Cynical Theories: How Universities Made Everything About Race, Gender, and Identity – and Why This Harms Everybody
Kirjailija	Helen Pluckrose ja James Lindsay
Kieli	englanti
Genre	filosofia, tieteenteoria
Kustantaja	Swift
Julkaistu	2020
Ulkoasu	sidottu
Sivumäärä	351
ISBN	978-1-80-075004-3
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Cynical Theories: How Universities Made Everything About Race, Gender, and Identity – and Why This Harms Everybody on vuonna 2020 ilmestynyt tietokirja, jonka kirjoittajat ovat Helen Pluckrose ja James A. Lindsay. Teos käsittelee postmodernia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriaa (woke) ja sen poliittisia tavoitteita. Tekijät ilmoittavat edustavansa ”Teorian” liberaalia (eli yhdysvaltalaisesti vasemmistolaista) kritiikkiä.^[1] Arvostelun kohde ei heidän mielestään edistä oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.^[2]

Kirjoittajat johtavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeen juuret 1960-luvun postmoderniin ajatteluun humanistissa tieteissä. Silloin sen pääkohteena oli torjua niin sanotut "suuret kertomukset", joihin kuuluivat kristinusko ja marxilaisuus sekä valistuksen usko tieteeseen ja edistykseen. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postmodernismin huippukriittinen, hajottava ja näköalaton vaihe poltti itsensä loppuun jo 1980-luvun puoliväliin mennessä. Sen jälkeen teoria hajosi ja kehittyi eri suuntiin omaksuen nyt myös poliittisia tavoitteita. Sellaiseksi kehittyi sorrettujen vähemmistöjen puolustaminen.^[3]

Kehityksen kolmannessa vaiheessa 2000-luvulla liikkeestä kehittyi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoria. Se ei enää jakanut varhaisen postmodernismin skeptisyyttä tiedon suhteen. Syntyi uusi suuri kertomus, jonka ydin oli tarina valtasuhteiden verkosta. Valta ilmeni kielenkäytössä, missä hallitsevat puhetavat alistivat eri vähemmistöidentiteettejä. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että teoriasta kehittyi uusi irrationaalinen ja suvaitsematon uskonto, joka käynnisti länsimaissa kulttuurisodan.^[4]

Kirja seuraa postmodernin teorian kehitystä sen vaikutusvaltaisimpien teoreetikkojen kautta. Teorian sovellutukset ovat keskittyneet etenkin sukupuolielämään liittyviin aihepiireihin ja seksuaalisuutta koskeviin vähemmistöidentiteetteihin, joita käsittelevät queer-teoria, intersektionaalisuus, feminismi, sukupuolentutkimus ja kriittinen miestutkimus. Teoriaa on lisäksi sovellettu sukupuolisuuden ulkopuolella ainakin seuraaviin aiheisiin: postkolonialistinen teoria, kriittinen rotuteoria, sosiaalinen vammaistutkimus ja ylipainoisuutta käsittelevä "fat studies".^[5]

Kirjoittajat katsovat, että nämä omaa "kriittisyyttään" korostavat tieteet todellisuudessa merkitsivät tiedevihamielisen dogmatismin paluuta.^[6] Osoittaakseen niiden luonteen tekijät kirjoittivat yhdessä Peter Boghossianin kanssa joukon absurdeja ja valetieteellisiä huijausartikkeleita ja tarjosivat niitä arvostettuihin 'kriittistä tutkimusta' edustaviin tiedelehtiin. He saivat useita käsikirjoituksia läpi, mikä heidän mielestään osoitti näiden "kriittisten tieteiden" matalan tason. Huijauksen pljastuminen tapahtui vasta sosiaalisen median kautta, missä keskustelua alkoi herättää tiedeartikkeli, joka käsitteli koirien tekemiä raiskauksia.^[7][8][9]

Pluckrose ja Lindsay luettelevat postmodernismin ensivaiheen tärkeimpinä niminä filosofit Michel Foucault, Jacques Derrida ja Jean-François Lyotard.^[10] Kirjoittajapari katsoo, että postmoderni filosofia torjui modernismin ja valistusaatteen ihanteet, kuten ajatukset universaaleista totuuksista, objektiivisesta tiedosta ja yksilön ensisijaisuudesta. Niiden sijasta korostettiin kahta ajatusta, postmodernia tiedon periaatetta ja postmodernia politiikkaa.^[11]

Kirjoittajien mukaan tietoteoriassa postmoderneja filosofeja yhdisti radikaali skeptismi objektiivisen totuuden suhteen. Ulkoista todellisuutta ei tosin kielletty, mutta katsottiin, että sitä koskeva tieto oli sosiaalisesti konstruoitua ja arvosidonnaista. Tiedon sosiaalinen rakentuminen tarkoitti, että tieto syntyi ihmisyhteisön arvosuuntautuneissa sosiaalisissa prosesseissa. Hylätyksi tuli näin totuuden korrespondenssiteoria, jonka mukaan totuus oli tiedon vastaavuutta todellisuuden kanssa. Postmodernistit hylkäsivät sen, koska katsoivat totuuden kriteerien olevan kulttuurisidonnaisia. Objektiivisen totuuden myötä haihtui valistuksen "suuri kertomus" edistyksestä. Postmodernistien vastattavaksi jäi kysymys, miksi tietoa konstruoidaan juuri tietyllä tavalla eikä jollain toisella.^[12]

Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että vastaus kysymykseen löytyi yhteiskunnan valtasuhteista. Valta-asemat ja etuoikeudet sanelivat sen, mitä pidettiin tietona. Valta tarkoitti toisten alistamista, ja tämän sortovallan vastustamisesta nousikin postmodernismin eettinen paatos. Vallankäyttöä ei nähty suoraviivaisena sortona kuten marxilaisuudessa, vaan hienovaraisena ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja puhetapoihin piiloutuneena. Kun Marxin mukaan työväenluokkaa sorrettiin, postmoderni filosofia käänsi katseen mitä erilaisimpiin alistettuihin ryhmiin ja niiden sortajiin. Sortajina nähtiin etenkin valkoihoiset ja heteroseksuaalit sekä patriarkaalisista arvoista hyötyvät miehet. Postmoderni politiikka oli tämän vallan ja etuoikeuksien paljastamista ja yhteiskunnallisen sorron kritiikkiä.^[13]

Pluckrose ja Lindsay esittävät kahden periaatteen lisäksi neljä postmodernismin johtoteemaa. Niitä ovat käsiterajojen hämärtäminen, vallan kieli, kulttuurirelativismi sekä "yksilön" ja "universaalin" häivyttäminen. Kirjoittajat katsovat, että edellä kuvatut kaksi periaatetta eli skeptisismi ja poliittinen ohjelma sekä neljä johtoteemaa yhdistävät postmodernia kirjoittelua sen alkuajoista 1960-luvulta aina nykypäiviin asti.^[15]

Käsiterajojen hämärtäminen tapahtuu, kun skeptismiä ja sosiaalista konstruktionismia sovelletaan käsitemaailmaan. Melkein kaikki vakiintuneet käsitteet ja erottelut, kuten objektiivisuus, totuus, tiede, taide, luonto, korkeakulttuuri, sukupuoli tai terveys asetetaan kyseenalaiseksi, kun väitetään niiden määrittyvän valtasuhteista eikä objektiivisista tekijöistä käsin.^[16]

Kielellä on postmodernin teorian mukaan avainasema vallankäytössä. Monia aikaisemmin objektiivisina totuuksina nähtyjä asioita pidetään vain kielellisinä konstruktioina. Foucaultin mielestä "tiede" on sortava voima. "Biovalta" on sitä, että ihmistä määritellään biologisiin tieteisiin vedoten.^[17] Foucaultilla tietoa rakentavat kielelliset "diskurssit", Lyotard puhuu "kielipeleistä". Jacques Derrida torjuu ajatuksen, että sanat viittaisivat todellisuuteen, kun ne oikeasti viittaavat vain toisiin sanoihin. Tämän osoittaminen on sanoihin liittyvien merkitysten dekonstruktiota, joka tuhoaa jokaisen käsitteen täsmällisen merkityksen. Puhujan tarkoitus ja vastaanottajan tulkinta hänen sanoistaan ovat samanarvoisia, sillä vastaanottajalla on täysi vapaus ymmärtää viesti omalla tavallaan. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että tällaisen päättelyn lopputuloksena on loputon saivartelu ja pääasioiden sivuuttaminen.

Kulttuurirelativismi seuraa opista, jonka mukaan tieto liittyy sanoihin eli on diskursiivista. Kielen rajoja ei ole mahdollista ylittää. Siksi on myös mahdoton perustella, että jotkut kulttuurit olisivat toisia parempia. Todellisuudessa kaikki ovat samanarvoisia, diskursseja diskurssien joukossa.^[18] Standpoint-teoria mukaisesti jokaisella identiteettiryhmällä on todellisuuteen oma totuusnäkökulmansa, joka perustuu sen omiin kokemuksiin.^[19] Etenkin hallitsevia valtadiskursseja on syytä epäillä. Ne arvostelevat muita, mutta ovat sokeita harjoittamalleen sorrolle ja omalle valta-asemalleen.^[18]

Yksilön ja universaalin häivyttäminen kuuluu neljäntenä teemana postmodernismiin. "Yksilö" on muiden käsitteiden tavoin valtadiskurssin tuote ja sosiaalinen konstruktio. Tällaiset käsitteet palvelevat etuoikeutetun ryhmän etuja. Yleiskäsitteet ja universaalit arvot ovat valtadiskurssin yrityksiä pakottaa muut omaan muottiinsa esittämällä etuoikeutetun ryhmän subjektiiviset näkemykset yleispätevinä ja objektiivisina totuuksina. Yksilöiden sijaan pitää korostaa ryhmäidentiteettiä tiedon, arvojen ja diskurssien tuottajana.^[20] Etuoikeutettuun ryhmään kuulumaton ihminen löytää oman identiteettinsä jostain marginaaliryhmästä.^[19] Henkilöä kutsutaan nimellä woke, kun hän tiedostaa, että kaikkialla vaikuttava, tiedettä hyväkseen käyttävä ja diskursseihin kätkeytynyt vallankäyttö sortaa vähemmistöjä tarjotessaan oman näkökulmansa objektiivisena totuutena.^[21]

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postmodernismi koki 1980-luvun lopulla käänteen, jossa sen alkuperäinen nihilistinen sanoma vaihtui poliittiseksi taisteluohjelmaksi epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa vastaan. Siihen asti yhtenäinen "Teoria" muuntui joukoksi erillisiä alakohtaisia Teorioita, kuten postkolonialistinen teoria, queer-teoria tai kriittinen rotuteoria. Niiden ytimenä oli vaatimus yhteiskunnallisesta muutoksesta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä.^[22] Pluckrose ja Lindsay katsovat, että käänne aktivismiin tapahtui kuitenkin vasta sen jälkeen, kun Yhdysvalloissa erilaiset vähemmistöt olivat jo saavuttaneet yhdenvertaisen aseman lainsäädännössä. Taistelu suuntautui siksi poliittisten lakimuutosten sijasta pienempiin yksityiskohtiin kuten "ennakkoluuloihin", "asenteisiin", "sosiaalisiin odotuksiin" ja kielenkäyttöön.^[23]

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian mukaan ihmiset kärsivät syrjinnästä ja epäoikeudenmukaisuudesta vain sen takia mitä he ovat. Vaikka totuutta yhtäältä pidettiin suhteellisena, päädyttiin silti väittämään, että jotkut identiteetit todella olivat etuoikeutettuja, ja epäoikeudenmukaisuus objektiivinen asiantila, ei pelkkä sosiaalinen konstruktio. Parempi maailma saavutettaisiin dekonstruoimalla pahat kielelliset diskurssit ja korvaamalla ne hyvillä.^[24]

Teoriassa tapahtunut käänne teki teoriasta avoimesti kriittisen, päämääräsuuntautuneen ja moralistisen. Siinä kuitenkin säilyi Teorian peruslähtökohta, että tiedon tuottaminen oli sidoksissa valtaan. Samoin jatkuivat neljä johtoteemaa: 1) hallitsevat käsitteet palvelivat etuoikeuksia, 2) kieli oli epäluotettavaa, 3) kulttuurit olivat samanarvoisia ja 4) yksilön sijaan ensisijaista olivat kollektiiviset kokemukset ja ryhmäjäsenyydet.^[25] Postmodernismin alkuvaihetta olivat hallinneet valkoiset etuoikeutetut miehet, mitä alettiin myös kritisoida. Vaikka jo Foucault oli ollut homoseksuaali, uuden aallon johtavista teoreetikoista löytyi myös risteävää diversiteettiä: alkoi olla tavallista, että woke-liikkeen teoreetikot olivat mustia, naisia ja muunsukupuolisia.

Ensimmäinen postmodernismin käänteen tuottama sovellettu oppi oli postkolonialistinen teoria perushahmonaan Edward Said (1935–2003). Saidin pääteos Orientalism (1978)^[27] nojautui vahvasti Foucaultiin. Tehtäväksi muodostui dekonstruoida läntinen kertomus idästä, jotta ääneen voisivat päästä kolonialismista kärsineet ihmiset. Postkolonialistinen teoria alkoi kehittyä pian sen jälkeen, kun kolonialismi oli jo romahtanut 1900-luvun puolivälissä. Se keskittyi kirjaamaan diskursiivisia tapoja, joilla kolonialistit olivat oikeuttaneet valtaansa ja etuoikeuksiaan.^[26]

Teorian peruskäsitteeksi kohosi toiseuttaminen. Said nimitti toiseuttavaa asennetta ”orientalismiksi”. Länsi määritteli itsensä vastakohtana idälle sellaisilla käsitepareilla kuin sivistynyt–barbaarinen, rationaalinen–taikauskoinen, rehellinen–petollinen ja normaali–eksoottinen.^[28] Gayatri Chakravorty Spivak kirjoitti strategisesta essentialismista. Sillä hän tarkoitti kielenkäyttöön perustuvaa hallintaa, joka tapahtuu niputtamalla alistettu ryhmä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi halveksunnan ja ennakkoluulojen pohjalta.^[29]

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postkolonialismin teoreetikot sivuuttavat yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot keskittyessään vain puhetapoihin. Niitä eritellessään he itse syyllistyvät ennakkoluuloiseen essentialismiin luodessaan kielteistä kuvaa läntisestä "orientalismista". Vaikka kolonialistinen puhetapa oli rasistista, se kuului menneisyyteen. Kolonialistinen puhetapa oli lännessä korvautunut liberaalilla tasa-arvolla, mutta postkolonialistinen teoria katsoi, että myös länsimainen rationaalisuus ja tiede olivat tapoja marginalisoida muut kulttuurit. Sen takia läntinen tietämisen tapa täytyi purkaa ja korvata uudella, jotta voitaisiin päästä tasa-arvoisempiin valtasuhteisiin. Pluckrosen ja Lindsayn mielestä postkolonialistinen teoria ryhtyi toistamaan vanhaa vastakkainasettelua kääntäen vain asetelman ylösalaisin siten, että länsi esiintyi nyt halveksunnan kohteena.^[30]

Tiedon dekolonisaatio vaatii postkolonialistisen teorian mukaan sitä, että läntinen ja valkoinen positivistinen, arvovapaa ja objektiivinen tieto korvataan alistettujen, kuten mustien edustamalla tiedolla. Koska tieto syntyy identiteettiryhmien keskuudessa ja eletyssä elämässä, näiden ryhmien asema yhteiskunnassa tuottaa erilaisen näkökulman takia erilaista tietoa. Juuri tämä näkökulmasidonnainen tieto on väline vapautumiselle alistussuhteesta. Se ei teeskentele olevansa arvovapaata ja universaalia, vaan on avoimesti arvosidonnaista. Eri maissa onkin vaadittu yliopistojen dekolonisaatiota siten, että lisätään opiskelijoiden etnistä ja rodullista monipuolisuutta ja vähennetään valkoisen tiedon osuutta opetussuunnitelmissa. Pluckrose ja Lindsay arvostelevat vaatimuksia siitä, että objektiivisen tiedon kriteerit, kuten pätevät tutkimusmetodit, empiirinen näyttö ja tieteellinen kritiikki yritetään korvata oikean näkökulman ja toisin tietämisen kaltaisilla fraaseilla. Niitä ei perustella tiedon objektiivisuudella vaan oikeudenmukaisuudella.^[31]

Teorian haitallisuus ilmeni Pluckrosen ja Lindsayn mielestä siinä, että "arvovapaa" läntinen teknologinen tieto oli todellisuudessa juuri sitä, mitä köyhät maat tarvitsivat kehittääkseen talouttaan. Siihen ei auta narratiivinen, perinteinen ja kokemuksellinen näkökulmatieto. Postkolonialistinen teoria on myös johtanut katsomaan ihmisarvoloukkauksia läpi sormien, kun kyseessä on ei-valkoinen tapakulttuuri. Esimerkiksi Saudi-Arabian feministinaisten yritykset saada tukea lännestä on torjuttu. Naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet islamilaisissa maissa ovat muuttuneet tabuiksi, joita ei haluta käsitellä. Universaalisten ihmisoikeuksien sijaan huomion keskipisteeksi nousee vastakohta läntisten sortajien ja heidän ei-valkoisten uhriensa välillä. Valkoisten ihmisoikeusarvojen vieminen muualle olisi jopa muiden maiden kolonisaatiota. Lisäksi korostetaan yhä uudelleen, että muiden maiden ongelmat johtuvat tavalla tai toisella valkoisen miehen siirtomaasorrosta.

Näin Teoria todellisuudessa kääntyy sosiaalista oikeudenmukaisuutta vastaan.^[31]

Queer-teorian mukaan jäykät käsitykset sukupuolesta (mies, nainen), sukupuolirooleista (maskuliinisuus, feminiinisyys) ja seksuaalisuudesta (heteroseksuaalisuus, homoseksuaalisuus jne.) ovat sosiaalisia konstruktioita vailla objektiivista biologista pohjaa. Ne ovat luonteeltaan sortavia, ja siksi niistä on päästävä eroon. Se tapahtuu kielenkäyttöä koskevan kritiikin avulla.^[33]

Queer-teoria oli uusi askel seksuaalisuutta koskevien käsitysten nopeassa muutoksessa 1900-luvulla. Käsitys homoseksuaalisuudesta rankaisua vaativana rappiona korvautui ensin medikalistisella ajatuksella homoudesta hoitoa vaativana häpeällisenä vaivana. Se teki edelleen tilaa näkemykselle homoseksuaalisuudesta yhtenä taipumuksena muiden joukossa. Rajoittavien seksuaalisuutta koskevien käsitysten vaihtuminen liberaaliin yhdenvertaisuuteen ei kuitenkaan riittänyt queer-teoreetikoille. Diskurssien kokema muutos oli heille todistanut oikeaksi käsityksen, etteivät käsitykset sukupuolesta perustuneet lainkaan biologiaan vaan olivat luonteeltaan sosiaalisia.^[34]

Queer-teoria halusi kyseenalaistaa kaikki vallitsevat kategoriat, koska ne palvelivat vallankäyttöä. Tämän takia teoria itsekin on vaikean oloinen, sillä myös itsensä kuvauksessa se suhtautui epäluuloisesti kielellisiin luokitteluihin. "Normaalin" vaihtoehdoksi teoria nosti käsitteen queer (outo, kummallinen, omituinen). Sen alla kaikki vähemmistöt (LGBTQ) saattoivat liittoutua vapauttaakseen ihmiset valtadiskurssin sorrolta.^[35]

Queer-teorian klassikkoja ovat Pluckrosen ja Lindsayn mukaan kolme naista: Gayle Rubin, Judith Butler ja Eve Kosofsky Sedgwick.^[36]

Rubin tuomitsi ”seksuaalisen essentialismin” eli käsityksen, että seksillä olisi jotain tekemistä biologian kanssa.^[36] Rubinin mukaan oli helpompaa politisoida keskustelu ja vaatia muutosta, kun sukupuoli käsitettiin sosiaaliseksi konstruktioksi, vaikka se ei olisikaan totta.^[37]

Myös Judith Butler väittää, että sukupuoliroolit ovat sosiaalisesti konstruoituja ja opittua käyttäytymistä vailla yhteyttä biologiaan. Ihmiset eivät luonnostaan määrittele itseään miehiksi tai naisiksi, heteroiksi tai homoiksi, vaan ainoastaan vastaavat sosiaalisiin odotuksiin. Roolit eivät liioin ole pysyviä ja absoluuttisia. Butler katsoo, että tehtävänä on vapauttaa ihmiset hallitsevassa asemassa olevasta maskuliinisuudesta ja pakollisesta heteroseksuaalisuudesta. Hallitsevaa diskurssia ei ole mahdollista voittaa, mutta sen virheellisyys voidaan tehdä näkyväksi parodian avulla, kuten yliampuvalla drag- tai ”queer-camp” -estetiikalla.^[38]

Eve Kosofsky Sedgwick korosti pluralismia, jolla hän tarkoitti myös keskenään ristiriitaisten katsomusten hyväksymistä sekä epäjohdonmukaisuutta, joka tarkoitti rationaalisuuden hylkäämistä. Sedgwick katsoi, että hetero–homo -kahtiajako oli kaikkien niiden mustavalkoisten ajatustottumusten äiti, joista on tullut sorron välineitä.

Pluckrose ja Lindsay ovat sitä mieltä, että queer-teoria on epälooginen ja absurdi. Olemattomasta arvostaan huolimatta se on silti vaikuttanut postmodernin teorian kehitykseen muillakin aloilla.^[33] Biologisten tekijöiden jyrkkä kieltäminen ”seksuaalisena essentialismina” ja ”biovaltana” muutti queer-teorian tieteenvastaiseksi. Toisin kuin queer-teoreetikot väittivät, ymmärryksen lisääntyminen biologisista tekijöistä oli todellisuudessa edistänyt hyväksyvän asenteen yleistymistä seksuaalisuuden eri ilmenemismuotojen suhteen. Kun queer-teoria tuomitsi alistamiseksi kaiken yleisen ja vallitsevan, se virheellisesti samaisti toisiinsa käsitteen ”normaali”, joka tarkoittaa tavallista tai yleistä ja käsitteen ”normatiivinen”, joka tarkoittaa jonkin säännön mukaista. Näin kaikkea sitä, mikä oli yleistä, väitettiin virheellisesti myös jonkin "normin" mukaiseksi.^[39]

Pluckrose ja Lindsay väittävät, että queer-teoria teki biologisesta essentialismista liioitellun vastustajan. Biologian puolustaminen ei edellyttänyt LGBT-ihmisten syrjintää.^[40] Vain harvat toisaalta uskoivat, että sukupuolirooleissa tai seksissä kaikki olisi biologiaa.^[41] Vielä 1800-luvulla ehkä ajateltiin, että miehen ja naiset ”oikeat” roolit olivat luonnon itsensä sanelemia. Kuitenkin jo 1900-luvulla vakiintui käsitys, joka näki sukupuoliroolit luonnon ja kulttuurin yhdistelminä. Queer-teoria hylkäsi biologian kokonaan, mikä muutti teorian hölynpölyksi.^[39] Foucaultin käsite ”biovallasta” teki biologiaan vetoamisesta jopa vallankäyttöä. Biovaltaa oli se, että biologisia tieteitä käytettiin muurinmurtajana osoittamaan, että seksuaalivähemmistöt ovat epänormaaleja.^[42]

Rubinin käsitystä Pluckrose ja Lindsay luonnehtivat kyyniseksi, koska hänen perustelunaan oli poliittinen hyöty. Rubin asetti näin poliittiset tavoitteet faktojen edelle. ^[37]

Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että kriittinen rotuteoria oli alkuaan amerikkalainen ilmiö, ja sitä edelleen hallitsivat amerikkalaisen yhteiskunnan erikoispiirteet. Teorian mukaan biologisen rodun käsite ihmisiin sovellettuna oli sosiaalinen konstruktio, joka on luotu ylläpitämään valkoisia etuoikeuksia ja valkoista ylivaltaa. Ihmisryhmien erot ovat todellisuudessa sosiaalisia ja kulttuurisia. Niiden biologisointi auttoi vain ikuistamaan eri ryhmiin kohdistuvan sorron.^[44]

Kriittinen rotuteoria kehittyi 1970-luvulla, kun Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen vaatimukset afroamerikkalaisen väestön oikeuksien puolesta alkoivat täydentyä uusilla vaatimuksilla, jotka koskivat kielellisiä diskursseja eli tapoja, joilla asioista puhutaan.^[45] Sen teoreetikot, kuten Richard Delgado ja Jean Stefancic katsoivat, että liikkeen oli aika ylittää liberaalin yhdenvertaisuuden vaatimukset, missä kaikkien yhdenvertainen kohtelu oli ihanteena.^[45] Teorian esittämään kielelliseen diskurssiin kuului joukko uusia käsitteitä, kuten mikroaggressio, vihapuhe, kulttuurinen omiminen, turvallisempi tila ja valkoisuusnormi.^[45]

Delgado ja Stefancic määrittelivät kriittisen rotuteorian ydinajatukset seuraavasti: 1) rasismi on sääntö, ei poikkeus; 2) valkoinen ylivalta on järjestelmällistä ja palvelee valkoista väestöä; 3) rodut ovat sosiaalisia konstruktioita; 4) yhteinen kokemus sorrosta antaa sorretuille yhteisen näkökulman puhua roduista ja rasismista.^[46]

Pluckrose ja Lindsay toteavat, että kriittinen rotuteoria kuulosti itsessään rasistiselta kuvatessaan ”valkoiset” epämoraalisina. Teorian mukaan ainoastaan valkoiset ihmiset voivat olla rasisteja, sillä rasismi oli ylivaltaa plus ennakkoluuloja. Siksi vain värillisillä ihmisillä oli oikeus puhua rasismista, kun taas valkoisten tehtävänä oli kuunnella. Kriittinen rotuteoria toi välillä jo unohdetun rodun merkityksen uudelleen esille katsomalla, että rotu pitää ottaa huomioon. Värisokeuden julistaminen ihonvärin suhteen ei riitä, sillä se on vain yritys kieltää kaikkialla rehottava rasismi.^[47] Pluckrose ja Lindsay katsovat, että näin kriittinen rotuteoria torjui yksilöiden tasa-arvoisuuden ja astui vaatimaan roturyhmien erilaista kohtelua.^[45]

Käsitteen intersektionaalisuusi esitti Kimberlé Crenshaw vuonna 1989. Hän tarkoitti sillä moniperustaista syrjintää, jota ei voinut jakaa osiin. Esimerkiksi musta nainen saattoi kohdata sellaista syrjintää, joka poikkesi sekä mustien miesten että valkoisten naisten kokemasta. Intersektionaalista sortoa voitiin Crenshawn mukaan parhaiten vastustaa identiteettipolitiikalla. Sen sijaan, että kuuluminen alistettuun ryhmään pyrittäisiin häivyttämään ja näkemään kaikki ihmiset yhtäläisinä yksilöinä, piti päinvastoin korostaa omaa identiteettiä alistetun ryhmän jäsenenä. Näin ryhmäidentiteetistä muodostuisi yhteisöön kuulumisen keino ja voimaantumisen väline. Intersektionaalisuuden käsitteestä muodostui sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian avainsana, joka herätti uudelleen henkiin "rodun", joka käsitteenä oli ehditty jo tuomita.^[48]

Syrjinnän eri muotojen yhdistelmät johtivat hahmottelemaan eräänlaisen kastijärjestelmän, jossa punnitaan etuoikeuksien aste-eroja ja väistämisvelvollisuutta eri ryhmien välillä esimerkkeinä valkoiset, mustat tai siltä väliltä olevat homoseksuaaliset tai transsukupuoliset miehet tai naiset. Hierarkkinen kastijärjestelmä korvasi yhdenvertaisuuden, joka oli valheellista "värisokeuden" teeskentelyä. Yksilön tilalle tuli ryhmä ja oman ryhmän puolustaminen. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että seurauksena oli vainoharhainen loukkaantumisen kulttuuri, joka pani etsimään omaan ryhmään kohdistuvaa vihaa ja mikroaggressioita joka asiassa. Intersektionaalisen teorian hyökkäävyys johti Pluckrosen ja Lindsayn mukaan siihen, että loppujen lopuksi asenteet aggressiivisesti käyttäytyviä vähemmistöjä kohtaan alkoivat kiristyä.^[48]

Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että vuosituhannen vaihteessa feminismi koki nopean muodonmuutoksen, kun intersektionaalisuus tuli sen johtavaksi aatteeksi, ja feminismi sulautui melkein kokonaan osaksi sukupuolentutkimusta.^[51] Feminismin kolmas aalto hylkäsi radikaalin feminismin puheen yhteiskuntaluokista ja keskittyi sen sijaan identiteetteihin, jotka rakentuivat rodun ja seksuaalisuuden ympärille. Keskustelu siirtyi aineellisista epäkohdista ja luokkaeroista puheaktien eli diskurssien sortavaan luonteeseen.^[52] Luokkaerojen sijaan tärkeiksi tulivat "etuoikeudet" (privilege), jotka yhteiskuntaluokan sijaan määrittyivät ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.^[53]

Judith Lorber (s. 1931) tiivisti paradigman muutoksen kolmeen asiaan: 1) sosiaalinen sukupuoli korvasi biologisen sukupuolen; 2) seksuaalisuus ja sosiaalinen sukupuoli ymmärrettiin sosiaalisesti konstruoiduiksi; 3) näkymätön valtasuhteiden verkko oli näiden konstruktioiden takana, ja 4) tärkeintä väitteiden arvioinnissa oli oikea näkökulma (standpoint) eli henkilön ryhmäidentiteetti.^[54]

Intersektionaalisuus tarjosi aktivisteille uusia merkityksen kokemuksia, sillä se avasi uusia ongelmia ja loputtoman taistelun aiheita eri ryhmien välillä, esimerkiksi valkoiset ja mustat naiset tai queer-feministien LGBTQ -ryhmittymät.^[55] Biologisen sukupuolen hylkääminen johti naistutkimuksen uudelleenmäärittelyyn "sukupuolentutkimuksena", missä eri seksuaaliset vähemmistöt löysivät toisensa sorron kohteina.^[55] Koska yksilö oli aina ryhmän jäsen, myös valtasuhteiden korjaamisen tuli tapahtua ryhmätasolla. Sen sijaan liberaali ajatus yksilöiden tasa-arvosta johtaisi vain enemmistön ylivaltaan.^[56] Periaate nojasi standpoint-teoriaan ja totuusrelativismiin: kullakin marginaaliryhmällä oli oma totuutensa.^[57]

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että feminismin uudessa käänteessä tavoitteena ei ollut oikeudenmukaisuus yksilötasolla vaan "sosiaalinen oikeudenmukaisuus" (social equity), joka ilmeni ryhmien välillä. Tämä merkitsi luopumista perinteisestä tasa-arvoajattelusta.^[58]

Pluckrose ja Lindsay katsovat myös, että feminismin "sofistikoituminen" 2000-luvulla johtui siitä, että se oli jo saavuttanut tavoitteensa, kun sukupuolten tasa-arvo oli pääosin toteutunut. Väite naisten alistetusta asemasta, jos siitä haluttiin pitää kiinni, oli sen takia muotoiltava uudelleen sellaisten hämärien teesien avulla, joiden totuusarvoa oli mahdoton punnita. Puuttuvat todisteet epätasa-arvosta korvattiin diskursseilla, sosiaalisilla konstruktioilla, näkymättömillä esteillä ja sosialisaatioprosesseilla.^[59] Pluckrose ja Lindsay väittävät myös, että kriittinen miestutkimus (mm. Raewyn Connell) käsitteli vain vähän oikeita miesten asioita ja sen sijaan keskittyi feministiseen standpoint-näkökulmaansa.^[50]

Pluckrose ja Lindsay toteavat, että vammaisaktivismi alkoi USA:ssa 1960-luvulla rinnan kansalaisoikeusliikkeen kanssa. Sen tavoitteena oli tehdä yhteiskunnasta vammaismyönteisempi ja parantaa vammaisten henkilöiden elämänlaatua. Tämä tavoite alkoi muuttua jo 1980-luvulla, kun sosiaalinen vammaistutkimus omaksui postmodernin teorian ajatuksia ja alkoi kehittyä radikaalimmaksi ja samalla todellisuuspakoiseksi. Vammaisuus alettiin nyt ymmärtää sosiaaliseksi konstruktioksi. Muitakin ideoita omaksuttiin intersektionaalisuudelta ja queer-teorioilta. Näiden alojen esikuvan mukaisesti myös vammaiset alettiin nähdä sorrettuna ja marginaalisena identiteettiryhmänä. Väitettiin, että ihmiset olivat vammaisia (disabled) vain, koska yhteiskunta ei vastannut heidän tarpeisiinsa.^[60]

Alkuvaiheessa liikettä luonnehti medikalismin ja sosiaalisen mallin vastakkaisuus. Lääketieteellisen ajattelun mukaan vammaisen henkilön asemaa parannettiin hoitamalla vammaa. Sosiaalisessa mallissa vaadittiin ympäristön muuttamista vammaiselle henkilölle sopivaksi. Michael Oliverin mukaan vauriosta (impairment) oli seurauksena vammaisuus (disabillity). Näin tapahtui kuitenkin ainoastaan, jos yhteiskunnan normit laiminlöivät vammaisen ihmisen tarpeet. Yhteiskunnan tuli siksi mukautua vammaisuuden asettamiin vaatimuksiin eikä päinvastoin.^[61]

Vaatimus vammaisystävällisestä ympäristöstä ei ollut radikaali, sillä esteettömyyden periaatetta oli jo alettu soveltaa.^[62] Vaatimuksesta kuitenkin kehittyi postmodernin filosofian hengessä äärimmäisen radikaali Disability Studies -teoria, joka vei vammaisuuden sosiaalisen konstruoinnin loppuun saakka.^[63] Uuden Teorian mukaan ableismi oli sortava yhteiskunnallinen diskurssi, koska siinä katsottiin, että oli parempi olla normaali (neurotyypillinen, työkykyinen) kuin vammainen. Ableismissa vammaisuus mielivaltaisesti konstruoitiin "epänormaaliksi" ja huonommaksi asiantilaksi kuin vammattomuus. Ableistista maailmankuvaa tuettiin lääketieteellä, mikä oli biovallan käyttöä ja vammaisten sortoa. Tutkija Dan Goodleyn mukaan esimerkiksi työkykyisyyden kohottaminen ihanteeksi edusti uusliberaalia arvomaailmaa, jossa ihminen oli kapitalistin työvoimaa. Goodleyn mukaan vammaisuus oli myönteinen identiteetti, joka auttoi muuttamaan yhteiskunnan arvoja pois ableismista.^[64]

Pluckrose ja Lindsay toteavat, että radikaalin vammaistutkimuksen teesit olivat paitsi järjettömiä, myös postmodernin filosofian jälkivaiheen suoria sovelluksia.^[65] Sen identiteettejä korostava päähänpinttymä vaati vammaisia ihmisiä identifioitumaan vammaansa ja ylistämään sitä. Pluckrosen ja Lindsayn mielestä vammaiset eivät hyötyneet siitä, että heidän vammaansa pidettiin vain sosiaalisena konstruktiona. Oli väärin vaatia heitä ylistämään vammaisuuttaan ja arvostelemaan "ableismia". Erityisen huolestuttavaa oli lääketieteen ja kuntoutuksen kieltäminen, kuten esimerkiksi tekivät ne kuurot, jotka torjuivat kuulemista helpottavan teknologian käytön.^[66]

Pääartikkeli: Fat acceptance

Postmodernin teorian pohjalta oli luotavissa loputon joukko sorrettuja identiteettejä, mistä esimerkkinä on Yhdysvalloissa 1960-luvulla alkanut läskiaktivismi. Se on 2000-luvulla muodostunut omaksi tieteenhaarakseen julkaisukanavineen. Vuonna 2012 alkoi ilmestyä akateeminen Fat Studies -lehti. Vertaisarvioitu lehti puolusti kaikkien yhdenvertaisuutta ruumiinpainoon katsomatta ja tutki tapoja, joilla lihavia sorretaan. Edelleen se selvitti, ketkä sorrosta hyötyivät ja tutki, miten lihavat ihmiset voidaan vapauttaa sorrosta.^[68] Suuntaus katsoi, että lihavuuteen kohdistuu kielteisiä ennakkoluuloja, jotka tekevät lihavat ihmiset omaksi sorretuksi identiteettiryhmäkseen, jota mahdollinen intersektionaalinen sorto alistaa vielä enemmän. Suuntaus torjui lääketieteellisen tiedon lihavuuden haitoista ja kutsui kannattajia poliittiseen taisteluun, jotta kielteinen mielikuva ylipainoisuudesta voitettaisiin ja lihavuus hyväksyttäisiin positiivisena identiteettinä.^[69]

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että liike on avoimesti tiedevastainen ja torjuu lääketieteellisen tiedon ylipainoisuuden haitoista. Sellaisena se oli kannattajilleen vahingollinen ja mainosti vääriä asenteita terveyttä kohtaan. Kriitikkojen mukaan ylipaino ei ollut sosiaalinen konstruktio vaan johtui siitä, että henkilö söi liikaa.^[69]

Pluckrose ja Lindsay erottavat postmodernin liikkeen kehityksessä kolme vaihetta.

Ensimmäistä, dekonstruktiivista vaihetta (1965–1990) luonnehti tietämiseen kohdistuva skeptismi ja suurten kertomusten hylkääminen. Se oli reagointia pettymykseen, jota alettiin tuntea marxismia kohtaan. Pettymystä seurasi toivottomuuden tunne ja uusi, ironinen ja näköalaton tapa lähestyä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.^[70]

Dekonstruktiota seurasi soveltava vaihe (1990–2010), jolloin postmodernit ajatukset levisivät eri aloille. Punaisena lankana oli teoria vallan ja etuoikeuksien verkoista. Tässä verkostossa tietoa konstruoitiin eli luotiin enemmistön käsissä olevilla puhetavoilla, jotka sortivat alistettuja identiteettiryhmiä. Sorrettuja ryhmiä varten alkoi tässä vaiheessa kehittyä omia kriittisiä tieteenalojaan.^[71]

Marxilaisuudesta postmodernismi erosi siinä, että työväenluokka ei enää päässyt alistetun identiteettiryhmän rooliin. Huomiota saivat nyt sukupuoli, rotu (ymmärrettynä lähinnä ihonväriksi), seksuaalinen identiteetti, vammaisuus ja vastaavat ominaisuudet. Vaikka liike oli lähtökohdiltaan vasemmistolainen, se alkoi vieraannuttaa joitakin vasemmistolaisia liian porvarillisena. Liikkeen teoreetikot olivat ylempää keskiluokkaa, ja sitä kiinnostivat enemmän puhetavat eli diskurssit kuin luokkataistelu. Ihmisten taloudellinen ahdinko jäi sen takia sivuosaan.^[72]

Kolmatta vaihetta 2010-luvulta eteenpäin Pluckrose ja Lindsay luonnehtivat sanoilla reifioitunut postmodernismi. Reifikaatiota merkitsi se, että postmodernismin opinkappaleet olivat muuttuneet jo kumoamattomiksi totuuksiksi, eivätkä enää olleet mielipiteitä muiden joukossa.

Tiedollisena totuutena oli periaate, että tietoa konstruoidaan vallan verkostoissa palvelemaan hallitsevien identiteettiryhmien, kuten valkoisten heteromiesten etuja. Poliittisen aktivismin opinkappaleena oli, että valta-asetelmien purkaminen tapahtuu arvostelemalla hallitsevia puhetapoja. Tämän kritiikin avulla tuodaan esiin tuhovaikutus, joka on sellaisilla aatteilla kuin patriarkaatti, valkoinen ylivalta, imperialismi, cisnormatiivisuus, heteronormatiivisuus, ableismi tai läskifobia.^[73] Heräämällä (woke) tiedostamaan näiden aatteiden vahingollisuus voitiin edetä kohti identiteettiryhmien yhdenvertaisuutta, ihannetta tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Tasa-arvo toteutuisi identiteettiryhmien välillä eikä perinteisen mallin mukaisesti yksilöiden välillä.^[71]

Liberaalin ajattelutavan mukainen tasapuolisuus yksilöitä kohtaan ei riittänyt tavoitteeksi sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, sillä standpoint-ajattelun mukaisesti sorrettujen näkökulma oli oikea ja antoi oikean kuvan todellisuudesta, kun taas etuoikeutettujen identiteettiryhmien tieto oli virheellistä, ja sen tuli väistyä. Koska etuoikeutetut ryhmät katsoivat asioita omien silmälasiensa läpi, heidän väitteensä olivat vääriä. Myös pyrkimys puolueettomuuteen eli 'värisokeuteen' palveli etuoikeutettujen asiaa, sillä henkilön identiteetillä oli avainmerkitys siinä, miten hänen näkemyksiinsä tuli suhtautua.^[74] Jotta alistettujen ryhmien näkemykset pääsisivät esiin, oli vaiennettava etuoikeutettujen ääni.^[75] Toisinajattelijoiden puheenvuoroja alettiin kuvata sanoilla episteeminen väkivalta, episteeminen sorto tai episteeminen riisto.^[76]

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postmodernin teorian kolmas kehitysvaihe ja muutos sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriaksi täytti uskonnon tunnusmerkit. Suurten kertomusten dekonstruktiosta liike oli päätynyt rakentamaan uuden, irrationaalisen ja poikkeaville mielipiteille vihamielisen 'suuren kertomuksen', jonka totuusarvo oli siirtynyt uskontojen tavoin epäilysten ulkopuolelle.^[77]

Teoksen yhdeksäs luku käsittelee sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian siirtymistä käytäntöön. Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että vaikka sen ajatukset tiedosta, vallasta ja kielestä vaikuttavat akateemisilta, postmodernismin ideat ovat levinneet yliopistosta muuhun yhteiskuntaan ja synnyttäneet kulttuurisodan. Yhdysvalloissa on syntynyt uusi, kasvava ammattikunta eli "yhdenvertaisuuskoordinaattorit".

Kirjoittajat antavat esimerkkejä siitä, miten tiedemaailmassa ovat yleistyneet adressit ja joukkokokoukset, joissa tuomitaan tiedelehdissä julkaistuja artikkeleita vääräoppisina ja vaaditaan niiden kirjoittajien erottamista akateemisista viroistaan. Nämä kohut ovat ulottuneet myös julkisuuden henkilöihin, kuten taiteilijoihin ja urheilijoihin, jotka ovat sanoneet jotain väärää, ja siten joutuneet cancel-kulttuurin kohteiksi. Kohujen tavoitteena on hyökkäyksen kohteena olevan henkilön uran tuhoaminen. Vaatimukset oppiaineiden opetussisältöjen muuttamisesta ovat levinneet myös matematiikkaan ja insinööritieteisiin. On esimerkiksi väitetty, että matematiikka on olemukseltaan seksististä ja rasistista, koska se perustuu objektiiviseen todisteluun kokemuksellisuuden asemesta, ja koska rodulliset vähemmistöt ovat oppiaineessa aliedustettuja. Yliopistojen haavoittuvuus näiden hyökkäysten edessä on lisääntynyt, kun valta niissä on valunut yhä enemmän professoreilta yliopistobyrokratialle.^[81]

Arvostelu on kohdistunut myös yritysmaailmaan. Se on taipunut anteeksipyyntöihin vaikkapa työntekijöittensä lausuntojen (Google, BBC) tai mainoskampanjoittensa takia (Macy's, Gucci). Anteeksipyyntöihin on taivuttu, koska suuryritysten tarkoitus on tuottaa voittoa eikä puolustaa ihmisten tasa-arvoa. Sosiaalisen median kanavat Youtube, Facebook ja Twitter ovat samasta syystä alistuneet woke-painostukseen. Woke-liikkeen kritiikki on kohdistunut myös lääketieteeseen, kun autismi, kuurous, mielenterveysongelmat tai lihavuus on todisteltu biovallan käytöksi, missä normaalisuuden rajat on vedetty etuoikeutettujen ryhmien etujen mukaan.^[81]

Pluckrose ja Lindsay lainaavat Lukianoffin ja Haidtin näkemystä, että nuorten ihmisten kestokyky ja tunteiden hallinta on kärsinyt, kun vallalle on päässyt sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian käsitys siitä, että ihmiset ovat emotionaalisesti hauraita, tunnevaltaisia ja jakautuvat hyviin ja pahoihin. Emotionaalisen haurauden takia tarvitaan turvallisempia tiloja. Pyrkimys objektiivisuuteen ja hyväntahtoisuuteen on korvattu ihanteella, jossa ihmisen tulee järjen sijaan luottaa tunteisiinsa. Seurauksena on ollut uhriutumiskulttuuri, jossa tavoitteena on kerätä sympatiapisteitä julistautumalla etuoikeutettujen sortamaksi uhriksi.^[82] Uhriutumiskulttuurissa omaa statusta nostetaan uhriaseman avulla. Apua ei kuitenkaan haeta virallisia kanavia pitkin esimerkiksi tekemällä rikosilmoitus, vaan yleisestä mielipiteestä, sillä kritiikki kohdistuu harmaaseen alueeseen, joka ei sinänsä sisällä mitään rikollista.^[83]

Woke-kulttuurin ristiriita on, että se nousi siivilleen vasta sen jälkeen, kun sen puolustamat vähemmistöt, kuten mustat, homoseksuaalit ja muut seksuaalivähemmistöt olivat jo saavuttaneet lain edessä tasa-arvoisen aseman ja vähemmistöjen sorto jäänyt historiaan. Siirtomaavalta oli samoin purkautunut, vammaisten asemaa kohennettu tuntuvasti ja naiset saavuttaneet tasa-arvon. Liike joutui sen takia turvautumaan sorron jäännöseriin, joita olivat yksittäiset kielteisten asenteiden ilmaukset tai sellaisiksi kuvitellut. Tätä varten luotiin uusia ongelmia kuten mikroaggressiot tai 'pronominisota'. Pluckrose ja Lindsay viittaavat sosiologian klassikko Émile Durkheimin ajatuskokeeseen pyhimysten muodostamasta yhteiskunnasta, missä ei ole lainkaan syntejä. Durkheimin mukaan tällaisessa yhteiskunnassa syntyisi valtavia kohuja erilaisista pikkurikkeistä.^[82]

Robin DiAngelon (s. 1956) esitti vuonna 2011 käsitteen white fragility (valkoinen hauraus), jolla hän tarkoitti valkoisen ylivallan edustajien heikkoutta.^[84] Se ilmeni siinä, että he kielsivät heitä vastaan esitetyt syytteet rasismista.^[80] Kriittisen rotuteorian ja valkoisen haurauden ideat johtivat Evergreenin valtionyliopistossa väkivaltaisia muotoja saaneeseen rotumellakkaan, kun mustat ja ruskeat opiskelijat syyttivät oppilaitostaan rasistiseksi laitokseksi, joka pitää yllä valkoista ylivaltaa (white supremacy).^[85]

Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että teoriat usein näyttävät hyviltä paperilla, mutta käytäntö on toista. Ajatus kommunismista sisälsi ihanteen kaikkien ihmisten yhteistyöstä, jossa toteutuisi tasa-arvo, kun riisto oli lakkautettu. Käytännössä ihanteen toteutukset johtivat hirmutekoihin ja kurjuuteen. Postmodernismi tarjosi ihannekuvan yhteiskunnasta, mistä olisi poistettu kiihkoilu, sorto, marginalisointi ja epäoikeudenmukaisuus. Hyvältä näyttänyt teoria on tässäkin alkanut käytännössä tuottaa ihanteensa vastakohtia.^[86]

Kirjan viimeisessä luvussa Pluckrose ja Lindsay tarjoavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian vaihtoehdoksi perinteistä liberalismia, joka perustuu yksilöiden tasa-arvoisuuteen ryhmäidentiteettien tasa-arvon sijaan, ja jossa luotetaan itseään korjaavaan tieteeseen sydämen äänen sijaan. Kirjoittajat katsovat, että liberalismin avulla ihmiskunta on saavuttanut merkittäviä edistysaskeleita. Sen takia näistä aatteista ei tulisi luopua.^[87] Heidän mielestään postmoderni teoria on monissa asioissa ollut oikeilla jäljillä, mutta vienyt näkemyksensä äärimmäisyyksiin, jolloin ne ovat muuttuneet absurdeiksi.

Liioittelu näkyy esimerkiksi valtakäsitteen käytössä. Valtasuhteet ovat yhteiskunnallisen elämän yksi ulottuvuus, mutta postmodernismi on tehnyt niistä kaikenkattavan selityksen jokaiseen vääryyteen. Kirjoittajien mielestä kriittisiä teorioita voi tämän takia kutsua myös kyynisiksi teorioiksi: enemmistön käsissä olevat etuoikeutetut identiteetit ovat ainoastaan omalla asiallaan, ja yhteiskunnallisen elämän sisällön muodostaa vallankäyttö ja etuoikeuksien hamuaminen.^[88]

Kirjan saamat arvioinnit ovat valtaosin myönteisiä.

Steven Pinkerin mukaan kirja osoittaa postmodernismin älyllisen latteuden, eli sen aatesuunnan latteuden, joka kuitenkin on lähes nielaisemassa läntisen kulttuurin. Matematiikan professori Alan Sokal pitää kirjaa tärkeänä ja ajankohtaisena. Biologi Jerry Coyne kirjoittaa: "kirja auttaa tunnistamaan Teorian, kun sellaiseen törmää, ja pian sitä alkaa nähdä kaikkialla". Andrew Sullivanin mukaan "älyllinen taistelu herännäisyyttä (wokeness) vastaan on nyt tosissaan alkanut.^[89]

The Times -lehden arvostelussa Douglas Murray kirjoittaa: "Harvoin lukee niin hyvän tiivistelmän siitä, miten postmodernismi kehittyi 1960-luvulta eteenpäin". Murray toteaa, että kirja paljastaa yliopistomaailman aivottomuuden, mutta "valitettavasti - - tämä dekonstruktionismin dekonstruktio on voinut tulla -- liian myöhään."^[90]

Julkaisussa The Times Literary Supplement Simon Jenkins kirjoittaa muuttaneensa käsityksiään kirjan luettuaan. Hän toteaa, että kirjan tekijät kuvaavat totalitaarista kulttia, joka on vihamielinen järjelle, ja joka on tunkeutunut Yhdysvalloissa ja Britanniassa akateemisiin ja muihin kulttuuri-instituutioihin. Sen kannattajat vainoavat toisinajattelijoita ja sensuroivat akateemista keskustelua.^[91]

Lontoolainen filosofian opettaja Stephen Anderson suosittelee kirjaa helppolukuisena tekstinä kaikille, jotka tuntevat kiinnostusta sosiaalista oikeudenmukaisuusteoriaa kohtaan. Hänen mielestään kirja sisältää perusteellisen ja tasapainoisen kuvauksen koko liikkeen historiasta, ja siksi sen tulisi kuulua lukemistona alan akateemisiin opintoihin.^[92]

Ryan Whittaker katsoo, että lukija saa kirjasta vaikutelman, että se suhtautuu akateemisesti ja reilusti kritiikkinsä kohteisiin. Arvostelija suosittelee teosta oikeudenmukaisuusliikkeen aktivisteille.^[93]

Ekonomisti Jonathan Church kirjoittaa, että teos ilmaisee aitoa huolta siihen uhkaan, jota sosiaalisen oikeudenmukaisuusliikkeen aktivismi, identiteettipolitiikka ja postmodernismin perintö merkitsee valistuksen perintönä syntynyttä liberalismia ja avointa keskustelua kohtaan. Kirja kertoo, miten on saavuttu tilanteeseen, jossa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liike on nostanut postmodernit Totuudet asemaan, missä erimielisyyttä ei siedetä ja toisinajattelijat suljetaan ulos.^[94]

Filosofian professori Janna Thompson kirjoittaa, että kirja tarjoaa syvällistä analyysia, joka tulee ottaa vakavasti. Hän katsoo silti, että kirjan tekijät liioittelevat sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian antiliberalismia ja sen vaikutuksia kulttuurikeskusteluun. Problemaattisinta on yliopistojen humanistisiin laitoksiin kohdistettu syyte cancel-kulttuurista ja kulttuurisodan lietsomisesta. Tällainen syyte tarjoaa aseita niille, jotka haluavat vähentää humanististen tieteiden rahoitusta.^[95]

Kirjallisuuskriitikko Tim Smith-Laing katsoo, että teoksen kirjoittajat "hyppäävät historiasta hysteriaan" eivätkä itse noudata rationaalisen ja näyttöön perustuvan argumentaation keinoja, joita ylistävät.^[96] Väitöskirjaopiskelija Samuel Hoadley-Brill pitää monia teoksen esimerkkejä harhaanjohtavina ja epäedustavina. Tämä koskee etenkin väitteitä, että eräät kirjassa esitellyt kirjoittajat olisivat skeptikkoja objektiivisen totuuden suhteen.^[97]

• Kulttuurinen omiminen
• Suuri kertomus
• Positiivinen syrjintä

• DiAngelo, Robin: White Fragility. The International Journal of Critical Pedagogy, 2011, 3. vsk, nro 3, s. 54–70. Artikkelin verkkoversio.
• Haidt, Jonathan: The Righteous Mind: Why Good People are Divided by Politics and Religion. Penguin Books, 2012. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
• Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity – and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3 (englanniksi)
• Said, Edward: Orientalismi. Suomentanut Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-198-2

• Viralliset kotisivut cynicaltheories.com.