Sierra Leonen sisällissota käytiin vuosina 1991–2002. Sen osapuolina olivat vallankumousrintama Revolutionary United Front (RUF) johtajanaan Foday Sankoh, ja valtiollinen armeija, johdossaan ensin Joseph Saidu Momoh, vuoden 1992 sotilasvallankaappauksen jälkeen Valentine Strasser.
Sodassa kuoli noin 50 000 sierraleonelaista, yli kaksi miljoonaa (eli yli kolmannes väestöstä) joutui lähtemään kodeistaan.
Taustaa
Ennen Sierra Leonen sisällissotaa timanttivarojen huono hallinta ja korruptio olivat johtaneet siihen, että maa oli Yhdistyneiden kansakuntien tilastojen mukaan maailman köyhin.[1]
1980-luvun talouslama korosti kansaalaisten eriarvoisuutta ja sai opiskelijaliikkeet radikalisoitumaan ja vaatimaan monipuoluejärjestelmään tähtääviä uudistuksia. Kun vaatimukset sivuutettiin, alkoi vallankumouksen suunnittelu. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt ryhtyä toteuttamaan vallankumousta, alkuperäiset aktivistit vetäytyivät, ja tositoimiin osallistui syrjäytymisvaarassa olleita nuoria, joista monien motiivit olivat lähinnä taloudelliset, eivät niinkään poliittiset.[2]
Sodan puhkeamiseen vaikutti sisäisten ongelmien lisäksi se, että rajanaapuri Liberiassa käytiin sisällissotaa. Yhden sen osapuolen johtaja, Charles Taylor, tuki RUF:ia saadakseen Sierra Leonen epävakaisempaan tilaan.[1] Taylor arvioi Sierra Leonessa toimivan ECOMOG:in estävän hänen joukkojaan valtaamasta pääkaupunki Monroviaa.
Sotatapahtumat
RUF aloitti sotatoimet Sierra Leonen itäosissa maaliskuussa 1991 iskemällä sinne Liberiasta käsin.[3]
Sodan ensimmäisenä vuonna RUF otti haltuunsa timanttien tuotantoalueen maan itä- ja eteläosissa. Presidentti Joseph Momah syrjäytettiin sotilasvallankaappauksessa, jota johti kapteeni Valentine Strasser. Hän perusti National Provisional Ruling Councilin (NPRC). Strasser sanoi, että korruptoitunut Momah ei pystynyt elvyttämään taloutta, huolehtimaan Sierra Leonen ihmisistä eikä torjumaan kapinallisia.[4]
Maaliskuussa 1993 Länsi-Afrikan valtioiden talousyhteisön seurantaryhmä (ECOMOG) lähetti enimmäkseen nigerialaisia joukkoja hallituksen avuksi. Armeija pystyi valloittamaan timanttialueet takaisin ja työntämään RUF:n Liberian rajalle. Monet tarkkailijat ajattelivat, että sota oli päättynyt, koska RUF lopetti suurimman osan sotilasoperaatioistaan. Sisällissota oli kuitenkin muuttumassa kansainväliseksi konfliktiksi: hallitusta tukivat ECOMOG, Iso-Britannia, Guinea ja Yhdysvallat, kun taas RUF:ää tukivat Charles Taylorin johtama Liberia, Libya, ja Burkina Faso.[4]
Taistelut levisivät Guinean puolelle rajaa, missä RUF-kapinalliset ja yhdessä aseellisten Liberian joukkojen kanssa hyökkäsi ja poltti toistuvasti rajaseudulla olevia pakolaisleirejä ja guinealaisia kyliä ja tappoi, haavoitti ja pakotti niiden asukkaita pakenemaan. Myös humanitaariset työntekijät joutuivat uhreiksi ja järjestöt vähensivät toimintaansa pakolaisleireillä.[5]
Maaliskuussa 1995 Sierra Leonen hallitus palkkasi Executive Outcomes-järjestön eteläafrikkalaisia palkkasotureita kukistamaan RUF:n lopullisesti. Maan uusi hallitus ja RUF allekirjoittivat Abidjanin rauhansopimuksen, joka lopetti taistelut. Toukokuussa 1997 sotilasvallankaappauksella nousi valtaan Armed Forces Revolutionary Council (AFRC). He kutsuivat RUF:n mukaan, ja nämä kaksi ryhmää hallitsivat nyt maan pääkaupunkia Freetownia.[4]
Johnny Paul Koroman johtama uusi hallitus julisti sodan päättyneeksi. Silti enimmäkseen RUF-joukkojen ryöstely, raiskaukset ja murhat jatkuivat. ECOMOG-joukot palasivat ja valtasivat Freetownin Koroman hallituksen puolesta, mutta eivät kyenneet rauhoittamaan syrjäisiä alueita. RUF jatkoi sisällissotaa sissisotana.[4]
Vuonna 1997 RUF marssi pääkaupunki Freetowniin asti, ja pääsi neuvotteluihin presidentti Ahmad Tejan Kabbahin kanssa. Aselepo solmittiin 1999, mutta väkivaltaisuudet jatkuivat vuoteen 2001.[3]
Ulkovaltojen välittämä Lomen rauhansopimus allekirjoitettiin 7. heinäkuuta 1999. Sopimus antoi RUF:n komentajalle Foday Sankohille varapresidentin aseman ja Sierra Leonen timanttikaivosten hallinnan vastineeksi taistelujen lopettamisesta. YK lähetti UNAMSIL-rauhanturvajoukkoja turvaamaan aseistariisuntaprosessia.oukokuussa 2000 kapinalliset sieppasivat yli 700 rauhanturvaajaa ja etenivät jälleen Freetowniin. Yhdistyneiden Kansakuntien joukkojen, brittiläisten joukkojen ja Guinean ilmatuen avulla Sierra Leonen armeija voitti vihdoin RUF:n ennen kuin he ehtivät ottaa Freetownin hallintaansa. 18. tammikuuta 2002 hiljattain virkaan asetettu presidentti Ahmad Tejan Kabbah julisti Sierra Leonen sisällissodan vihdoin päättyneeksi.[3][6]
Rauhanturvaajat ja sotarikosten käsittely
Yhdistyneiden kansakuntien UNAMSIL-operaatio perustettiin turvaamaan Lomen rauhansopimuksen toteutumista. Maassa oli enimmillään 17500 rauhanturvaajaa. Operaatiota pidetään enimmäkseen menestyksenä.[6]
Aseriisunnan lisäksi UNAMSIL avusti presidentin- ja parlamenttivaalien järjestämisessä toukokuussa 2002, vain neljä kuukautta sen jälkeen, kun taistelijat olivat luovuttaneet aseensa. Useimmat riippumattomat vaalitarkkailijat julistivat vaalit vapaiksi ja oikeudenmukaisiksi.[7]
UNAMSIL pyrki osallistumaan myös yhteiskunnan sodasta toipumiseen, mihin kuuluu entisten taistelijoiden uudelleenintegrointi yhteiskuntaan, paluumuuttajien ja maan sisällä siirtymään joutuneiden henkilöiden uudelleensijoittaminen, uuden hallituksen vallan turvaaminen koko maassa ja talouden elvyttäminen. Myös YK:n kehitysohjelma (UNDP) ja muut avustusjärjestöt rahoittivat tähän liittyviä hankkeita.[7]
Vuonna 2002 YK asetti erikoistuomioistuimen ratkomaan sotarikoksia.[3] Tuomioistuin jatkoi toimintaansa vuoteen 2013 asti.[8]
Sierra Leonen erityistuomioistuin (Special Court for Sierra Leone, SCSL) tuomitsi entisen Liberian presidentti Charles Taylorin 50 vuodeksi vankeuteen sotarikoksista Sierra Leonen sisällissodan aikana.[9] Se oli ensimmäinen tuomioistuin Nürnbergin jälkeen, joka onnistui saattamaan valtionpäämiehen oikeuden eteen (Taylor oli vallassa syytteen nostamisen aikaan).[8]
Sierra Leonen erityistuomioistuin oli myös ensimmäinen historiassa, joka ratkaisi tapauksia, jotka koskivat lapsisotilaiden värväystä, pakkovärväystä, hyökkäyksiä rauhanturvaajia vastaan sekä pakkoavioliittoja. Se otti kantaa myös kansallisten armahdusten vaikutukseen kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaan ja suhteisiin totuus- ja sovintokomission kanssa.[8]
Lähteet
Katso myös
Aiheesta muualla
