Tämä artikkeli tai sen osa painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Muokkaussodan takia painottuu liikaa historiaan ja kritiikkiin

Feminismi on sosiaalisista ja poliittisista liikkeistä sekä ideologioista koostuva kokonaisuus, joka on historiallisesti pyrkinyt parantamaan naisen yhteiskunnallista asemaa. Nykyisin feminismissä painotetaan erilaisten vähemmistöjen oikeuksia, ja monen feminismin suuntauksen julkilausuttu tavoite on saavuttaa poliittinen, taloudellinen, henkilökohtainen ja sosiaalinen seksuaalisten suuntautumisten sekä sukupuolten tasa-arvo.^{[1][2][3][4][5]} Feminismiin sisältyy joskus näkemys, jossa eri yhteiskunnissa priorisoidaan enemmän miehen näkökulmaa, ja että naisia kohdellaan epäreilusti noissa mainituissa yhteiskunnissa.^[6]

Feministiset liikkeet ovat kampanjoineet naisten oikeuksien puolesta, liittyen muun muassa äänioikeuteen, yrittäjyyteen, työntekoon, reiluun työpalkkaan sekä tasa-arvoiseen palkanmaksuun sukupuolten välillä, omaisuuden omistajuuteen, mahdollisuuteen kouluttautua, tasa-arvoiseen oikeuteen avioliitossa ja äitiyslomaan. Feministit ovat myös tehneet töitä laillisten aborttien ja sosiaalisen integraation puolesta, ja suojellakseen naisia ja tyttöjä raiskauksilta, seksuaaliselta pahoinpitelyltä, sekä perheväkivallalta.^[7] Myös muutokset pukeutumisessa ja hyväksyttäviksi luokitellut fyysiset aktiviteetit ovat olleet osa feministisiä liikkeitä.^[8]

Jotkut tutkijat huomioivat feminististen kampanjoiden olleen suurin liikkeellepanija monissa suurissa naisten asemaan liittyvissä, yhteiskunnallisissa muutoksissa. Tämän ajatellaan pätevän erityisesti läntisessä maailmassa, jossa feministeille annetaan tunnustusta naisten äänioikeuden, sukupuolineutraalin kielen, naisten lisääntymiseen liittyvien oikeuksien (sisältäen oikeudet ehkäisyyn ja aborttiin), sekä naisten omistajuuteen ja kauppasopimusten tekemiseen liittyen.^[9] Vaikka feminismi on keskittynyt enimmäkseen naisten oikeuksiin, monet feministit ovat puhuneet miehen roolin vapauttamisen sisällyttämistä feminismiin, koska he uskovat perinteisten sukupuoliroolien olevan haitallisia myös miehille.^[10]

Miesten tasa-arvoa edistävissä ryhmissä feminismiä on monesti kritisoitu siitä, että se sivuuttaisi täysin miesten kokemat tasa-arvo-ongelmat. Toisaalta viime vuosina feminismissä on otettu yhä enemmän esille miesten kokemia ongelmia.^[11]

Feministinen teoria, joka ilmaantui feminististen liikkeiden myötä, pyrkii ymmärtämään sukupuolen epätasa-arvoisuutta tarkastelemalla naisen sosiaalista asemaa ja elettyä kokemusta; sen piirissä on kehitetty useita sukupuolta koskeviin ongelmiin vastaavia teorioita lukuisissa tieteenhaaroissa.^[12][13]

Lukuisat feministiset liikkeet ja ideologiat ovat kehittyneet vuosien aikana, ja ne sisältävät eriäviä näkökulmia ja tavoitteita. Joitakin feminismin muotoja on kritisoitu siitä, että ne ottavat huomioon vain valkoisen, keskiluokkaisen sekä korkeakouluttautuneen näkökulman. Tämä kritiikki on johtanut etnisesti erikoistuneihin tai monikulttuurillisiin feminismin muotoihin, mukaan lukien musta feminismi ja intersektionaalinen feminismi.^[14]

Charles Fourier, utopinen sosialisti ja ranskalainen filosofi, on saanut tunnustusta féminisme-sanan keksimisestä vuonna 1837.^[15] Sanat ”féminisme” (”feminismi”) sekä ”féministe” (”feministi”) ilmestyivät ensimmäistä kertaa Ranskassa ja Alankomaissa vuonna 1872, Isossa-Britanniassa 1890-luvulla, sekä Yhdysvalloissa vuonna 1910.^[16][17] Oxford English Dictionaryn mukaan ”feminist”-sana ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1852,^[18] ja ”feminism” vuonna 1895.^[19] Riippuen historiallisesta ajankohdasta, kulttuurista sekä valtiosta, feministeillä ympäri maailmaa on ollut eri syyt ja tavoitteet. Suurin osa länsimaalaisista feministi-historioitsijoista väittää, että kaikkia naisten oikeuksia tavoittelevia liikkeitä pitäisi ajatella feministisinä liikkeinä, jopa silloin kun nämä liikkeet eivät käytä/käyttäneet itsestään tätä termiä.^{[20][21][22][23][24][25]} Toiset historioitsijat väittävät puolestaan, että termiä pitäisi käyttää vain modernista feministisestä liikkeestä. Nämä historioitsijat käyttävät termiä ”protofeministi” kuvaamaan aikaisempia liikkeitä.^[26]

Monet 1700-luvun valistusajattelijat vaativat naisten tasa-arvoa, äänioikeutta ja ehdokkuusoikeutta. Eräitä tunnettuja nimiä ovat Jeremy Bentham (1781), markiisi de Condorcet (1789) ja Mary Wollstonecraft (1792).

Utilitaristi ja liberalisti Jeremy Bentham kannatti lähes kaikissa asioissa sukupuolten tasa-arvoa ja vaati naisille täyttä äänioikeutta ja oikeutta tulla äänestetyksi sekä vastusti sitä, että naisilta vaadittiin paljon tiukempaa sukupuolimoraalia kuin miehiltä.^[27]

Ranskalainen vallankumouksellinen markiisi de Condorcet oli radikaali ihmisoikeuksien puolustaja, myös naisten tasa-arvon aktivisti 1780-luvulla. Hän vaati naisille äänioikeutta heti vallankumouksen alussa artikkelissaan 1789 ja julkaisemalla teoksen De l’admission des femmes au droit de cité (”For the Admission to the Rights of Citizenship For Women”) (Arkistoitu – Internet Archive) vuonna 1790.^[28]

Mainituin alkuajan naisasiafilosofi oli Mary Wollstonecraft teoksellaan Naisten oikeuksien puolustus (1792). Wollstonecraftin mukaan koulutus ja kasvatus saivat naiset omaksumaan rajoitetut odotukset ja ”mieskatseen” saneleman itsekuvan. Teosta pidetään eräänä naisasialiikkeen kulmakivenä.^[29]

Katso myös: Suffragetti

Naisasialiike poliittisena liikkeenä syntyi 1800-luvulla. Yhdysvalloissa vuonna 1848 järjestettiin ensimmäinen konferenssi, jossa vaadittiin naisille äänioikeutta.^[30]

Vuonna 1903 Emmeline Pankhurst oli aloittamassa Isossa-Britanniassa suffragettien liikettä. Eräs brittiläinen sanomalehti käytti vuonna 1905 sanaa suffragetti (englannin sanasta suffrage) pilkatakseen naisia, jotka vaativat äänioikeutta. Pian suffragetit alkoivat itsekin käyttää tätä nimeä. Vähitellen suffragettien keinot äänioikeustaisteluissa muuttuivat rajuiksi. He saattoivat muun muassa kahlehtia itsensä julkisiin rakennuksiin ja lakiakin rikottiin. Monet joutuivat vankilaan. Suffragetit ryhtyivät nälkälakkoon vuonna 1909, ja heitä pakkoruokittiin nieluun työnnetyn letkun avulla. Toimenpide aiheutti naisille pysyviä vammoja, ja pakkoruokinta kiellettiin vuonna 1913. Tunnetuin suffragetin tempaus on brittiläisen Emily Davisonin heittäytyminen vuonna 1913 hevoskilpailuissa kuninkaan hevosen alle. Davison kuoli, mutta teko toi paljon huomiota naisten äänioikeustaistelulle. Kun miehet ensimmäisessä maailmansodassa olivat rintamalla, naiset tekivät töitä. Britannian naiset saivat rajatun äänioikeuden vuonna 1918 ja täyden äänioikeuden 1928. Yhdysvalloissa vuonna 1920 annettiin äänioikeus 30 vuotta täyttäneille naisille.^[30]

Uudella naisliikkeellä eli feministisellä naisliikkeellä ymmärretään 1960-luvulla ensin Yhdysvalloissa, myöhemmin Euroopassa vaikuttanutta naisliikettä. Se syntyi jatkona 1960-luvun yleispoliittisiin liikehdintöihin.^[31] Naiset osoittivat mieltään muun muassa palkkaeroja ja pornografiaa vastaan. Vuonna 1963 Yhdysvalloissa tuli voimaan laki, jonka mukaan samasta työstä tuli maksaa sama palkka niin miehille kuin naisille.^[30]

Feminismi käsittää suuren joukon erilaisia ajattelutapoja niin, että usein onkin tapana puhua feminismin sijaan feminismeistä. Feminismien historiasta voidaan erottaa tiettyjä pääsuuntauksia. Teorioita tarkastellaan usein suhteessa toisiinsa ja rinnakkain niin, ettei niitä pidetä toisiaan poissulkevina.^[29]

Feminismin ensimmäinen vaihe on pyrkinyt edistämään miesten ja naisten tasa-arvon toteutumista. Vaiheen juuret löytyvät 1700-luvun lopulta Mary Wollstonecraftin Naisten oikeuksien julistuksesta. Nykyfeminismin ensimmäinen aalto samastetaan usein niin sanottuun liberaalifeminismiin.^[29]

Feminismin toinen aalto sai alkunsa 1960-luvun Yhdysvalloissa. Feminismin toinen aalto kiinnitti huomion vallan jakautumiseen sukupuolten välillä ja naiserityisyyteen. Yhteiskunnallisia suhteita ja ilmiöitä tutkittiin naisten näkökulmasta ja naisten ongelmina. Tähän vaiheeseen sisällytetään yleensä kulttuurifeminismi, marxilainen feminismi ja radikaalifeminismi. Toinen aalto jatkui 1990-luvulle.^[29][32]

Toisen aallon suuntauksista marxilainen feminismi on kiinnittänyt huomiota yhteiskunnan luokkajakoon ja uusintavaan työhön.^[29] Kulttuurifeministit ovat tuoneet usein esiin naisten erityisyyden. Sukupuolieroa ovat korostaneet etenkin ranskalaiset feministiajattelijat, joista tunnetuimpia ovat Hélène Cixous, Luce Irigaray ja Julia Kristeva.^[29] Psykoanalyyttinen ajattelu on vaikuttanut suuresti suuntaukseen.^[29] Radikaalifeminismi viittaa etenkin Catharine McKinnonin ja Andrea Dworkinin edustamaan feminismiin, jossa naisten alisteinen asema nähdään miesten seksuaalisen valta-aseman seurauksena.^[32]

Kolmanteen vaiheeseen viitataan postmodernina feminisminä tai postfeminisminä. Sen kohdalla kyse ei ole yksittäisestä yhtenäisestä koulukunnasta vaan hajaantuneesta ilmiöstä, jonka alle kuuluu paljon erilaisia feminismin muotoja. Kolmannen aallon feministit jakavat edellisten suuntausten kanssa monia asioita, muun muassa kiinnostuksen valtasuhteisiin sekä tasa-arvo-kysymykseen. Kolmannessa aallossa on keskitytty uudenlaisin painotuksin sosiaalista sukupuolta tuottaviin valtasuhteisiin. Postmoderneilla feministeillä on yhteistä käsitys kielellisesti jäsentyneestä todellisuudesta, jossa sukupuolta ja seksuaalisuutta tuotetaan ja uusinnetaan kielen ja toiminnan kautta. Postmoderni feminismi korostaa naisten välistä erilaisuutta yhden naiseuden sijaan ja kiinnittää huomiota sellaisiin eroa luoviin tekijöihin kuin seksuaalisuus, etnisyys ja luokkaerot.^[29]

Pääartikkeli: Naisasialiike Suomessa

Ensimmäinen suomalainen naisjärjestö perustettiin 1884^[30] ja ensimmäiset suomalaiset feministiryhmät – Marxist-Feministerna ja Rödkärringar (Puna-Akat) – perustettiin vuonna 1973.^[33] He perustivat yhteisen Feministit-Feministerna ry:n, jonka pääkieli oli ruotsi. Suomenkieliseen Suomeen feminismi teki läpimurron 1980-luvulle tultaessa. Naisasialiitto Unionista tuli suomenkielisen toiminnan keskus. Yliopistoihin alkoi syntyä akateeminen feminismi. Sittemmin Suomeen on syntynyt pieniä anarkofeministisiä piirejä.^[34]

Pääartikkeli: Antifeminismi

Feministinen liike syntyi läntisessä kulttuuripiirissä, mutta on saanut osakseen arvostelua myös sen ulkopuolelta. Osa länsimaisesta arvostelusta tulee feminismin sisältä, sillä liike ei ole aatteellisesti yhtenäinen. Kaikki feminismikritiikki ei siten ole antifeminismiä.

Helen Pluckrose ja James A. Lindsay ovat kuvanneet feminismin kehitystä ja esittävät sen kritiikkiä teoksessa Cynical theories (2020). Tekijät ilmoittavat edustavansa feminismin uuden aallon liberaalia kritiikkiä. Intersektionaalinen feminismi ei heidän mielestään edistä sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa vaan ajaa ryhmäetuja yksilöiden välisen tasa-arvon asemesta.^[35] Kirjoittajien mukaan vuosituhannen vaihteessa feminismissä tapahtui mullistus, kun sen aikaisemmat suunnat korvautuivat intersektionaalisuudella. Tällöin tuotiin esiin suuri joukko yhä pienempiä sorrettuja ja marginalisoituja identiteettejä, joille vaadittiin oikeutta. Asiaa alkoi mutkistaa se, että nämä ryhmät alkoivat joutua törmäyskurssille toistensa kanssa.^[36]

Pluckrosen ja Lindsayn mukaan feminismi ei koskaan ollut yhtenäinen liike. Sukupuolten tasa-arvo on nykyään yleisesti hyväksytty, mutta feminismi on tavoitteen saavuttamisen jälkeen muuttunut ja pirstoutunut leireihin. Tasa-arvoa korostava ”liberaali feminismi” oli valtavirtaa toisen aallon aikana 1960-luvulta 1980-luvulle, samoin aineellisia parannuksia vaativa ”materialistinen” feminismi ja marxilaishenkinen ”radikaali” feminismi, joka näki miehet sortajina ja naiset sorrettuina. Intersektionaalinen feminismi syrjäytti nämä suunnat 1990-luvun lopulta alkaen. Pluckrosen ja Lindsayn mukaan uusi suuntaus nojasi postmoderniin teoriaan ja sen sovelluksiin, etenkin queer-teoriaan, postkoloniaaliseen teoriaan ja kriittiseen rotuteoriaan, joita yhdisti ajatus intersektionaalisuudesta. Feminismin ”kolmas aalto” hylkäsi radikaalin feminismin puheen yhteiskuntaluokista ja keskittyi identiteetteihin, jotka rakentuivat rodun ja seksuaalisuuden ympärille. Keskustelu siirtyi aineellisista epäkohdista ja luokkaeroista puheaktien eli diskurssien sortavaan luonteeseen.^[37] Luokkaerojen sijaan tärkeiksi tulivat erot ”etuoikeuksissa” (privilege), jotka yhteiskuntaluokan sijaan määrittyivät ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.^[38]

Judith Lorber (s. 1931) tiivisti paradigman muutoksen kolmeen asiaan: 1) sosiaalinen sukupuoli korvasi biologisen sukupuolen; 2) seksuaalisuus ja sosiaalinen sukupuoli ymmärrettiin sosiaalisesti konstruoiduiksi; 3) näkymätön valtasuhteiden verkko oli näiden konstruktioiden takana, ja 4) tärkeintä oli näkökulma (standpoint) eli henkilön ryhmäidentiteetti.^[39] Intersektionaalisuus tarjosi aktivisteille uusia merkityksen kokemuksia, sillä se avasi uusia ongelmia ja taistelun aiheita, varsinkin toisia ryhmiä vastaan, kuten valkoiset ja mustat naiset tai queer-feministien LGBTQ -jaot.^[40] Väittely johti kaksoissidoksiin, joissa mikään ratkaisu ei kelvannut: valkoinen feminismi edusti valkoisuuden ylivaltaa, mutta yritys ottaa mukaan mustien naisten kokemukset oli voyerismia ja kolonialismia.^[41] Biologisen sukupuolen hylkääminen johti naistutkimuksen uudelleenmäärittelyyn ”sukupuolentutkimuksena”, missä seksuaaliset vähemmistöt löysivät toisensa sorron kohteina.^[40]

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että feminismin ”sofistikoituminen” johtui siitä, että feminismi oli jo toteuttanut tavoitteensa ja sukupuolten tasa-arvo oli pääosin toteutunut. Väite naisten alistetusta asemasta, jos siitä haluttiin pitää kiinni, oli sen takia muotoiltava uudelleen sellaisten hämärien teesien avulla, joiden totuusarvoa oli mahdoton punnita. Selkeiden epätasa-arvoa osoittavien todisteiden tilalle tulivat nyt diskurssit, sosiaaliset konstruktiot, näkymättömät lasikatot ja sosialisaatioprosessit.^[42]

Intersektionaalinen feminismi näki hyväksyttäviä näkemyseroja sosiaalisten ja kulttuuristen ryhmien, mutta ei yksilöiden välillä. Yksilö oli aina jonkin ryhmän jäsen, joten valtasuhteiden korjaamisen tuli tapahtua ryhmätasolla. Liberaaliin ajatteluun kuuluva yksilöiden tasa-arvo oli johtanut vain enemmistön ylivaltaan. Ryhmien korostaminen nojasi standpoint -teoriaan ja kulttuurirelativismiin: kullakin ryhmällä oli totuutensa. Tavoitteena ei siksi ollut yksilötasolla toteutuva oikeudenmukaisuus, vaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” (social equity), joka ilmeni ryhmien välisissä valtasuhteissa. Pluckrosen ja Lindsayn mielestä tämä merkitsi luopumista liberaalin tasa-arvoajattelun perinteestä.^[43]

Länsimaisen kulttuurin piirissä syntynyt feminismi on kohdannut arvostelua ortodoksisen kulttuurin ja kiinalaisen kulttuuripiirin maissa. Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkan Kirillin mielestä feminismi on erittäin vaarallista ja voi tuhota Venäjän. Kirill arvostelee feminismiä siitä, että se tarjoaa naisille illuusion vapaudesta, eräänlaisen pseudo-vapauden avioliiton ja perheen ulkopuolella. Naisten tulisi kuitenkin keskittyä perheisiinsä ja lapsiinsa. Jos naisen perinteinen rooli hävitetään, sen mukana tuhoutuu kaikki muu, kuten perhe, ja sen mukana kotimaa. Kirillin mukaan ei ole sattumaa, että suurin osa feministijohtajista on naimattomia.^[44][45]

Kiinassa feminismiin kohdistuva kritiikki on samanlaista kuin patriarkka Kirillin esittämä. Kiinan kommunistisen puolueen mukaan avioliitto ja perhe ovat maan vakauden perusta. Kun Kiinan syntyvyys laskee ja väestö vanhenee, Kiina tarvitsee uusia sukupolvia. Yhden lapsen politiikasta luovuttiin vuonna 2015, minkä jälkeen hallinto on kannustanut hankkimaan kaksi lasta ja suositellut naisia pysymään kotona.^[46]

• Bonsdorff, Pauline von & Seppä, Anita (toim.): Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-854-0
• Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity—and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3 (englanniksi)

• Anttonen, Anneli & Lempiäinen, Kirsti & Liljeström, Marianne (toim.): Feministejä. Aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-066-X
• Beauvoir, Simone de: Toinen sukupuoli 1. Tosiasiat ja myytit. ((Le deuxième sexe 1. Les faits et les mythes, 1949.) Suomentaneet Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski) Helsinki: Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4176-9
• Beauvoir, Simone de: Toinen sukupuoli 2. Eletty kokemus. ((Le deuxième sexe 2. L'expérience vécue, 1949.) Suomentaneet Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski) Helsinki: Tammi, 2011. ISBN 978-951-31-4645-0
• Huhta, Liisa & Meriläinen, Rosa: Feministin käsikirja. Helsinki: Ajatus, 2009. ISBN 978-951-20-7585-0
• Husu, Liisa ym. (toim.): Lukukirja Suomen naisille. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-642-4
• Koivunen, Anu & Liljeström, Marianne (toim.): Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-9066-96-9
• Oksala, Johanna & Werner, Laura (toim.): Feministinen filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-953-9
• Setälä, Päivi & Kurki, Hannele (toim.): Akanvirtaan. Johdatus naistutkimukseen. Helsinki: Yliopistopaino, 1988. ISBN 951-570-019-1
• Sjögren, Jennie: Nyt riitti! Tasa-arvoa arkeen. ((Ordination: Vardagsfeminism. Handbok i jämställdhet hemma och på jobbe, 2003.) Suomentanut Sanna Manninen) Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-19835-1

• Fragen-tietokanta (Arkistoitu – Internet Archive). Tekstejä toisen aallon feminismin ajan kirjoittajilta.
• Klassikkogalleria 1600–1900-luvun feministisiä ajattelijoita.
• Feministien vuoro, Suomalaisten feministien ylläpitämä blogisivusto.
• Internet Encyclopedia of Philosophy: (englanniksi)
  • Feminist Epistemology.
  • Feminist Jurisprudence.
• Stanford Encyclopedia of Philosophy: (englanniksi)
  • Approaches to Feminism.
  • Topics in Feminism.
  • Liberal Feminism.

• Haaparanta, Leila: Feministisen politiikan mahdollisuuden ehdoista. niin & näin 3/1997, 9–13.
• Rantonen, Eila: Muukalaisnaiset materiana eli huomioita geosukupuolipolitiikasta. niin & näin 3/1997, 14–17.