Tämä artikkeli käsittelee Liberian historiaa.

Afrikkalaisten tarinoiden mukaan monien esi-isät olivat pygmejä, ja myös Liberian ensimmäiset asukkaat ovat saattaneet olla pienikokoisia. Heistä on säilynyt vain suullista perimätietoa. Seuraava alueelle saapunut väestöryhmä tuli ilmeisesti nykyisen Länsi-Sudanin alueelta 6000 eaa. Heidän jälkeläisistään tuli aikanaan maanviljelijöitä, jotka tekivät raudasta aseita ja keramiikasta astioita. Seuraavaan aaltoon kuuluivat krut, bassat, deit, mambat ja grebot. Viimeisinä saapuivat vait ja mandigot 1500-luvun vaiheilla.^[1]

Portugalilaiset kävivät alueella 1461 ja kiinnittivät huomionsa alueella kasvavaan meleguettapippuriin. Alue tulikin tunnetuksi Pippurirannikon eli Meleguettarannikon nimellä (engl. Grain Coast).^[1][2]. Vuonna 1663 britit perustivat sinne kauppa-asemia mutta hollantilaiset tuhosivat ne seuraavana vuonna. Sen jälkeen alueella ei ollut eurooppalaista asutusta ennen vapautettujen orjien tuloa alueelle.^[3]

Liberia perustettiin vuonna 1822, kun amerikkalaiset hyväntekeväisyysseurat valitsivat Mesurado-niemen sopivaksi paikaksi vapautettujen orjien siirtokunnalle Afrikassa.^[4] Seuraavien viiden vuosikymmen aikana alueelle tuotiin enimmäkseen Yhdysvalloista noin 25 000 vapautettua orjaa. Valta siirtyi vähitellen valkoisilta mulateille ja lopulta kokonaan afroamerikkalaissyntyisille siirtolaisille 1870-luvulta alkaen. Paikalliset afrikkalaiset jäivät sivustakatsojiksi – paitsi jos onnistuivat assimiloitumaan valtakulttuuriin englannin kielen, kristinuskon ja kirjoitustaidon kautta.

Liberia itsenäistyi vuonna 1847 ja säilyi Etiopian ohella ainoana afrikkalaisena valtiona itsenäisenä myös siirto­maa­vaiheen yli. Liberia oli sekä Kansainliiton että Yhdistyneiden kansakuntien perustajajäsen. Yhteydet Yhdysvaltoihin säilyivät tiiviinä, mitä korostaa erityisesti kieli, maan lippu sekä vuoden 1847 perustuslaki. Taloudelliset siteet kasvoivat erityisesti 1920-luvulta lähtien, kun amerikkalainen kumiyhtiö Firestone perusti Liberiaan maailman mittakaavassa suurimman kumiplantaasin. Liberian ja kansainvälisen yhteisön välit kuumenivat 1930-luvulla, kun maata syytettiin pakkotyöstä ja jopa orjakaupasta. Siirtomaavallat pyrkivät tekemään maasta protektoraatin.

Toisen maailmansodan jälkeen Liberian elinkeinoelämä modernisoitiin nopeasti. Maan talous kasvoi kolmen vuosikymmenen ajan erittäin ripeästi, noin kuuden prosentin vuositasolla. Talouskasvun kehitysvaikutukset varsinkin sisämaassa jäivät kuitenkin pieniksi. Talouskasvu kuitenkin tuki harvainvaltaa, joka perustui vapautettujen orjien etuoikeutettuun asemaan. Kansainvälisessä politiikassa Liberian asema oli sen kokoon nähden erittäin vahva. Tämä näkyi niin YK:ssä kuin Afrikan maiden yhteistyöjärjestössä.^[5]

William Tubman oli 27 vuotta Liberian presidenttinä vuodesta 1944 kuolemaansa vuoteen 1971 saakka. Tubmanin aika on jäänyt historiaan ristiriitaisena; toisaalta talous kasvoi huomattavasti ja maan kehitys säilyi vakaana ja rauhallisena. Toisaalta epätasa-arvo vallitsi ja entisten Amerikasta tulleiden orjien jälkeläisten muodostama amerikkalais-liberialainen yläluokka hallitsi sekä maan taloutta että politiikkaa Liberian enemmistönä olevan alkuperäisväestön kustannuksella.^[6]

Tubmanin kuoltua häntä seurasi varapresidentti William R. Tolbert, joka oli viimeinen amerikanliberialaisten True Whig -puoluetta edustanut ja viimeinen amerikan-liberialainen presidentti Liberian historiassa. Tolbert oli presidenttinä Tubmanin kuolemasta vuonna 1971 Doen vallankaappaukseen vuoteen 1980 saakka.^[7]

Tyytymättömyys entisten orjien jälkeläisten etuasemaan ja harvainvaltaan kasvoi 1970-luvulla, mikä johti vallankaappaukseen vuonna 1980. Huhtikuussa vuonna 1980 vain 28-vuotias ylikersantti Samuel Doe johti armeijan veristä vallankaappausta, jossa presidentti William R. Tolbert ja useita hallinnon johtavia henkilöitä surmattiin. Vallankaappaus toi ensimmäistä kertaa valtaa Liberian alkuperäisasukkaille, mutta se johti pääomien sekä amerikan-liberialais-taustaisen yläluokan laajaan pakenemiseen maasta.^[8] Doen vallankaappaus päätti 133 vuotta kestäneen amerikikkalais-liberialaisen yläluokan vallan maassa ja Doe oli maan ensimmäinen alkuperäisväestään kuuluva johtaja. Doen hallinto oli brutaali, väkivaltainen ja ihmisoikeuksia kunnioittamaton. Alkuun Doe loi välit Libyan kanssa, mutta varsin pian Liberia palasi läheisiin suhteisiin Yhdysvaltojen kanssa. Vuonna 1985 pidetyissä vilpillisiksi todetuissa vaaleissa Samuel Doe valittiin Liberian presidentiksi ja kaikkiaan hänen synkkä valtakautensa kesti 10 vuotta ja ajoi Liberian lopulta veriseen sisällissotaan.^[9]

Liberian ensimmäinen sisällissota alkoi jouluna 1989 kapinallisten aloitettua hyökkäyksen presidentti Samuel Doen hallintoa vastaan. Sisällissodan vuosien aikana Liberia jakaantui lukuisiin aseellisiin ryhmiin, jotka olivat syntyneet lähinnä eri etnisten ryhmien mukaan. Kapinallisilla oli myös keskinäisiä yhteydenottoja. Kapinalliset saartoivat pääkaupunkia Monroviaa ja presidentti Samuel Doe surmattiin syyskuussa 1990. Merkittävimmäksi kapinallisryhmäksi oli noussut Charles Taylorin johtama NPFL (National Patriotic Front of Liberia). Doen tilalle tullut Amos Sawyerin johtama väliaikaishallinto hallitsi käytännössä vain pääkaupunki Monroviaa – ja sitäkin vain Länsi-Afrikan maiden rauhanturvajoukkojen tuella – muun maan ollessa kapinallisten, lähinnä Taylorin joukkojen, hallinnassa. Taylorin joukot hallitsivat myös Liberian luonnonvaroja (puu, mineraalit, timantit). Charles Taylor oli sekaantunut myös samanaikaiseen Sierra Leonen sisällissotaan ja sai hallintaansa myös Sierra Leonen timanttivaroja. Verinen sisällissota loppui lopulta siihen, että saatiin järjestettyä vuonna 1997 koko Liberian laajuiset vaalit, jossa Charles Taylor valittiin ylivoimaisella vaalivoitolla maan presidentiksi.^[10]

Presidentti Charles Taylorin hallinto oli erittäin korruptoinut, ihmisoikeuksia loukkaava ja etnisiä ristiriitoja syventävä. Kaksi kapinallisarmeijaa LURD ja MODEL alkoivat aseellisen taistelun Taylorin hallintoa vastaan ja Liberia oli taas vuosia kestäneessä verisessä sisällissodassa. Kapinalliset armeijat saartoivat Monrovian ja Liberia ajautui humanitaariseen katastrofiin. Lopulta elokuussa 2003 Taylor suostui eroaamaan ja lähtemään maasta Nigeriaan. Varapresidentti Moses Blah jäi maahan ja allekirjoitti hallinnon puolesta rauhansopimuksen kapinallisten kanssa ja sota päättyi.^[11]

Liberian sisällissodat tunnetaan laajoista siviiliväestöön kohdistuneista raakuuksista. Arviolta 300 000 ihmistä tapettiin ja miljoona ajettiin pakolaisiksi kolmen miljoonan asukkaan maasta.^[12]

Taylorin vallasta luopuminen ja YK-joukkojen tulo maahan vuonna 2003 rauhoitti tilanteen. Maassa käynnistyi yksi YK:n historian suurimmista aseistariisuntaoperaatioista. Ellen Johnson Sirleaf valittiin presidentiksi 8. marraskuuta 2005 pidetyissä vaaleissa. Hän oli Afrikan ensimmäinen nainen, joka oli valittu vaaleilla presidentiksi.^[13] Vuonna 2006 perustettiin totuuskomissio, jonka tehtävänä on tutkia ihmisoikeusrikkomuksia vuosina 1979–2003.^[13] Johnson Sirleafin aloittaessa presidenttinä Liberia oli vuosien verisen sotimisen raunioittama ja katkeroittama maa, jonka työttömyysprosentti oli 80. Hänen kaudellaan Liberian tilanteessa tapahtui huomattavaa toipumista ja rauha säilyi. Vuonna 2011 Johnson Sirleafille myönnettiin yhdessä kahden muun henkilön kanssa Nobelin rauhanpalkinto tunnustuksena hänen työstään naisten aseman parantamiseksi. Ellen Johnson Sirleaf toimi Liberian presidenttinä 12 vuotta (vuodet 2006–2018) voitettuaan presidentinvaali vuosina 2005 ja 2011.^[14]

Vuonna 2012 Liberian vangittuna oleva entinen presidentti Charles Taylor tuomittiin 50 vuodeksi vankeuteen Haagissa toimineessa YK:n alaisessa erityistuomioistuimessa osuudestaan Sierra Leonen sisällissodan sotarikoksiin vuosina 1996–2000. Taylor siirrettiin kärsimään tuomiotaan Britanniaan ja vuonna 2015 hylättiin Taylorin anomus siirrosta Britanniasta Ruandaan.^[15]

Vuonna 2014 Liberia oli yksi kolmesta Länsi-Afrikan ebolaepidemiasta pahimmin kärsineestä maasta.^[16]

Joulukuussa 2017 presidentinvaalit voitti entinen jalkapalloammattilainen George Weah,^[17] joka astui virkaansa Sirleaf Johnsonin seuraajana maan uutena presidenttinä tammikuussa 2018. Kyseessä oli ensimmäinen kerta sitten vuoden 1944, kun Liberiassa valta siirtyi demokraattisesti valitulta presidentilta toiselle.^[18]

Maaliskuussa vuonna 2018 YK lopetti 15 vuotta kestäneen rauhanturvaoperaationsa Liberiassa. Tuona aikana 16 000 ihmistä yli 12 maasta ehti palvella YK:n menestyksellisessä Liberia-operaatiossa.^[19]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Liberian historia Wikimedia Commonsissa