Kansainvälinen politiikka

Kansainvälinen politiikka on politiikan tutkimuksen eli yleisen valtio-opin alaan sijoittuva tutkimusala.

Yleisesti tarkastellen kansainvälinen politiikka jakaantuu muun muassa ulkopolitiikan ja diplomatian tutkimukseen, rauhan- ja konfliktintutkimukseen sekä maailmanlaajuisen talouden ja hallinnan tutkimukseen. Kansainvälinen politiikka keskittyy esimerkiksi valtiosuvereniteetin, diplomatian ja kansainvälisen oikeuden toimintaan ja vaikutuksiin sekä eri valtioiden aseman muuttumiseen, valtioiden ulkopolitiikan muotoutumiseen ja keskeisiin poliittisiin päätöksentekoprosesseihin. Myös turvallisuuden ja valtiollisten, kansallisten ja alueellisten identiteettien tutkimus sekä kysymys oikeutetusta sodasta ovat kuuluneet kansainvälisen politiikan keskeisiin kysymyksiin.

Kansainvälistä politiikkaa saattoi aiemmin opiskella Suomessa Tampereen yliopistossa ja nimekkeellä Lapin yliopistossa (nimikkeellä kansainväliset suhteet). Lukuvuodesta 2012–2013 se sulautui Tampereella valtio-opin kanssa politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelman opintosuunnaksi.[1] Helsingin yliopiston valtio-opin laitos on muuttanut kansainvälisen politiikan linjan maailmanpolitiikan linjaksi, joka lukeutuu siellä yhdeksi valtio-opin osa-alueista.

Kansainvälisen politiikan tutkimusalaa kuvataan myös käsitteillä kansainväliset suhteet (engl. International Relations), maailmanpolitiikka, globaalipolitiikka, transnationaaliset suhteet ja kansainväliset asiat (engl. International Affairs). Eri käsitteet nostavat esiin ilmiökentän eri piirteitä ja valottavat niiden välisiä suhteita eri näkökulmista.[2] Esimerkiksi käsite "kansainvälinen politiikka" voidaan liittää tieteenalan humanistiseen tai traditionaaliseen perinteeseen, jonka tutkimuskohteena ovat historiallisia ajatteluperinteitä edustavat tekstit, ja käsite "kansainväliset suhteet" tieteenalan käyttäytymistieteelliseen perinteeseen, jonka tutkimuskohteena on kansainvälinen järjestelmän tosiasiallinen toiminta ja säännönmukaisuudet.[3]

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen historia

Kansainvälisen politiikan alan ammentamaan historialliseen perintöön kuuluvat muun muassa valtioteoria, yhteiskuntafilosofia, kansainvälinen oikeus, historia, poliittinen maantiede, poliittinen talous ja sotatiede. Tähän perintöön vaikuttaneisiin merkittäviin ajattelijoihin kuuluvat esimerkiksi Tuomas Akvinolainen, Niccoló Machiavelli, Hugo Grotius, Thomas Hobbes, Jean-Jacques Rousseau, Immanuel Kant ja Georg Hegel.[4][5]

Käsitykset siitä, milloin nykyaikainen kansainvälisen politiikan oppiala on saanut alkunsa, vaihtelevat. Alan lähtökohdat ovat 1800-luvun jälkipuolen saksalaisessa valtio-opissa, joka sai vahvan jalansijan myös Yhdysvalloissa. Alan ensimmäisenä merkittävänä tieteisopillisena yleisesityksenä on yleisesti pidetty Paul Reinschin vuonna 1900 ilmestynyttä teosta World Politics. Kansainvälisen politiikan asema omana yliopistollisena tieteenalanaan alkoi varsinaisesti vakiintua ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa, Englannissa ja vähitellen yhä useammissa muissakin maissa.[6][7]

Kansainvälisen politiikan suuret väittelyt

Kansainvälisen politiikan alan kehitys jäsennellään yleensä eri koulukuntien välisiin väittelyihin. Tämä jäsentely ilmentää edistysajattelua, jossa alan kehitys nähdään dialektisena prosessina. Se on kuitenkin vain suuntaa antava, eikä väittelyiden määrästä tai sisällöstä ole täyttä yhteisymmärrystä. Jotku ovat jopa väittäneet, ettei mitään väittelyitä ole edes ollut, kun taas toiset korostavat, että tällainen jäsentely on silti hyödyllinen.[8][9]

Ensimmäinen suuri väittely käytiin idealismin ja realismin välillä 1920- ja 1930-lukujen alussa. Idealismi, jota on pidetty kansainvälisen tutkimuksen ensimmäisenä vaiheena, kehittyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Idealismin valta-aseman haastoi 1930-luvun lopulla klassinen realismi, joka itse nousi alan valtasuuntaukseksi 1940- ja 1950-luvuilla toisen maailmansodan ja kylmän sodan vaikutuksesta.[10][11]

Toinen suuri väittely käytiin traditionalistien ja behavioralismin välillä 1950- ja 1960-luvuilla. Behavioralismi, joka levisi kansainväliseen politiikkaan muista yhteiskuntatieteistä, haastoi perinteiset, historiantutkimukseen ja filosofiaan perustuvat tutkimustavat ja korosti kansainvälisen politiikan empiiristä ja määrällistä tutkimusta.[12][13] 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa behavioralismin vaikutus heikkeni ja sen ja traditionalististen lähestymistapojen välinen vastakkainasettelu laantui.[12][14]

Kolmas suuri väittely käytiin uusrealismin ja uusliberalismin välillä 1970- ja 1980-luvuilla. Uusrealismi pohjautui klassiseen realismiin ja uusliberalismi vuorostaan idealismiin. Uusrealismilla ja uusliberalismilla oli kuitenkin myös paljon yhtymäkohtia, sillä kummassakin korostui tarve kuvata kansainvälisen todellisuuden makrotason yleisiä toimintaperiaatteita, ja ne lähenivät ajan myötä yhä enemmän toisiaan.[15][16][17] Myös uusmarxilaisten riippuvuusteorioiden, joista tunnetuin on Immanuel Wallersteinin maailmanjärjestelmäteoria, on joskus katsottu olevan osa kolmatta väittelyä.[18]

Neljäs suuri väittely käytiin positivistien eli rationalistien ja jälkipositivistien eli reflektivistien välillä 1990- ja 2000-luvuilla. Positivistiset eli objektiivisia totuuksia ja lakeja löytämään pyrkivät uusrealismin ja -liberalismin haastoi joukko erilaisia jälkipositivistisia suuntauksia, jotka kiistivät arvovapaiden totuuksien olemassaolon. Jälkipositivisteihin kuului monia erilaisia ja keskenään kilpailevia suuntauksia, kuten postmodernismi, feminismi ja kriittinen teoria, eivätkä ne edustaneet mitään yhteistä konsensusta tai teoriaa kansainvälisestä politiikasta. Merkittävimpänä jälkipositivistisista suuntauksista pidetään konstruktivismia, joka voimakkaimmin haastoi uusrealismin ja -liberalismin ja saavutti painoarvoltaan niihin verrattavan aseman.[19][20] Neljännellä väittelyllä ei ole mitään selkeää tulosta tai voittajaa, mutta nykyään suurin osa kansainvälisen politiikan tutkimuksesta etenkin Euroopassa on jälkipositivistista, vaikkakin myös positivistien uutta nousua on ennakoitu. Koko tämän vastakkainasettelun merkitystä nykypäivänä on myös kyseenalaistettu.[21][22]

Koulukuntia

Realismi

Pääartikkeli: Realismi (kansainvälinen politiikka)

Realismin on katsottu olevan kansainvälisen politiikan tutkimuksen perinteinen valtasuuntaus.[23][24] Realismi painottaa voimapolitiikan ja kansallisten etujen merkitystä.[25] Klassinen realismi, jota edustavat etenkin E. H. Carr ja Hans Morgenthau, katsoi tämän vallan tavoittelun johtuvan pohjimmiltaan ihmisluonnosta, kun taas uusrealismi, jonka kehitti Kenneth Waltz, mukaan se johtuu kansainvälisen järjestelmän anarkisesta rakenteesta.[26]

Liberalismi

Pääartikkeli: Liberalismi (kansainvälinen politiikka)

Realismin kanssa kilpaileva teoria on liberalismi. Liberalismin varhainen muoto oli idealismi, joka tavoitteli kollektiiviseen turvallisuuteen ja demokraattiseen maailmanhallitukseen perustuvaa kansainvälistä järjestystä.[6][27] Liberalismin myöhempi muoto on uusliberalismi, joka korostaa kansainvälisten instituutioiden ja valtioiden keskinäisriippuvuuden merkitystä voimapolitiikan ylittämisessä.[28][29]

Liberalismia edustaa myös demokraattisen rauhan teoria.

Konstruktivismi

Pääartikkeli: Konstruktivismi (kansainvälinen politiikka)

Konstruktivismi korostaa sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta muodostuvien identiteettien merkitystä kansainvälisessä politiikassa. Identiteettien nähdään olevan perustavanlaatuisin käsite, johon perustuu esimerkiksi käsitys valtion eduista. Kansainvälisessä politiikassa ei konstruktivismin mukaan ole kyse ensisijaisesti materiaalisista faktoista ja realiteeteista, vaan nämä tekijät ovat sosiaalisten käytäntöjen synnyttämiä. Konstruktivismin merkittävin edustaja on Alexander Wendt.[30][31][32]

Englantilainen koulukunta

Englantilainen koulukunta kehittyi Englannissa toisen maailmansodan jälkeen. Sen merkittävimpiin edustajiin kuuluvat Martin Wight, Hedley Bull ja Herbert Butterfield. Englantilainen koulukunta korostaa etenkin kansainvälisen yhteisön käsitteen merkitystä. Englantilaista koulukuntaa on luonnehdittu monimerkitykselliseksi ja rajoja ylittäväksi.[33][34][35]

Kriittiset teoriat

Uusmarxilaisiin suuntauksiin kansainvälisen politiikan alalla kuuluvat etenkin riippuvuusteoriat ja uusgramscilaisuus. Riippuvuusteoriat analysoivat kansainvälisen työnjaon ja kapitalististen omistussuhteiden perusteella syntynyttä maailmanjärjestelmän imperialistista rakennetta, jossa keskeistä on jako ytimeen ja periferiaan. Riippuvuusteorioiden merkittävin edustaja on Immanuel Wallersteinin maailmanjärjestelmäteoria. Uugramscilaisuus perustuu Antonio Gramscin ajatuksiin, ja siinä maailmanjärjestyksen erilaisine instituutioineen katsotaan heijastavan länsimaisia yhteiskuntia ja kansainvälistä elämää dominoivan kapitalistisen ja porvarillisen ideologian globaalia luokkahegemoniaa.[18][36]

Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa postmodernismi on pyrkinyt kyseenalaistamaan ja murentamaan modernistista edistys- ja järkeisoppia sekä paljastamaan kriittisellä diskurssianalyysilla sen tuottamat ja tukemat vallan rakenteet, muodot, käyttötarkoitukset ja -tavat. Postmodernismin kritiikki on kohdistunut etenkin uusliberalismiin.[37]

Feminismi on ilmennyt kansainvälisen politiikan alalla monilla tavoin. Liberalistisesti ja positivistisesti orientoitunut feminismi on pyrkinyt selvittämään naisten asemaa kansainvälisissä suhteissa sekä rakentamaan tiedollisia edellytyksiä sen tasa-arvoistamiselle. Sen sijaan konstruktivistinen ja postmodernistinen feminismi on pyrkinyt avartamaan ajatustapoja analysoimalla alan tutkimuksen taustaoletusten ja käsitteistön maskuliinisuutta, ja uusmarxilaista kriittistä teoriaa soveltava feminismi on korostanut feministisen ajattelu- ja toimintatavan mahdollisuuksia myötävaikuttaa kansainvälisiin suhteisiin kehittyneiden hegemonististen valta-asetelmien purkamiseen.[38]

Kriittistä teoriaa edustaa myös Jürgen Habermasin ajatuksiin perustuva tutkimus, jossa pyritään edistämään uuden oikeudenmukaisen kansainvälisen järjestyksen rakentamista ja maailman yhteisten ongelmien ratkaisemista tuomalla "emansipatorisin" tarkoituksin esiin laajapohjaisen konsensushakuisen dialogian etuja verrattuna valtiokeskeiseen reaalipolitiikkaan ja kansainvälisille instituutioille ominaiseen rationaaliseen kontrolliin.[36]

Katso myös

Lähteet

  • Forsberg, Tuomas; Pursiainen, Christen: Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Cham Puma House, 2015.
  • Hakovirta, Harto: Maailmanpolitiikka: Teoria ja todellisuus. Helsinki: Kustannus 54, 2012.
  • Harle, Vilho (toim.): Näkökulmia kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Tampere: Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2010.

Viitteet

  1. ↑ Kansainvälinen politiikka ja valtio-oppi Tampereen yliopisto. Viitattu 16.8.2015.
  2. ↑ Harle (toim.) 2010, s. 39
  3. ↑ Harle (toim.) 2010, s. 41–44
  4. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 18–19
  5. ↑ Hakovirta 2012, s. 15–21
  6. ↑ a b Forsberg, Pursiainen 2015, s. 19
  7. ↑ Hakovirta 2012, s. 15
  8. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 20
  9. ↑ Harle (toim.) 2010, s. 45
  10. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 19–21
  11. ↑ Hakovirta 2012, s. 24–25
  12. ↑ a b Forsberg, Pursiainen 2015, s. 24
  13. ↑ Hakovirta 2012, s. 26
  14. ↑ Hakovirta 2012, s. 30
  15. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 24–25
  16. ↑ Hakovirta 2012, s. 31–33
  17. ↑ Harle (toim.) 2010, s. 72–73
  18. ↑ a b Forsberg, Pursiainen 2015, s. 26
  19. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 27
  20. ↑ Hakovirta 2012, s. 33–35
  21. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 28–29
  22. ↑ Hakovirta 2012, s. 35–36
  23. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 21
  24. ↑ Harle (toim.) 2010, s. 67
  25. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 43
  26. ↑ Hakovirta 2012, s. 187
  27. ↑ Hakovirta 2012, s. 24
  28. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 25
  29. ↑ Hakovirta 2012, s. 33
  30. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 262
  31. ↑ Hakovirta 2012, s. 34
  32. ↑ Harle (toim.) 2010, s. 75
  33. ↑ Forsberg, Pursiainen 2015, s. 28
  34. ↑ Hakovirta 2012, s. 30
  35. ↑ Harle (toim.) 2010, s. 76–77
  36. ↑ a b Hakovirta 2012, s. 29
  37. ↑ Hakovirta 2012, s. 34–35
  38. ↑ Hakovirta 2012, s. 35

Kirjallisuutta

  • Apunen, Osmo: Murrosaikojen maailmanpolitiikka: Ulkopolitiikan, kansainvälisen politiikan ja kansainvälisten suhteiden kehityslinjat ja rakenteet. (3. tarkistettu painos. Studia politica Tamperensis, no. 3) Tampere: Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2004. ISBN 951-37-1859-X
  • Eerik Lagerspetz, Heikki Patomäki & Juha Räikkä: Maailmanpolitiikan moraali. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-44-5872-9