaan. Gladiaattoritaistelun häviäjä menetti usein henkensä, mutta suosituimmat taistelijat säästettiin, ja he saattoivat jatkaa uraansa pitkäänkin. Gladiaattorinäytäntöjen tunnetuin pitopaikka oli Rooman Colosseum-amfiteatteri, mutta näytäntöjä järjestettiin koko Rooman valtakunnan alueella.

Kukin gladiaattori erikoistui yhteen aselajiin koko uransa ajaksi. Gladiaattoreiden aseita olivat esimerkiksi keihäs, peitsi, kilpi, miekka (gladius) ja tikari, ja he käyttivät myös kypäriä ja muita suojavarusteita. Tunnetuimpia ja yleisimmin käytettyjä gladiaattorityyppejä olivat thraces, murmillones, hoplomachi ja retiarii.

Rooman diktaattori Julius Caesarin kuoleman 44 eaa. jälkeen Rooman valtio alkoi järjestää julkisia, laajoja ja monipuolisia gladiaattoritaisteluja. Moni keisari käytti gladiaattoritaisteluita lujittamaan valtakunnan yhtenäisyyttä ja pönkittämään omaa keisarikulttiaan, sillä näytännöt olivat Roomassa hyvin suosittuja. Vasta 300-luvulla näytäntöjen suosio alkoi hiipua. Kristinuskon valtaannousun myötä gladiaattoritaistelut kiellettiin 400-luvun alussa.

Historia

Alkuperä

Gladiaattoritaistelujen on usein uskottu olevan peräisin etruskeilta, mutta asiasta ei ole varmuutta. Kreikkalainen kirjailija Nikolaos Damaskoslainen mainitsee ohimennen ensimmäisen vuosisadan eaa. loppupuolella tavan tulleen roomalaisille etruskeilta.[1] 600-luvulla kirjoittaneen Isidorus Sevillalaisen mukaan gladiaattorien valmentajaa tarkoittava latinan sana lanista merkitsi etruskin kielellä pyöveliä tai teloittajaa. Myös gladiaattoritaistelujen yhteydessä areenalle joskus astunut Kharon-hahmo saattoi jäljitellä etruskien kuolemanjumala Kharunia.[2] Etruskien hautakammioista ei ole kuitenkaan löydetty kuvauksia aseistetuista kaksintaistelijoista,[3] vaikka historialliset lähteet kertovat ylimystön järjestäneen hautajaisissa orjien taisteluita.[4] Etruskialueen ulkopuolelta eteläisen Italian Lucaniasta ja Campaniasta on löydetty 300-luvulta eaa. peräisin olevia hautamaalauksia, joissa kuvataan kaksintaistelua, minkä perusteella gladiaattoreilla onkin arveltu voineen olla roomalainen alkuperä.[3] On esitetty, että roomalaiset pyrkivät suojaamaan mainettaan sivistyskansana ja antoivat siksi gladiaattoritaistelun alkuperän etruskeille.[5]

Roomalaiset gladiaattoritaistelut

Alkuvaiheet

Jean-Léon Gérômen gladiaattoritaistelua kuvaava maalaus Pollice Verso vuodelta 1872. Seisova gladiaattori katsoo voittonsa jälkeen keisarin aitioon, Vestan neitsyisiin ja katsojiin, jotka ovat kääntäneet peukalonsa alaspäin. Taiteilijan mukaan yleisö vaatii, että hävinnyt on tapettava.[6] Maalauksen gladiaattori on murmillo: hän käyttää murmillon kala-aiheista kypärää, gladiusta ja murmillon suojavarusteita. Lyöty gladiaattori on retiarius, murmillon yleisin vastustaja.[7] Murmillot käyttivät todellisuudessa kuitenkin pitkää kilpeä eivätkä pientä ja pyöreää kuten tässä.[8]

Roomalaisten ensimmäiset gladiaattoritaistelut liittyivät merkkihenkilöiden hautajaisiin. Niillä pyrittiin tekemään vainajalle palvelus ja samalla ilmentämään suvun vaurautta, valtaa ja asemaa.[3] Ensimmäinen maininta roomalaisesta gladiaattoritaistelusta on vuodelta 264 eaa., jolloin kolme gladiaattoriparia taisteli karjatorilla (Forum Boarium) konsuli Junius Brutus Peran hautajaisissa tai niiden jälkeen.[9] Vuonna 216 eaa. Forum Romanumilla järjestettiin 44 gladiaattorin taistelunäytös, jälleen konsulin hautajaisten yhteydessä. Gladiaattorien määrä kasvoi seuraavina vuosikymmeninä järjestetyissä näytännöissä. Jo toisen ajanlaskun alkua edeltävän vuosisadan puoliväliin mennessä gladiaattorinäytännöt (lat. munera) olivat saavuttaneet Roomassa suuren suosion ja mahtailevat suvut käyttivät niihin huomattavan paljon rahaa.[10] Valtakunnassa valittiin vaaleilla määräaikaisia virkamiehiä, ja rikkaat ehdokkaat kustansivat usein näytännön ja jakoivat ilmaisia pääsylippuja äänten toivossa. Näytännön järjestäminen saattoi olla myös jossain määrin taloudellisesti kannattavaa, sillä siihen liittyneistä kauppa-, kaupustelu- ja vedonlyöntisopimuksista sai tuloja.[11]

100-luvulla eaa. perustettiin gladiaattorikouluja, joissa erimaalaiset orjat opettelivat taistelutaitoja valmentajien opissa.[12] Konsuli Rutilius Rufus käytti näiden koulujen valmentajia oman jalkaväkensä kouluttajina 105 eaa. Rooman taistellessa barbaarihyökkääjiä vastaan.[13] Vuonna 73 eaa. Capuan gladiaattorikoulusta karkasi 80 orjaa, joiden johtaja oli Spartacus. Joukko laajeni suureksi orja-armeijaksi, joka kulki pitkin ja poikin Italian niemimaata kahden vuoden ajan.[13] Kapina kukistettiin lopulta, ja tapauksen johdosta roomalaiset tiukensivat gladiaattorikoulujen valvontaa.[12]

Gladiaattoritaistelut levisivät ensimmäisellä vuosisadalla eaa. myös Rooman valtakunnan itäisiin osiin, missä hellenististen kaupunkien hallitsijat pyrkivät niiden kautta osoittamaan lojaalisuuttaan Roomalle ja keisarille.[14] Syyrian Antiokiassa ensimmäinen gladiaattorinäytäntö järjestettiin 166 eaa., ja kreikkalaiskaupunki Efesoksessa järjestettiin gladiaattoritaisteluita 69 eaa.[15]

Kukoistus

Julius Caesar järjesti diktaattoriksi noustuaan vuonna 46 eaa. suurellisen gladiaattorinäytännön, jossa taisteli orjien lisäksi myös ylhäisistä perheistä lähtöisin olevia roomalaisia.[16] Caesarin kuoleman jälkeen valtio alkoi järjestää Forum Romanumilla tai Saepta Julialla gladiaattoritaisteluja, jotka olivat aiemmin olleet yksityistilaisuuksia. Näytöksistä tuli entistä laajempia ja monipuolisempia, ja aiemmin ludi-juhlien osana ollut villieläinten metsästys siirrettiin osaksi gladiaattoritaisteluja.[17]

Rooman keisarit käyttivät gladiaattoritaisteluita lujittamaan valtakunnan yhtenäisyyttä ja pönkittämään omaa keisarikulttiaan. Keisari Augustus (27 eaa. – 14 jaa.) kerskaili järjestämissään näytöksissä taistelleen kuolemaan saakka yhteensä 10 000 miestä ja 3 500 villieläintä. Hänen aikanaan gladiaattoritaisteluiden ajankohdiksi vakiintuivat joulu- ja maaliskuu; kumpanakin kuukautena näytäntöpäiviä oli kuudesta kymmeneen.[18] Samalla valta-asemaansa suojellut Augustus rajoitti preettoreiden järjestämät gladiaattoritaistelut kahteen vuodessa ja enimmillään 120 gladiaattoriin kerrallaan.[19] Roomalaisten gladiaattoritaistelut olivat muuttuneet ensisijaisesti viihteeksi, jossa uskonto näytteli enää pientä sivuroolia.[20]

Augustuksen seuraaja Tiberius pienensi näytäntöjen budjettia eikä itse näyttäytynyt niissä. Tämä oli kuitenkin osasyynä hänen matalaan kansansuosioonsa, sillä gladiaattorinäytännöt olivat Roomassa hyvin suosittuja. Caligulan, Claudiuksen ja Neron hallituskausilla gladiaattorinäytökset olivat taas entiseen tapaan suurellisia. Näytännöissä ei vältytty onnettomuuksilta: Rooman pohjoispuolella Fidenaen kaupungissa vuonna 27 tapahtuneessa stadionin romahduksessa kuoli tai loukkaantui historioitsija Tacituksen mukaan 50 000 ihmistä.[21] Kansa oli kuitenkin jo tottunut siihen, että hallitsijoiden ja virkamiesten tehtävänä oli järjestää panem et circenses, leipää ja sirkushuveja. Näytännöt olivat sponsorien ansiosta tavalliselle kansalle halpoja, mikä piti kansan tyytyväisenä ja vallanpitäjät suosittuina.[22]

Gladiaattoritaisteluja ei järjestetty usein, mutta niiden järjestämiseen meni paljon rahaa. Tuhansien eksoottisten eläinten hankkiminen ja kuljetus Roomaan oli kallista. Gladiaattorien varustuksissa käytettiin joskus kalliita metalleja kuten kultaa ja hopeaa, ja rahaa kului myös taistelujen valaistukseen.[23]

Vuonna 70 keisari Vespasianus alkoi rakennuttaa suurta amfiteatteria, Colosseumia, joka vihittiin käyttöön vuonna 80. Colosseumin myötä gladiaattoritaistelut laajenivat ja ohjelmanumeroista tuli kerta kerralta monipuolisempia.[24] Colosseumia jäljitteleviä amfiteattereita pystytettiin pian ympäri läntistä Rooman valtakuntaa, joskin Kreikassa näytäntöihin käytettiin myös jo olemassa olevia teattereita.[25]

Hiipuminen

Gladiaattorinäytännöt säilyivät Roomassa hyvin suosittuina vielä 200-luvulle asti. Vaikka älymystö ei niistä koskaan pitänytkään, niitä ei keisarin pelossa ollut uskallettu yrittää vakavasti lakkauttaakaan.[26]

300-luvulla Rooman valtakuntaa kohtasi moni taloudellisesti heikko kausi. Lisäksi sotavankeja ja yhä harvinaisemmiksi käyneitä villieläimiä ei ollut enää kovin paljon tarjolla, mikä nosti näytäntöjen hintaa. Yleisöllä ei myöskään ollut entiseen tapaan varaa maksaa näytännöistä.[27] Valtakunnan rahavarojen hupeneminen alkoi lopulta johtaa kalliiden gladiaattori- ja eläinnäytäntöjen pienenemiseen, aluksi provinsseissa. Myös kristinuskon nousun myötä gladiaattoritaistelujen kannatus heikkeni valtakunnan itäisissä osissa. Ensimmäisenä keisarina gladiaattorinäytäntöihin puuttui Konstantinus Suuri vuonna 325. Hänen gladiaattorinäytäntönsä kieltänyt edikti ei kuitenkaan vielä lopettanut näytäntöjä, vaan vasta 300-luvun jälkipuolella alkoi Roomassa niiden taantuminen. Kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto vuonna 393, minkä myötä myös kansalaisten kiinnostus taisteluihin hiipui. Keisari Honoriuksen kerrotaan kieltäneen gladiaattorikoulut vuonna 399 ja taistelut vuonna 404, mutta ilmeisesti korkeintaan väliaikaisesti. Viimeinen gladiaattoritaistelu oli käyty vuoteen 440 mennessä, mutta oheisohjelmana esitetyt villieläinten teurastusnäytökset jatkuivat vielä 500-luvun puolelle.[28]

Gladiaattorit

Gladiaattoreina toimivat aluksi orjat, jotka olivat enimmäkseen valloitussodissa kukistettuja vihollisia tai vakaviin rikoksiin syyllistyneitä orjia. Myöhemmin gladiaattoreiksi ryhtyi myös vapaita miehiä, etenkin entisiä sotilaita, jotka halusivat ansaita elantonsa taistelemalla.[29] Suurkaupunkiin muuttaneelle maalaispojalle gladiaattorinura saattoi olla yksi harvoista tavoista hankkia elanto.[30] Myös joitain senaattorien ja ritareiden vaikeuksiin ajautuneita tai seikkailunhaluisia poikia hakeutui gladiaattoreiksi.[31] Vapaa mies saattoi myydä ruumiinsa ja sielunsa määräajaksi lanistalle, ja sopimukseen kuului koulutus sekä tietty määrä taisteluita. Jos hän selvisi niistä hengissä, oli hän jälleen vapaa ja sai huomattavan palkkion.[32] Jopa joidenkin keisareiden on kirjoitettu kokeilleen taistelemista itse: heitä olivat ainakin Caligula, Titus, Hadrianus, Lucius Verus ja Didius Julianus sekä etenkin Commodus. Keisarit eivät kuitenkaan olleet todellisessa vaarassa taisteluissaan.[33]

Jos rikollinen oli tuomittu gladiaattoriksi ja siten välttänyt tulla eläinten raatelemaksi (damnatio ad bestias), hänen tuomionsa oli joko damnatio ad gladium eli suoraan miekalla surmattava tai taistelun kautta parin vuoden kuluessa surmattava, tai damnatio ad ludos eli "kisoihin tuomittu", jolloin hänellä oli mahdollisuus selvitä urastaan elossa.[34]

Gladiaattorit käyttivät voimaa tai eroottisuutta kuvaavia taiteilijanimiä, kuten Ferox (’hurja’), Tigris (’tiikeri’) tai Eros.[35]

Gladiaattoreina toimi myös naisia, jotka taistelivat toisia naisia tai lyhytkasvuisia miehiä vastaan. Naisgladiaattoreita oli jo Neron hallituskaudella, mutta se ei tiettävästi ollut kovin yleistä.[36] Tavallisesti naisgladiaattorit olivat isännilleen niskotelleita orjia. Etenkin taitavan naistaistelijan mainosarvo oli suuri.[32]

Suhtautuminen gladiaattoreihin

Gladiaattorien yhteiskunnallinen asema oli hyvin alhainen: heitä pidettiin ulkopuolisina, torjuttuina hylkiöinä. Esimerkiksi puhuja Calpurnius Flaccus totesi, "kukaan ei ole gladiaattoria alhaisempi".[37] Tavallisen kansan suosiosta gladiaattorit kuitenkin nauttivat.[38][36] Varakkaiden rouvien ja jopa joidenkin keisarinvaimojen kerrottiin ryhtyneen eroottisiin suhteisiin gladiaattorien kanssa.[36][39]

Rooman paremmat piirit pitivät gladiaattoreita karkeina muukalaisina ja yhteiskunnan pohjasakkana, mutta ajan myötä heihin alettiin liittää myös ihailtavia ominaisuuksia. Cicero kirjoitti gladiaattorien rohkeudesta ottaa mieluummin tyynenä vastaan iskuja häpeällisen väistelyn sijaan. Seneca nosti urhean gladiaattorin viisaan miehen esikuvaksi ja ihaili häntä vaivannäön, kärsimyksen ja kuoleman kautta tulevan kunnian tavoittelemisesta. Jotkut näkivät gladiaattorien edustavan perinteisiä roomalaisia sotilaallisia arvoja.[29] Vaikka Rooman eliitin keulahahmoinaan pitämät Cicero ja Seneca arvostivatkin gladiaattoritaistelijoiden hyviä ominaisuuksia, he samalla paheksuivat gladiaattorinäytäntöjen primitiivistä verenvuodatusta ja eläinten tappamista. Tacitus sen sijaan tuomitsi kaiken näytäntöihin liittyvän eikä säälinyt edes gladiaattoreita.[26]

Kristilliset kirkkoisät vastustivat gladiaattoritaisteluita ja muita urheilunäytöksiä. Muun muassa Tertullianus kirjoitti taisteluiden olevan epäjumalanpalvelusta. Hänelle tekojen tarkoitus joko pyhitti tai tuomitsi teon, eikä viihde ollut kelvollinen syy näytöksille. Tertullianusta myös häiritsivät näytöksiin liittyvät pakanakultti, raha ja kunniantavoittelu. Tertullianuksen mukaan kristityillä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä gladiaattorinäytösten kanssa, sillä näytöspaikalla tehtiin syntiä. Hän ihmetteli suuresti minkä vuoksi jokin kielletty tai sopimaton asia olisi yhtäkkiä sallittua areenalla.[40]

Gladiaattorikoulut

Gladiaattorien harjoituskenttä Pompejissa.

Rooman valtakunnassa oli tiettävästi yli sata gladiaattorikoulua (ludi). Rooman neljästä gladiaattorikoulusta suurin oli Ludus Magnus.[41] Muut koulut olivat eläintaistelijoiden koulu Ludus Matutinus, traakialaistyylisten gladiaattorien koulu Ludus Dacicus sekä murmillojen koulu Ludus Gallicus.[42]

Henkilökunta

Gladiaattorikoulua johti lanista. Hän päätti gladiaattorien hankinnasta, harjoittelusta ja rangaistuksista sekä valvoi koulun budjettia. Lanistoilla oli oma johtamistyylinsä: jotkut heistä olivat hyvin raakoja, toiset kannustavia. Keisarillisissa kouluissa lanistaa valvoi procurator ja muissa kouluissa paikallisen kaupunginneuvoston jäsen tai koulun omistaja.[43] Muuta gladiaattorikoulujen henkilökuntaa olivat lääkintähenkilö medicus, lajivalmentaja doctor, yleiskouluttaja magister, varusteiden huoltaja manicarius, asujenvalmistaja vestiarius, sekä muita työntekijöitä kuten kirjanpitäjiä ja orjia.[44]

Gladiaattorit

Alokkaat (tirones) vannoivat aluksi valan, ja vapaaehtoiset tekivät määräaikaisen sopimuksen. Valmentaja vastasi sen jälkeen oppilaan koulutuksesta ja vuokraamisesta kisojen järjestäjille. Harjoittelu tapahtui nelikulmaisella harjoituskentällä. Kouluissa oli kasarmit, ruokala ja sairastupa.[41] Eri taistelijatyypit asuivat yleensä erillään.[44]

Gladiaattoreilla oli keskinäinen arvojärjestys, joka riippui heidän menestyksestään. Parhaat taistelijat olivat arvonimeltään primus palus ('ensimmäinen paalu', joka nimitys tulee heidän puisesta harjoitusvastustajastaan).[45] Heidän alapuolellaan olivat secundus palus ja näiden alapuolella aiemmin taistelleet veteraanit, veteres, joiden keskinäinen arvojärjestys riippui ottelujen ja voittojen lukumäärästä. Alokkaiden arvojärjestyksessä ylimpiä olivat vapaaehtoiset, auctorati, heitä alempia vangit, damnati, ja kaikkein alimpina joukkueina taistelevat gregarii.[46] Kokelaiden asema oli usein epätoivoinen, ja uran päättäminen hyvissä voimissa oli harvinaista. Siksi itsemurhat olivatkin yleisiä: 300-luvulla kaksikymmentä gladiaattoria teki joukkoitsemurhan juuri ennen näytöstä.[47]

Harjoittelu

Gladiaattorin koulutuksen alkuvaiheen tärkein harjoittelumuoto oli maahan pystytetyn puupaalun hakkaaminen. Puinen harjoitusmiekka oli tavallista miekkaa paljon painavampi. Oikeita aseita pidettiin tiukasti lukkojen takana. Gladiaattorit oppivat koulutuksensa aikana peruslyönnit ja torjunnat, ja he tekivät myös voimaharjoittelua. Perusasekoulutuksen jälkeen jokainen gladiaattori siirtyi erikoiskoulutukseen, jossa hänet koulutettiin tietyn aseen käyttöön.[48]

Ruokavalio

Gladiaattorien ruokavalio oli kasvis- ja hiilihydraattipitoinen. He söivät paljon etenkin ohraa ja papuja, mutta eläinproteiinia he söivät hyvin vähän. Yksinkertaisista hiilihydraateista koostuneen ruokavalion tarkoituksena oli kasvattaa gladiaattoreille paksu rasvakerros, joka suojasi taistelussa heidän verisuoniaan ja hermojaan sekä mahdollisti näyttävät haavat niin, että he pystyivät kuitenkin jatkamaan taistelua. Gladiaattorit vahvistivat lisäksi luitaan syömällä kalsiumia sisältävää tuhkaa.[49]

Gladiaattorin ura

Gladiaattorina

Gladiaattorien taistelu saattoi päättyä usealla tavalla. Voittaja selvisi hengissä, mutta häviäjää odotti usein kuolema tai teloitus. Tasapelin sattuessa kumpikin selvisi hengissä. Gladiaattoreista on arveltu kuolleen ensimmäisellä vuosisadalla eaa. yhtä näytäntöä kohti noin joka kymmenes. Myöhemmillä vuosisadoilla taistelut raaistuivat ja gladiaattorin todennäköisyys selvitä näytännöstä putosi noin kolmeen neljäsosaan. Gladiaattorit kuolivat yleensä jo ennen 30 vuoden ikää, ja kuolema saattoi tulla jo ensimmäisessä taistelussa. Viihdyttävät taistelijat kuitenkin armahdettiin usein hävitessäänkin, ja he saattoivat jatkaa uraansa vanhoiksi.[50] Jos gladiaattori rampautui pysyvästi, hän saattoi jatkaa uraansa vähäarvoisena gregariuksena, joka esiintyi joukkueen osana. Hänestä saattoi tulla myös gladiaattorikoulun kouluttaja.[51]

Näytäntöjen järjestäjät joutuivat maksamaan gladiaattorien valmentajille ja välittäjille suuria summia.[52] Gladiaattorien enimmäishinnat määrättiin keisarin asetuksessa vuonna 177 jaa. Hinnat riippuivat gladiaattorin tasosta ja näytännön luokituksesta (I–IV). Hinnoista saatettiin tinkiä, ja sama gladiaattori saattoi joutua taistelemaan samassa näytöksessä useamman kerran. Alimman eli neljännen luokan gladiaattoreista maksettiin heidän tasonsa mukaan kolmesta viiteen tuhanteen sestertiusta. Ylimmän ykkösluokan gladiaattoreista maksettiin kuudesta viiteentoista tuhanteen.[53] Joitain huippugladiaattoreita lukuun ottamatta palkkioista jäi gladiaattorille itselleen vain pieni osa.[52]

Jotkut gladiaattorina toimineet orjat pystyivät lopulta ostamaan itsensä vapaiksi palkkiorahoillaan.[52] Hyvin taistelleet orjat saatettiin myös palkkioksi vapauttaa. Jotkut vapautetuista gladiaattoreista jatkoivat uraansa vapaaehtoisesti, sillä vapautetun gladiaattorin työllistymismahdollisuudet olivat usein heikot. Uran jatkamiseen houkutteli myös se, että kaikkein menestyneimmät gladiaattorit saattoivat saada varsin suuria rahapalkkioita. Keisari Tiberius palkitsi erään uransa päättäneen gladiaattorin 100 000 sestertiuksella, ja Nero lahjoitti toiselle palatsin ja kartanon.[54]

Muissa töissä

Gladiaattoreita käytettiin joskus sotilaina, vaikka he olivat kurittomia ja huonoja taistelemaan joukossa. Heitä värvättiin joihinkin Rooman sisällissotiin taistelijoiksi, kun roomalaisia ei ollut riittävästi saatavilla. Gladiaattoreita käyttivät sotilaina esimerkiksi Decimus Brutus Marcus Antoniusta vastaan 44 eaa., toisen triumviraatin vastustajat, Marcus ja Lucius Antonius, sekä keisari Otho.[55]

Moni varakas senaattori ja ritari värväsi gladiaattoreita henkivartijoikseen ja henkilökohtaisiksi taisteluvalmentajiksi. Julius Caesar lähetti gladiaattoreita harjoittelemaan kokeneiden sotilaidensa kanssa kaksintaistelua.[56]

Aselajit

Retiarius (vas.) vastaan secutor (oik.).

Gladiaattori erikoistui yhteen aselajiin koko uransa ajan. Perinteen ensimmäisinä vuosisatoina gladiaattorien aseistuksena oli vain keihäs tai peitsi ja kilpi. Myöhemmin heidän aseistuksensa monipuolistui: he saivat kypärät, rintapanssarit ja käsivarsien suojaksi nahkahihnoja, ja aseena saattoi olla miekka tai tikari. Gladiaattorit taistelivat usein ylävartalo paljaina mutta kasvot kypärän peittäminä.[57] Useimpien gladiaattorityyppien suojuksien tarkoituksena oli estää pienet vammat, jotka estivät gladiaattoria jatkamasta taistelua, mutta mahdollistaa kuolettavat vammat.[58]

Oli suosittua asettaa vastakkain gladiaattorit, joiden aseistus ja varustus poikkesivat toisistaan, mutta olivat kuitenkin tasaväkisiä. Gladiaattorien aselajeista ei ole säilynyt kovin paljon kirjallisia kuvauksia. Suuri osa nykytiedoista perustuu veistoksiin, hautakiviin, mosaiikkeihin ja maalauksiin sekä Pompejista vuonna 1767 löytyneisiin varusteisiin.[57]

Tunnetuimpia ja yleisimmin käytettyjä gladiaattorityyppejä olivat thraces, murmillones, hoplomachi ja retiarii. Yleisimpiä aselajeja ja gladiaattorityyppejä (nimet monikossa):

  • Andabatat miekkailivat silmät sidottuina toisiaan vastaan.[57]
  • Bestiarukset taistelivat villieläimiä vastaan käyttäen keihäitä, tikareita ja miekkoja.[59]
  • Cestukset olivat nyrkkitappelijoita, jotka taistelivat aseinaan cestus, eräänlainen nyrkkeilyhansikas, jota saatettiin käyttää myös aseena nyrkkiraudan tapaan kiinnittämällä siihen rautalevyjä ja piikkejä.[60]
  • Dimachaerukset taistelivat kahdella miekalla ja ainoastaan toisiaan vastaan.[57]
  • Equitit taistelivat toisiaan vastaan ratsain aseinaan keihäs ja gladius.[57]
  • Essedarukset olivat kelttiläistyylisiä vaununajajia.[57]
  • Gallukset oli varhainen gladiaattorityyppi.[61]
  • Hoplomachukset taistelivat aseenaan peitsi ja gladius ja suojanaan pieni pyöreä kilpi.[57]
  • Laqueriukset käyttivät lassoa (laqueus).[57]
  • Murmillot olivat saaneet nimensä kalan (murma) mukaan, sillä he taistelivat usein verkkoa käyttävää retiariusta vastaan. Heidän aseenaan oli gladius ja suojana pitkä kilpi, scutum.[57]
  • Paegnariukset olivat puuaseilla taistelleita gladiaattoreita.[61]
  • Provocatorit taistelivat yleensä vastakkain. Heillä oli rintapanssari ja pitkä kilpi, ja aseenaan he käyttivät gladiusta.[57]
  • Retiariukset kantoivat kolmipiikkistä atrainta (fuscina), tikaria ja verkkoa (iaculum). Heidän yläruumiinsa oli paljas, eikä heillä ollut kypärää. Ainut suojavaruste oli vasemman olkapään peittävä metallisuojus (galerus) ja vasemman käsivarren peittävä manica. Yleensä he taistelivat secutoreja ja murmilloja vastaan.[57] Retiariukseksi joutuminen oli gladiaattoreille epämieluisaa, sillä raskas verkko oli hidas käyttää ja taistelija jäi helposti alakynteen miekalla ja kilvellä varustettuja taistelijoita vastaan.[32]
  • Sagittariukset olivat hevosilla ratsastavia jousimiehiä.[61]
  • Samniitit olivat todennäköisesti vanhin gladiaattorityyppi.[61] He kantoivat korkeaa neliskulmaista kilpeä (scutum) ja miekkaa (gladius). Heillä oli kasvot peittävä kypärä.[62]
  • Scissorit on jäänyt melko tuntemattomaksi. He käyttivät luultavasti erikoislaatuisia varusteita: kaksiteräistä miekkaa, joka muistutti hieman avoimia saksia, sekä puolikuun muotoisella terällä varustettua metallihansikasta.[63]
  • Secutorit taistelivat samantyyppisin asein ja varustein kuin murmillot, mutta heidän kypärässään oli ainoastaan kaksi pyöreää silmänaukkoa. Heidän vastustajiaan olivat yleensä retiariukset.[57]
  • Thracit käyttivät samantyyppisiä varusteita ja aseita kuin hoplomachukset, mutta heillä oli pyöreä kilpi ja käyrä tikari. He olivat saaneet nimensä traakialaisilta, ja he taistelivat yleensä murmilloja tai hoplomachuksia vastaan.[57]
  • Velitit taistelivat jalan varusteenaan keihäs.[57]
  • Venatorit, metsästäjät, metsästivät nimensä mukaisesti villieläimiä.[59]

Etenkin gladiaattoreiksi pakotetuille sotavangeille saatettiin antaa oman kansakuntansa varusteita ja aseita sekä etenkin kansalle tunnusomaisia tunnuksia, jotta katsojat saisivat lisää mielenkiintoa sekä mahdollisuuden verrata eri kansojen taistelutaitoja.[32]

Näytännöt

Paikka

Colosseum, missä suurimmat gladiaattorinäytännöt pidettiin.

Aluksi gladiaattorinäytäntöjä pidettiin aukioilla. Toisella ja ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Rooman näytäntöjä alettiin järjestää Forum Romanumilla, jonka pitkille sivuille puiset katsomot pystytettiin joka kerta uudelleen näytäntöä varten. Forum Romanumin kärsittyä tulipalosta 52 eaa. Julius Caesar rakennutti 46 eaa. Campus Martiukselle puisen amfiteatterin, jolla alettiin myöhemmin järjestää gladiaattoritaisteluita. Muualla Rooman valtakunnassa oli kivisiä amfiteattereita rakennettu gladiaattoritaisteluita varten jo edellisellä vuosisadalla.[64] Gladiaattorinäytäntöjen suosion kasvun seurauksena Roomassa oli 200-luvulla jaa. jo yli 200 amfiteatteria.[65] Jotkin amfiteatterit rakennettiin siten että areena voitiin täyttää vedellä meritaistelunäytöksiä varten.[66] Kreikassa amfiteattereita ei tarvinnut erikseen pystyttää, sillä näytäntöihin voitiin käyttää jo olemassa olevia teattereita pienin muutoksin.[25]

Vuosina 70–80 jaa. Roomaan rakennettiin vihdoin suuri amfiteatteri, Amphitheatrum Flavium, joka sai myöhemmin nimekseen Colosseum. Teatterin tilat ja katsomot oli tarkkaan suunniteltu monipuolisia ja suosittuja mutta yleisölle usein vaarallisia gladiaattori- ja eläintaisteluita varten. Soikion muotoinen Colosseum on ulkomitoiltaan 188 × 156 metriä, ja sen areena on 80 × 54 metriä.[67]

Järjestäjä

Roomalainen gladiaattoritaistelu oli yksityishenkilön järjestämä: joko pojan kuolleelle isälleen järjestämä muistojuhla tai keisarin lahja kansalle. Valtion järjestämiin kisoihin gladiaattoritaistelut eivät yleensä kuuluneet, vaan niiden kohokohta olivat vaunuajot. Vain joulukuisin järjestettävässä saturnaliajuhlassa nähtiin gladiaattoritaisteluita.[68]

Keisarilliset gladiaattorikisat sijoitettiin usein virallisen juhlan alkuun tai loppuun. Keisari järjesti kisat milloin itse halusi, usein jonkin sotilaallisen voiton kunniaksi, mutta monesti vain lisätäkseen kansansuosiotaan.[69] Rooman ulkopuolella kisoja järjestivät keisarikultin papit keisarin nimissä ja hänen edustajinaan.[70] Syyskuun alkupuolella pidettävät Ludi Romani -kisat olivat suosituinta aikaa järjestää gladiaattoritaisteluita.[70]

Gladiaattorit pitivät taitojaan yllä yksityisissä harjoituskisoissa (munera assirofana), joissa käytettiin usein tylsiä aseita.[71] Näitä halpoja ja vaatimattomia kisoja järjestettiin etenkin pienissä provinssikaupungeissa.[72]

Yläluokkaiset järjestäjät sopivat taisteluista gladiaattorikoulun johtajan kanssa asiamiestensä välityksellä. Keisarin ja välittäjien välikätenä toimi lähes aina procurator munerum, joka oli usein keisarin luotto-orja.[52] Neuvotteluissa sovittiin gladiaattoriparien määrästä ja siitä, kuinka monen heistä odotettiin kuolevan. Gladiaattorinäytäntöjä pyrittiin mainostamaan realistisesti suhteessa yleisön odotuksiin. Kisat jaettiin neljään luokkaan (I–IV) niiden näyttävyyden perusteella, joka riippui niihin käytettävästä rahamäärästä. Alimman luokan esityksiin käytettiin alle 60 000 sestertiusta, täysimittaisiin 150 000 sestertiusta tai enemmän.[73]

Tapahtumat

Ohjelma

Gladiaattorinäytäntöjen ohjelmaa kuvaava mosaiikki ensimmäiseltä vuosisadalta jaa.

Tulevista gladiaattorinäytännöistä ilmoiteltiin seinäjulisteilla, kuuluttamalla niistä erilaisissa tapahtumissa tai palkkaamalla ihmisiä kirjoittelemaan niistä julkisten paikkojen seiniin.[74] Ihmiset ostivat näytäntöihin liput elleivät saaneet kansansuosiota havittelevalta keisarilta tai senaattorilta ilmaislippua. Pompejista löytyneessä julisteessa sanotaan:[75]

»Kaksikymmentä paria gladiaattoreita, jotka omistaa D. Lucretius Sater Valens, Nero Caesarin Augustuksen pojan elinikäinen pappi, sekä kymmenen paria gladiaattoreita, jotka omistaa hänen poikansa D. Lucretius Valens, taistelevat Pompeijissa 8., 9., 10., 11. ja 12. päivänä huhtikuuta. Ohjelmassa on myös villieläinten metsästystä lain sallimissa puitteissa. Istumapaikat on katettu.»

Näytöspäivän aamu aloitettiin yleisön eteen areenalle ja sen ympäri johtavalla kulkueella (pompa). Kulkueen alussa kävelivät keisarin liktorit ja heidän jälkeensä soittajat, eläimet ja esiintyjät, joista gladiaattorit loppupäässä. Kulkue pysähtyi tervehtimään keisarillista aitiota. Kulkueen jälkeen gladiaattorit menivät lepäämään ja valmistautumaan iltapäivän näytökseen.[76]

Rooman Colosseumin päiväohjelma noudatti vakiintunutta kaavaa. Aamulla nähtiin ensin eläintaisteluita, sitten eläinten metsästystä. Keskipäivällä teloitettiin karanneita orjia ja rikollisia, ja iltapäivällä esitettiin päänumero, gladiaattoritaistelut. Joskus ohjelmien välillä oli kevyempää viihdettä.[77]

Alkunäytännöt

Aamupäivällä areenalle tuotiin eläimiä. Taistelevat ja metsästettävät eläimet tuotiin usein kaukaa. Niihin lukeutui monipuolisesti norsuja, leijonia, tiikereitä, leopardeja, härkiä ja karhuja sekä pienempiä eläimiä. Eläimiä teurastettiin satoja vuosia jatkuneissa näytännöissä sadoin tuhansin ja areenan hiekka lainehti verestä aamupäivän loppuun mennessä. 200-luvulla petoeläimet olivat käyneet Pohjois-Afrikassa jo niin vähiin, että näytäntöjen painopiste siirtyi kasvinsyöjiin.[78] Eläimiä vastaan taistelleet gladiaattorit, bestiarii, ja metsästäjät, venatores, selviytyivät eläimiä vastaan yleensä voittajina.[79]

Keskipäivän teloitukset suoritettiin paitsi miekalla, myös kiduttamalla kuten ristiinnaulitsemalla, polttoroviolla tai syöttämällä elävältä villipedoille. Yleisön viihdyttämiseksi teloitukset sijoitettiin joskus dramaattisiin mytologisiin kehyksiin.[80]

Iltapäivän gladiaattoritaistelut

Gladiaattorin hautakivi ensimmäiseltä vuosisadalta.

Gladiaattoritaistelut olivat näytäntöpäivän kohokohta. Esiintyvät gladiaattorit oli esitelty edellisinä päivinä Forum Romanumilla ja ohjelmalehtisissä oli julkaistu otteluohjelma. Näytäntöä edeltävänä iltana kaikki gladiaattorit kokoontuivat heille tarjotulle juhlaillalliselle.[81] Illallisen yhteydessä gladiaattorit tekivät testamenttinsa, jos heillä oli jotain omaisuutta. Ihailijoilla oli ehkä tuolloin tilaisuus tavata taistelijoita.[66]

Iltapäivän avausseremonioiden ja lämmittelyn jälkeen aloitettiin taistelut pareittain.[82] Taisteluja edelsivät vielä parien lyhyt prolusio, esinäytökset puuasein, joiden jälkeen vedonlyöjät saivat vielä korjata panoksiaan, minkä jälkeen varsinaiset ottelut alkoivat.[66] Ottelujen päätuomari summa rudis oli pukeutunut valkoiseen tunikaan. Häntä avustivat apulaistuomari ja areenan orjat (harenarii), jotka myös siivosivat areenan jokaisen koitoksen jälkeen. Portin vieressä seisoi manalan jumalaksi pukeutunut virkailija, joka kantoi kaatuneet Kuolleiden portista. Hänen vierellään seisoi Kharun-demonia esittävä henkilö, joka varmisti terävällä vasarallaan, että kuolettavasti loukkaantuneet varmasti kuolivat ennen pois kantamista. Nämä virkailijat tarkistivat myös gladiaattorien aseet.[83]

On usein väitetty, että gladiaattorit tervehtivät keisaria fraasilla Ave imperator, morituri te salutant (”Terve keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”). Suetoniuksen mukaan vangit tervehtivätkin kerran keisaria näin meritaistelunäytöksessä.[84] Gladiaattorien ei kuitenkaan tiedetä käyttäneen näitä sanoja.[85]

Gladiaattoriparit oli valittu mahdollisimman tasaväkisiksi taistelukokemuksen ja aselajien kannalta. Taisteluparia valvoi erotuomari, joka myös usutti heitä toistensa kimppuun. Jos ottelu päättyi ratkaisemattomana, gladiaattorit saivat lähteä elävinä pois areenalta.[86] Taistelun voittajalle annettiin palkinnoksi oliivipuun oksa ja rahasumma. Häviäjän tai luovuttajan elämän kohtalosta päättivät yleisö ja keisari: Yleisö huusi joko mitte ("päästä hänet menemään") tai iugula ("katkaiskaa häneltä kurkku"). Yleisöltä kuolemantuomion saanut gladiaattori polvistui ja jäi odottamaan kuolettavaa iskua niskaan tai lapaluiden väliin. Joskus keisari kumosi yleisön vapauttavan tuomion ja tapatti hävinneen gladiaattorin. Vainaja kannettiin pois, ja hänen kuolemansa varmistettiin huijauksen varalta leikkaamalla häneltä vielä kurkku auki.[87]

Yleisön on kuvattu antaneen tuomionsa myös kääntämällä peukalonsa (lat. pollice verso). Antiikinaikaisista kuvauksista ei kuitenkaan selviä, mihin suuntaan peukalo käännettiin – yleinen mutta luultavasti virheellinen käsitys nykyisin on, että kuolemantuomio annettiin kääntämällä peukalo alaspäin. Jos gladiaattorin henki haluttiin säästää, peukalo pidettiin sisäänpäin käännettynä, pollice compresso.[88]

Näytännön jälkeen

Gladiaattorinäytännön jälkeen jouduttiin suorittamaan mittava ruhojen ja ruumiiden hävitysoperaatio. Vainajat haudattiin heidän asemansa mukaan: rikolliset jokeen ja gladiaattorit arvokkaammin. Osa eläinten ruhoista annettiin kansalaisille syötäväksi.[89]

Vapauttavan tuomion saaneet gladiaattorit toipuivat harvoin. Antiikin lääketiede osasi hoitaa haavoja, mutta etenkin pistoista syntyneet tulehdukset koituivat monen kohtaloksi, vaikka gladiaattorikoulujen henkilökunta huolehtikin haavoittuneista gladiaattoreista parhaansa mukaan.[90]

Gladiaattorit taiteessa, kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa

Länsimaissa julkaistiin 1800-luvulla suosittuja historiallisia romaaneja, jotka kuvasivat antiikin Rooman gladiaattorinäytäntöjä. Näistä tunnetuimpia ovat Pompeijin viimeiset päivät (Edward Bulwer-Lytton, 1834) ja Quo vadis (Henryk Sienkiewicz, 1895). Kirjallisuuden lisäksi myös 1800-luvun taidemaalarit kuten Jean-Léon Gérôme innoittivat 1900-luvun elokuvantekijöitä. Tunnetuimpia gladiaattorielokuvia ovat Spartacus (1960) ja Gladiator (2000).[91] Gladiaattoriaiheisista sarjakuvista tunnetaan Asterix gladiaattorina (1964).[92]

Lähteet

  • Koski, Sami; Rissanen, Mika & Tahvanainen, Juha: Antiikin urheilu : Olympian kentiltä Rooman areenoille. Atena, 2004. ISBN 951-796-341-6
  • Matyszak, Philip: Gladiaattori : roomalaisen taistelijan käsikirja. Moreeni, 2013 (alkuteos 2011). ISBN 978-952-254-159-8
  • Meijer, Fik: Gladiaattorit: Taistelijat kuoleman areenoilla. ((Gladiatoren: Volksvermaak in het Colosseum, 2003.) Suomentanut Sanna van Leeuwen) Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22971-1
  • Wiedemann, Thomas: Emperors and Gladiators. New York: Routledge, 1992. ISBN 9780203204696

Viitteet

  1. ↑ Meijer 2008, s. 25.
  2. ↑ Meijer 2008, s. 26.
  3. ↑ a b c Meijer 2008, s. 27–28.
  4. ↑ Koski et al. 2004, s. 31
  5. ↑ Wiedemann 1992, s. 31.
  6. ↑ Meijer 2008, s. 215.
  7. ↑ Pictured: The 2,000-year-old gladiator's helmet discovered in Pompeii's ruins 4.6.2009. Daily Mail. Viitattu 12.5.2013.
  8. ↑ Meijer 2008, s. 99.
  9. ↑ Wiedemann 1992, s. 5.
  10. ↑ Meijer 2008, s. 36–37.
  11. ↑ Koski et al. 2004, s. 136–137
  12. ↑ a b Meijer 2008, s. 40–42.
  13. ↑ a b Matyszak 2013, s. 31−33.
  14. ↑ Wiedemann 1992, s. 43.
  15. ↑ Matyszak 2013, s. 30.
  16. ↑ Meijer 2008, s. 38.
  17. ↑ Meijer 2008, s. 39–40.
  18. ↑ Meijer 2008, s. 43–44.
  19. ↑ Wiedemann 1992, s. 8.
  20. ↑ Koski et al. 2004, s. 39.
  21. ↑ Meijer 2008, s. 45–46.
  22. ↑ Koski et al. 2004, s. 136
  23. ↑ Wiedemann 1992, s. 12–14.
  24. ↑ Meijer 2008, s. 46–48.
  25. ↑ a b Wiedemann 1992, s. 22.
  26. ↑ a b Meijer 2008, s. 192–197.
  27. ↑ Koski et al. 2004, s. 142
  28. ↑ Meijer 2008, s. 197–203.
  29. ↑ a b Meijer 2008, s. 49, 52–53.
  30. ↑ Matyszak 2013, s. 13.
  31. ↑ Meijer 2008, s. 54.
  32. ↑ a b c d Koski et al. 2004, s. 139.
  33. ↑ Meijer 2008, s. 56–59.
  34. ↑ Matyszak 2013, s. 9–10.
  35. ↑ Meijer 2008, s. 77.
  36. ↑ a b c Meijer 2008, s. 83–84.
  37. ↑ Matyszak 2013, s. 8, 22.
  38. ↑ Meijer 2008, s. 77
  39. ↑ Matyszak 2013, s. 101.
  40. ↑ Tertullianus: De Spectaculis. (käännös T.R. Glover) Lontoo: William Heidemann LTD, 1984. (englanniksi)
  41. ↑ a b Meijer 2008, s. 60–63.
  42. ↑ Matyszak 2013, s. 125.
  43. ↑ Matyszak 2013, s. 58–59.
  44. ↑ a b Matyszak 2013, s. 59–62.
  45. ↑ Meijer 2008, s. 65.
  46. ↑ Matyszak 2013, s. 64–66.
  47. ↑ Meijer 2008, s. 68–69.
  48. ↑ Matyszak 2013, s. 71–73.
  49. ↑ Curry, Andrew: The Gladiator Diet 11/12 2008. Archaeological Institute of America: Archaeology. Viitattu 9.5.2013.
  50. ↑ Meijer 2008, s. 69–74.
  51. ↑ Matyszak 2013, s. 161–162.
  52. ↑ a b c d Meijer 2008, s. 87–91.
  53. ↑ Matyszak 2013, s. 114–115.
  54. ↑ Wiedemann 1992, s. 122.
  55. ↑ Matyszak 2013, s. 93–96.
  56. ↑ Matyszak 2013, s. 97–98.
  57. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Meijer 2008, s. 93–102.
  58. ↑ Matyszak 2013, s. 161.
  59. ↑ a b Meijer 2008, s. 145–146.
  60. ↑ Hilary & John Travis: Roman Helmets. Amberley Publishing Limited, 15.12.2014. ISBN 9781445638478 Teoksen verkkoversio (viitattu 24.2.2019). (englanti)
  61. ↑ a b c d Meijer 2008, s. 229–232
  62. ↑ Samnites roman-colosseum.info. Arkistoitu 19.1.2013. Viitattu 9.5.2013.
  63. ↑ Scissores roman-colosseum.info. Arkistoitu 19.1.2013. Viitattu 9.5.2013.
  64. ↑ Meijer 2008, s. 103–104.
  65. ↑ Meijer 2008, s. 123.
  66. ↑ a b c Koski et al. 2004, s. 140–141
  67. ↑ Meijer 2008, s. 106–111.
  68. ↑ Matyszak 2013, s. 109−110.
  69. ↑ Matyszak 2013, s. 111.
  70. ↑ a b Matyszak 2013, s. 112.
  71. ↑ Matyszak 2013, s. 110.
  72. ↑ Matyszak 2013, s. 114.
  73. ↑ Matyszak 2013, s. 112–114.
  74. ↑ Matyszak 2013, s. 117.
  75. ↑ Meijer 2008, s. 139–140.
  76. ↑ Matyszak 2013, s. 131–135.
  77. ↑ Meijer 2008, s. 140.
  78. ↑ Meijer 2008, s. 126–129, 146.
  79. ↑ Meijer 2008, s. 149.
  80. ↑ Meijer 2008, s. 150–155.
  81. ↑ Meijer 2008, s. 161
  82. ↑ Meijer 2008, s. 162–163.
  83. ↑ Matyszak 2013, s. 146–147, 157.
  84. ↑ Suetonius
  85. ↑ Meijer 2008, s. 163.
  86. ↑ Meijer 2008, s. 164–167.
  87. ↑ Meijer 2008, s. 171–174.
  88. ↑ Desmond Morris, Peter Collett, Peter Marsh ja Marie O'Shaughnessy (Bernd Wechner): Gestures: Their Origin and Meanings: The Thumb Up bernd.wechner.info. 1979. Viitattu 12.5.2013.
  89. ↑ Meijer 2008, s. 184–188.
  90. ↑ Koski et al. 2004, s. 141.
  91. ↑ Meijer 2008, s. 214–219
  92. ↑ Markku Reunanen: Asterix gladiaattorina V2.fi. Viitattu 15.5.2013.

Aiheesta muualla