Diskurssianalyysi (myös diskurssitutkimus) tarkoittaa analyysiä, joka kohdistuu kirjoitettuun, puhuttuun tai merkein viestittyyn kielen käyttöön tai muuhun merkittävään semioottiseen tapahtumaan. Näitä kutsutaan vaihtelevasti määritellen nimityksellä diskurssi. Olennainen ero diskurssianalyysin ja lingvistiikan välillä on, että diskurssianalyysi pyrkii tuomaan esiin diskurssin tuottajan (kielenkäyttäjän) sosiaalipsykologisia ominaisuuksia sen sijaan että keskittyisi esimerkiksi luonnollisten kielten rakenteiden ongelmien tutkimiseen.lähde? Diskurssianalyysin taustateorioihin kuuluu sosiaalisen konstruktionismin käsitys, että ihmisten tavat hahmottaa todellisuutta ovat sosiaalisesti rakentuneita.[1]
Diskurssianalyysi muodostaa monitahoisen kokonaisuuden, jonka keskeinen ilmiö, kielenkäyttö, jäsentyy merkitysten, kommunikativiisuuden ja kulttuurisuuden ulottuvuuksille. Kulttuuriset merkitykset rakentuvat sosiaalisessa todellisuudessa, jota ilmentää ihmisten keskinäinen kommunikatiivinen ja symbolinen toiminta, kuten keskustelut, puheet ja kirjoitukset.[2]
Diskurssianalyysista erottuu erilaisia painotuksia tai koulukuntia[3]:
Muun muassa Teun A. van Dijk on kehittänyt kriittisen diskurssianalyysin (CDA) teoriaa. Hänen mukaansa CDA keskittyy diskurssin rooliin valta-aseman (uudelleen)tuottamisessa ja haastamisessa. Valta-asemalla tarkoitetaan tässä eliittien, instituutioiden tai ryhmien harjoittamaa sosiaalisen vallan käyttöä, josta seuraa sosiaalista eriarvoisuutta. Tämä eriarvoisuus voi ilmetä muun muassa poliittisena, kulttuurisena, etnisenä tai sukupuolten välisenä epätasa-arvona.[4]
Van Dijkin mukaan eriarvoisuutta voidaan tuottaa monilla eri tavoilla, kuten valta-aseman avoimella tukemisella, legitimaatiolla, kieltämisellä, lieventämisellä ja salaamisella. CDA tutkii, millä rakenteilla, strategioilla tai muilla tekstin, puheen tai muun viestinnän tapahtumilla on merkitystä näissä valta-aseman uudelleentuottamisen muodoissa.[4]
CDA ei pyri muiden diskurssianalyysin lähestymistapojen tavoin edistämään tietyn alan, paradigman, koulukunnan tai diskurssiteorian rakentumista. Sen sijaan CDA:ssa ollaan ensisijaisesti kiinnostuneita tietyistä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Van Dijkin mukaan CDA:han luettavat teoriat, kuvaukset, metodit ja empiirinen työ on valittu tai laadittu siten, että ne edistävät sosiaalipoliittisten tavoitteiden toteutumista. Koska vakavat yhteiskunnalliset ongelmat ovat luonteeltaan kompleksisia, tämä yleensä edellyttää monitieteistä lähestymistapaa, missä erottelu teorian, kuvauksen ja sovelluksen välillä menettää merkitystään.[4]
Keskittyminen yhteiskunnallisten ongelmien, kuten valta-aseman ja eriarvoisuuden perusteelliseen ymmärtämiseen ei kuitenkaan tarkoita, että teoreettinen tarkastelu hylättäisiin. Päinvastoin, ilman kompleksisia ja kehittyneitä teorioita perusteellinen ymmärrys ei ole mahdollista. Tälle teoreettiselle pyrkimykselle on olennaista analysoida valta-aseman ja diskurssin kompleksisia suhteita.[4]
Arvostelu
CDA:ta on myös arvosteltu. Muun muassa Peter E. Jones on väittänyt, ettei tavallisten viestintää koskevien kysymysten ja kyseenalaistuksen perusteella voi rakentaa menetelmää politiikan ja ideologian kritiikkiin. Jonesin mukaan CDA pyrkii antamaan kuvan, että tekstin ideologista suuntautumista voidaan analysoida irrallaan sen poliittisesta tulkinnasta, ikään kuin pelkät semanttiset tai kieliopilliset ominaisuudet heijastaisivat tekstin ideologista suuntautuneisuutta. Näin ollen CDA on vain tietynlaisten tulkinnallisten preferenssien pukemista näennäisen objektiivisuuden kaapuun. Näitä preferenssejä ohjaavat muun muassa tietyt oletukset ja näkemykset politiikasta, ideologiasta ja diskurssin roolista ja tehtävistä yhteiskunnassa.[5]
