Matti Tarkkanen
Henkilötiedot
Syntynyt	31. lokakuuta 1862 Laihia
Kuollut	16. helmikuuta 1938 (75 vuotta) Helsinki
Ammatti	kirkkoherra, lähetysjohtaja, kirjailija
Vanhemmat	Antti Tarkkanen ja Maria Kestikievari
Puoliso	Sigrid Maria von Pfaler
Kirjailija
Aikakausi	1886-1935
Tyylilajit	elämäkerrat, matkakirjat
Esikoisteos	Raamattu ja raittiuskysymys 1886
Muuta tietoa
Rovasti 1908, Teologian tohtori 1932
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Matti Tarkkanen (31. lokakuuta 1862 Laihia – 16. helmikuuta 1938 Helsinki) oli suomalainen pappi ja Suomen Lähetysseuran viides ja pitkäaikaisin lähetysjohtaja.^[1] Hän tuli tähän virkaan Jooseppi Mustakallion jälkeen.^[2]

Tarkkasen vanhemmat olivat kansakoulunopettaja Antti Tarkkanen ja Maria Kestikievari. Hän pääsi ylioppilaaksi Vaasan ruotsinkielisestä lyseosta. Teologisen erotutkinnon hän suoritti vuonna 1887, ja samana vuonna hänet myös vihittiin papiksi.^[1]

Tarkkanen vihittiin papiksi 1887 ja 1890 hänestä tuli merimiespappi San Franciscoon. Siellä hän osallistui myös siirtolaistyöhön. Hän joutui kuitenkin pian terveydellisten syiden vuoksi palaamaan kotimaahan. Suomessa Senaatti antoi hänen tehtäväkseen selvittää siirtolaisuuden syitä ja seurauksia.^[3]

Vuonna 1893 hän pääsi Vähänkyrön kappalaiseksi, 1898 hänestä tuli Suomen Merimieslähetysseuran sihteeri eli käytännössä tämän seuran johtaja. Vuonna 1906 hänestä tuli Taipalsaaren kirkkoherra. 1909–1914 Tarkkanen toimi Savonlinnan tuomiokapitulin asessorina.^[1][4][3]

Ensimmäinen maininta Tarkkasesta Lähetysseuran kohdalla on vuodelta 1898, jolloin hän osallistui yksityiseen pappiskokoukseen Jyväskylässä ja piti siellä yhden alustuksista. Tämän jälkeen hän näyttää osallistuneen säännöllisesti Lähetysseuran toimintaan. Hän osallistui myös näihin aikoihin perustetun Suomen NMKY:n toimintaan. Hän kirjoitti myös säännöllisesti Vartija-lehteen.^[5]

Vuodesta 1898 alkaen Tarkkanen osallistui uuden lähetyskentän, Kiinan työn valmisteluun. Vuonna 1905 hän oli jo Lähetysseuran johtokunnan varajäsen. Viimeksi mainitusta tehtävästä hän kuitenkin luopui 1910 tultuaan valituksi Taipalsaaren kirkkoherraksi.^[6]

Vuoden 1908 kirkolliskokouksessa Tarkkanen puhui lähetyssaarnaajan tutkinnon suorittaneiden oikeuksista. Hänen mielestään nämä henkilöt tuli rinnastaa pappeihin eikä maallikkoihin. Hän jäi kuitenkin mielipiteineen vähemmistöön. Häviölle jäi myös hänen kantansa siitä, että lähetyskoulusta olisi tehty pappisseminaari, jonka käyneet olisivat voineet toimia kotimaassa pappisvirassa.^[7]

Asessorin virasta Tarkkanen siirtyi vuonna 1913 Suomen Lähetysseuran lähetysjohtajaksi, kun hänen edeltäjänsä Jooseppi Mustakallio oli siirtynyt seurakuntavirkaan. Lähetysjohtajana Tarkkanen toimi vuoteen 1934 saakka.

Tarkkanen valittiin tähän tehtävään mm. siksi, että hän kirkolliskokouksen jäsenenä nautti luottamusta, hän kannatti konservatiivista teologiaa raamatuntutkimuksen suhteen, hän oli ”sydämestään kiintynyt herätyksen asiaan”, hän oli saanut esiharjoitusta toimiessaan merimieslähetyksessä, hänellä oli tämän vuoksi hyvä englannin taito, ja hän oli Lähetysseuran johtokunnassa ollut sen tarmokas jäsen.^[8][9]

Ehdolla lähetysjohtajaksi olivat myös Uno Paunu, joka ei saanut kannatusta, sekä Hannu Haahti, joka toimi tuolloin seuran apulaisjohtajana. Jälkimmäinen haluttiin kuitenkin pitää aiemmassa tehtävässään, ja katsottiin, että Tarkkanen ja Haahti tulisivat muodostamaan voimakkaan parivaljakon.^[10]

Tarkkasen toimikausi oli alusta alkaen sovittu 20 vuoden pituiseksi, ja niin pitkä se myös todellisuudessa oli. Tarkkasta on kuvattu lujaksi ja määrätietoiseksi sekä sitkeäksi ja toimintatarmoiseksi johtajaksi.^[11]

Tarkkasen kauden alkua varjosti kolme suurta ongelmaa. Lähetysseuran toiminta oli Mustakallion kaudella laajentunut enemmän, kuin mitä lähetysharrastuksen kasvu kotimaassa oli edellyttänyt. Tämän lisäksi tuli vielä ensimmäinen maailmansota, joka hankaloitti yhteyksiä lähetyskentille, ja jo ennen sotaa helluntaiherätys aiheutti ongelmia Kiinan lähetyskentällä. Sitä selvittämään oli jo v. 1913 lähetetty apulaisjohtaja Hannu Haahti. Helluntailaisten aiheuttamista ongelmista Kiinassa selvittiin Haahden ansiosta, joskin viisi työntekijää menetettiin heille.^[12][13]

Suuremmaksi ongelmaksi kuitenkin nousi Suomen markan romahtaminen. Kiinassa oli rahan arvo sidottu hopean arvoon, ja markan arvo suhteessa dollariin laski vuoteen 1920 tultaessa niin, että vaihtosuhde oli 1:40. Kun edellisvuonna oli Afrikkaan lähetetty 14 lähettiä (palaajia oli ollut 11 henkeä) ja Kiinaan kuusi lähettiä, niin nyt oli uhkana se, että Kiinan työstä saatettaisiin joutua luopumaan kokonaan.

Tarkkanen oli sillä kannalla, että Lähetysseuran tuli hankkia valuuttalainoja, kun taas Haahti vastusti tätä, peläten, että koko seura ajautuisi konkurssiin. Lopuksi tilanteen pelasti se, että amerikansuomalaiset tekivät seuralle huomattavia lahjoituksia. Tarkkanen teki myös kokousmatkan Yhdysvaltoihin ja sai sieltä myös lainojakin. Tätä amerikansuomalaisten apua seura sai aina vuoteen 1929 saakka.^[14][15]

Seuran sääntöjä uudistettiin 1920-luvun alussa. Helsingin piispalle ja Turun arkkipiispalle annettiin oikeus kuulua itseoikeutettuina seuran johtokuntaan. Tämä integroi seuraa yhä tiiviimmin yhteen kirkon kanssa. Merkittävä osa tässä kehityksessä oli Tarkkasella. Hän osallistui myös yleisesti kirkkoa koskeneeseen keskusteluun kirjallaan Kirkkokysymyksemme. Periaatteita ja suuntaviivoja (Lähetysseura 1918).^[16]

Sodan jälkeen viriteltiin yhteispohjoismaista yhteistyötä lähetystyössä, joskin Ahvenanmaan kysymys hiersi aluksi välejä ruotsalaisten kanssa. Asiassa edistyttiin vuonna 1923, kun Tukholmassa perustettiin Pohjoismaiden Lähetysneuvosto.^[17]

Ylipäätään kansainvälisissä suhteissa Tarkkanen kannatti ekumeniaa. Hänen mukaansa eri kirkkokunnista huolimatta ”kaikki ne, joiden sydämessä Kristus asuu, ovat yhden saman kirkon jäseniä”. Oli mahdotonta eristäytyä kristittyjen yhteydestä, jos haluttiin olla luterilaisen kirkkokäsityksen kannalla. ”Kapseloituneella” kristillisyydellä ei voitu toteuttaa Kristuksen asettamaa lähetystehtävää. Tässä suhteessa Tarkkanen oli jokseenkin eri linjalla kuin hänen oppi-isänsä, arkkipiispa Gustaf Johansson.^[18]

Sodan jälkeen virisi uudelleen kysymys lähetystyön tekemisestä suomensukuisten kansojen parissa Venäjällä. Tämä kysymyshän oli ollut esillä heti Lähetysseuraa perustettaessa, mutta sen oli tehnyt tyhjäksi Venäjän keisarin kielteinen kanta. Nyt tämä ajatus kariutui Venäjän poliittiseen kehitykseen niin, että edes inkeriläisten pariin ei päästy tekemään työtä.^[19]

Tarkkanen pääsi tekemään tarkastusmatkan Kiinaan vuosina 1921–1922. Siellä Lähetysseura oli tehnyt työtä Hunanin maakunnassa vuodesta 1902 lähtien. Suomalaisten kastamia kristittyjä siellä oli Tarkkasen matkan aikana noin 2 000 henkeä

Tarkkasen matka osoitti sen, että työ sillä oli edistynyt nopeasti ja että sen vuoksi siellä oli lähetystyöllä suuret tarpeet. Nähtiin myös, että lähetystyön mahdollisuudet Kiinassa olivat lähes rajattoma.^[20]

Ennen sotaa oli tilanne Ambomaalla ollut se, että suomalaiset tekivät lähetystyötä Ondongassa ja lännessä, ja Oukwanyama taas oli ollut saksalaisen Reinin lähetyksen työmaata. Sodan lopputuloksena koko Lounais-Afrikka oli siirtynyt pois saksalaisten hallinnasta, ja nämä joutuivat myös vetäytymään Oukwanyamasta. Tämä alue pyrittiin nyt saamaan suomalaisille SLS:n ja Reinin lähetyksen keskinäisellä sopimuksella.

Mutta myös suomalaisten erityisasema oli mennyttä, ja Lounais-Afrikan protektoraatin jälkeen aluetta hallitsi Etelä-Afrikka Kansainliiton mandaatilla. Administraattorinvirasto määräsi nyt ainoastaan Ondongan suomalaisten alueeksi, kun taas Oukwanyama annettiin anglikaaneille ja Uukwambi sekä Onganjera annettiin Katoliselle kirkolle.

Lounais-Afrikan viralliseksi kirkolliseksi statukseksi tuli anglikaaninen Damaramaan hiippakunta, ja sen ensimmäiseksi piispaksi tuli Nelson Fogarty. Hänestä tuli nyt Tarkkasen kiistakumppani Oukwanyaman lisäksi Fogarty puhui myös muista amboheimoista.

Asiassa vedottiin mm. Canterburyn arkkipiispaan Randall Davidsoniin, mutta jokseenkin turhaan.^[21][22]

Tarkkanen suoritti tarkastusmatkan Ambomaalle vuonna 1925. Sen yhteydessä hän tapasi kahdesti sekä Lounais-Afrikan administrattorin G. R. Hofmeyerin että piispa Nelson Fogartyn sekä Etelä-Afrikan pääministerin J. B. M. Hertzogin, joka oli korkein viranhaltija Etelä-Afrikassa. Neuvottelut Fogartyn kanssa sujuivat nihkeästi, ja viimeksi mainittu esitti Tarkkaselle, että suomalaiset luopuisivat Oukwanyamasta rahallista korvausta vastaan. Nyt neuvottelut ajautuivat umpikujaan, kunnes Fogarty lähetti Tarkkaselle kirjeen, jossa hän ehdotti, että aluejako poistettaisiin, ja kaikki kolme kirkkokuntaa saisivat vapauden toimia, missä halusivat. Tämä ehdotus ei miellyttänyt Tarkkasta, mutta hän ei nähnyt asiassa parempaakaan ratkaisua suomalaisten kannalta ja päätti suostua tähän ehdotukseen, jonka mandaattihallinto pani toimeen vuoden 1926 alkupuolella.

Katoliset aloittivat toimintansa Uukwambin Oshikukussa vuonna 1924 ja laajensivat toimintaansa Ombalantun heimon alueelle. Yhteensä heillä oli kolme lähetysasemaa Ambomaalla. Anglikaanit rajoittivat toimintansa Ambomaalla Oukwanyamaan, ja suomalaiset panostivat samalle alueelle hiljan perustamaansa Engelan asemaan. Katolisista ei loppujen lopuksi tullut vakavaa uhkaa suomalaisille Ambomaalla, ja anglikaanien kanssa oltiin hyvinkin sopuisissa väleissä. Kilpailevien lähetysseurojen ilmaantuminen samoihin maisemiin oli jopa omiaan aktivoimaan suomalaisia heidän työssään. Se sai myös johtokunnan myötämieliseksi ambomaan-lähettien työn tarpeille. Kun työ aloitettiin hieman myöhemmin Kavangolla, tultiin katolisten alueelle. Välit heihin pysyivät etäisinä ja viileinä.

Tarkkasen matkan aikana tapahtui myös muita merkittäviä asioita. Sen aikana vihittiin ensimmäiset ambolaiset papit, seitsemän miestä 27.9.1925. Samoin ryhdyttiin organisoimaan alueelle kirkkoa, ”Ambomaan evankelisluterilaista kirkkoa”, jolle laadittiin järjestyssäännöt, samoin syyskuussa 1925.

Näinä vuosina kirkon jäsenmäärä kasvoi huomattavasti, suurelta osalta siksi, että kirkon jäsenien lapsia kastettiin kristinuskoon. Vuosina 1923–1929 kasvua oli lähes 50 %. Ensin mainittuna vuotena jäseniä oli 16 500, viimeksi mainittuna 23 100.

Vuonna 1923 Martti Rautanen oli saanut Vanhan testamentin käännöksen valmiiksi, joskin sen painaminen jäi myöhemmäksi. Uudesta testamentista saatiin v. 1925 Sortavalassa painettu uusi, huolellisesti tarkistettu laitos.^[23]

Kiinassa oli tapahtunut vuonna 1911 vallankumous, joka päätti keisarivallan. Sitä edeltänyt samoin kuin seurannut kymmenvuotiskausi olivat olleet lähetystyölle harvinaista avointen ovien aikaa. Mutta kun Kuomintang sai yhdistettyä maan vuosina 1926–1927, olot kehittyivät levottomiksi ja ”anti-imperialismin” aalto pyyhkäisi maan yli. Kaikkea länsimaista vastustettiin. Maan 8 000 lähetyssaarnaajasta vain 500 saattoi jäädä työmaalleen. Osa suomalaisista palasi kotimaahan, osa jäi Shanghaihin ja Japaniin odottamaan olojen rauhoittumista, osa taas ei enää päässyt pois Hunanista.

Uuden tilanteen vuoksi SLS asetti komitean pohtimaan sitä, miten Kiinan-työssä oli nyt edettävä. Komiteaan kuuluivat Matti Tarkkanen, apulaisjohtaja K. A. Paasio sekä Kiinassa toimineet Toivo Koskikallio, Sanni Lampén ja K. A. Saarilahti. Päädyttiin siihen, että seuran varoja piti käyttää lähinnä suomalaisten lähettien työn tukemiseen ja samalla vahvistaa ja kehittää kiinalaisten kristittyjen itsensä johtamaa kirkkoa. Oli luovuttava aiemmasta linjasta, jossa oli käytetty laajaa, mutta kirjavaa joukkoa kiinalaisia työntekijöitä. Niinpä vuonna 1929 paikallisen kirkon työntekijöitä oli kuusi Shekoun seminaarista valmistunutta pappia ja seitsemän raamattukoulun käynyttä evankelistaa. Kirkko johti kirkkohallitus, jossa oli kolme kiinalaista ja kolme suomalaista jäsentä. Tämä kirkko kuului synodina Kiinan yhteisluterilaiseen kirkkoon.^[24]

Tarkkasen aikana Lähetysseuran Lähetyskoulusta tehtiin Lähetysopisto. Tarkoitus oli levittää tietoja lähetystyöstä teologian opiskelijoiden ja muun akateemisen nuorison keskuuteen samoin kuin lisätä Akateemisten vapaaehtoisten lähetysliiton jäsenten tietoja lähetystyöstä. Henkilökuntana oli lähetysseuran työntekijöitä, ja mukaan pyrittiin saamaan myös yliopistomiehiä.

Aiemmin akateemisen loppututkinnon suorittaneiden, tulevien lähetystyöntekijöiden oli ollut hankittava tällaista koulutusta mm. Englannista. Nyt vuonna 1929 alkoi ensimmäinen lukukausi, jonka ohjelma koostui kolmesta luentosarjasta. Luennoitsijoina olivat Tarkkanen, K. A. Paasio ja K. A. Saarilahti.^[25] Näyttäisi siltä, että Lähetysopiston funktio oli ajateltu samanlaiseksi, kuin myöhemmin mikä on missiologian opetus nykyään Helsingin yliopiston Systemaattisen teologian laitoksella.

Tarkkasen aikana Lähetysseurassa havahduttiin siihen, että lähetystyön kannatus oli ruotsinkielisillä paikkakunnilla heikompaa kuin suomenkielisillä. Tähän arveltiin olevan syynä se, että seuralla ei ollut kotimaassa palveluksessaan yhtään äidinkieleltään ruotsinkielistä pappia. Ruotsinkielisen Porvoon hiippakunnan perustaminen vuonna 1923 korosti sitä, että ruotsinkieliseen työhön oli panostettava. Seura palkkasi vuonna 1924 Purmon kirkkoherran Oskar Ferdinand Seveliuksen johtamaan ruotsinkielistä työtä, ja hänen avukseen perustettiin pysyvä komitea. Sevelius toimi tässä tehtävässä seuraavat kymmenen vuotta.^[26]

Kansallissosialistien nousu valtaan Saksassa vuonna 1932 oli asia, jota pidettiin Suomen kirkollisissa piireissä aluksi positiivisena asiana. Tarkkanen kirjoitti Kotimaassa, että kansallissosialistien vaalivoitto oli Saksan ainoa pelastus. Seuraavana vuonna oli Suomen Lähetyssanomissa jo toinen ääni kellossa. Kysyttiin, mitä oli odotettavissa virtauksesta, jossa uskonto oli kansallisuudelle alisteinen. Huolestuneena kirjoitettiin myös kansallissosialistien suunnitelmasta yhdistää kaikki 28 evankelista kirkkokuntaa yhdeksi kirkoksi ja mahdollisesti yhdistää kaikki lähetysjärjestötkin, jonka jälkeen niiden toiminta olisi rahoitettu kirkollisveroin. Erityistä huolta aiheutti kuitenkin kansallissosialistien juutalaisvastaisuus.^[27]

Tarkkasen aikana Lähetysseura aloitti lähetystyön Palestiinassa, aluksi juutalaisten parissa. Ensimmäisenä sinne lähti Ester Juvelius vuonna 1931, ja seuraavana vuonna perille pääsi Aili Havas. Juveliuksen työkielinä olivat englanti, saksa ja jiddiš. Havas sen sijaan aloitti heprean opinnot. Tarkkasen mielestä ”Kristusta [oli] kirkastettava juutalaisille heidän omalla kielellään”. Jerusalemista vuokrattiin huoneisto näiden lähettien käyttöön, ja siitä tuli ns. ”lähetyskoti”, jossa kokoontuivat ne, joita Uuden Testamentin sanoma kiinnosti.^[28]

Lähetysseura kärsi 1930-luvun lamasta samalta tavalla kuin kaikki muutkin. Kun tuloja ei saatu kasvuun, päätettiin menoja leikata. Kentällä olleitten lähettien palkkoja leikattiin 10 % ja myöhemmin 5 %, kotimaan työntekijöiden palkoista ensin 5 % ja sitten 10 %. Myös uusien lähettien lähettämisestä kentille luovuttiin suuressa määrin. Kentällä käskettiin supistamaan lähetysasemien hoitokuluista puolet, samoin supistamaan lääkärien työtä.^[29]

Lähetysseuran kanssa sovitun 20 vuoden työrupeaman jälkeen Tarkkanen siirtyi vuonna 1934 eläkkeelle. Hänet valittiin nyt johtokunnan puheenjohtajaksi ja seuran kunniajäseneksi.

Tarkkasen tullessa lähetysjohtajaksi seuralla oli ollut 65 lähettiä. Hänen jäädessään eläkkeelle niitä oli103. Entisen kahden lähetyskentän (Ambomaa, Kiina) lisäksi oli tullut myös kaksi uutta kenttää, Kavango ja Palestiina.^[30]

Tarkkanen toimi kirkolliskokouksen jäsenenä 1908–1928 ja siirtolaisuuskomitean puheenjohtajana 1921–1923. Hän oli myös kristillinen kirjailija joka julkaisi useita uskonnollisia teoksia. Lisäksi hän oli ahkera kristillisten teosten kääntäjä suomen kielelle. Hän oli mukana kristillisen kirjallisuuden levittämiseksi perustetun Agricola-seuran perustamisessa ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana^[31].

Hänen vuonna 1905 julkaisemansa teos Nykyajan herätysliikkeet (1905) tutustutti lukijat mm. eräisiin anglosaksisiin herätysliikkeisiin ja –saarnaajiin, joita olivat mm. amerikkalaiset R. A. Torrey ja C. N. Alexander sekä myös norjalaiseen Albert Lundeniin.^[32]

Tarkkanen oli ollut Ylioppilaiden raittiusyhdistyksen perustajia 1886 ja julkaisi samana vuonna kirjan Raamattu ja raittiuskysymys, joka sai laajan levikin. Hänelle myönnettiin teologian tohtorin arvo 1932.

Tarkkanen sai rovastin arvon vuonna 1908. Yliopisto myönsi hänelle kunniatohtorin arvon vuonna 1932. Tarkkasen puoliso vuodesta 1889 oli Sigrid Maria von Pfaler (k. 1954).^[1]

• Raamattu ja raittiuskysymys. Raittiuden ystävät, 1886, 4. täydellisesti uudistettu painos, WSOY, 1931.
• Siirtolaisuudesta. Kansanvalistusseura, 1896.
• Yhdistyneiden presbyteriläisten Mandshuria-lähetys. Suomen Lähetysseura, 1899.
• Virsiä ja lauluja merimiehille ja siirtolaisille. Suomen merimieslähetysseura, 1902.
• Nykyajan herätysliikkeet. WSOY, 1905.
• Kristillinen uskomme. WSOY 1911.
• Sosiaalinen kysymys Raamatun valossa. Synodaaliväitöskirja. Matti Tarkkanen, 1912.
• Kristikunta ja kristitön maailma : tosi-asioita lähetystyöstä. Suomen Lähetysseura, 1917.
• Kirkkokysymyksemme, periaatteita ja suuntaviivoja. Suomen lähetysseura, 1918.
• Kolme viikkoa Öljyvuorella ja Pyhässä Maassa. Suomen Lähetysseura, 1929.
• Valittu ase : James Hudson Taylor : 100-vuotismuisto. Suomen Lähetysseura, 1932.
• Evankeliumin tie pakanain sydämiin. Suomen Lähetysseura, 1934.
• Ιdän vaeltaja: vertauskuvallinen kertomus Afrikasta. Suomen Lähetysseura, 1935.
• Eräs Afrikan profeetta : William Wadé Harris, Suomen lähetysseura, 1935.

• Johannes Gerhardin: Pyhät Tutkiskelemukset ja Jumalisuuden Harjoitus, Werner Söderström´in kirjapaino, Porwoossa, 1898.
• E. Mildred Nevill: Ah-Fu: kiinalainen jokipoika (2. p. ilm. 1946, 3. p 1957). Suomen Lähetysseura, 1957.
• Philip Mauro: Ihmisen päivä. Suomen Lähetysseura, 1921.
• John R. Mott: Seurakunnallinen saarnavirka ja nykyaikainen lähetys. Kehoitus johtajatoimeen maailman evankelioimistyössä. Suomen Lähetysseura, 1907.
• Ylenpalttinen armo syntisistä suurimmalle eli John Bunyanin elämäkerta hänen itsensä kirjoittama ; englannin kielestä suomentaneet Hannes Leiviskä ja Matti Tarkkanen. Suomen Lähetysseura, 1918.
• Tomas Wilcox: Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta eli Neuvon sana kaikille pyhille ja syntisille. Suomen Lähetysseura, 1959.

• Ilmari Heikinheimo: Suomen elämäkerrasto. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1955. Sivu 752.
• Peltola, Matti (1958): Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia Helsinki: Suomen Lähetysseura.
• Toivo Saarilahti: Lähetystyön läpimurto. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1895–1913. (Sata vuotta suomalaista lähetystyötä I: 3. Suomen Lähetysseuran julkaisu) Helsinki: Kirjaneliö, 1989. ISBN 951-600-760-0
• Toivo Saarilahti: Kriisien kautta kasvuun. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1914–1938. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1999. ISBN 951-624-257-X

• Matti Tarkkanen: Siirtolaisuudesta Amerikkaan (1890) (Viitattu 30.11.2024)
• Matti Tarkkanen: Siirtolaisuuden syistä (1902)^{[vanhentunut linkki]} (Viitattu 6.3.2013)
• Haikonen, Hannu 2005. Taipalsaaren kirkkoherra Matti Tarkkanen kirkollisena vaikuttajana 1906–1914. Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.