Hélène Cixous syntyi Ranskan AlgeriassaOranissa vuonna 1937. Hänen isänsä Georges Cixous oli ranskalainen ja äitinsä Eve Klein itävaltalais-saksalainen. Georges-isä kuoli 1948 tuberkuloosiin, ja Eve elätti Hélènen ja tämän vuonna 1939 syntyneen Pierre-veljen työskentelemällä kätilönä.[2][3] Hélènen äidinkieli oli saksa.[2]
Cixous muutti 1965 Pariisin ja sai paikan Pariisin yliopistonmaître assistantena. Kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli Nanterren yliopistonmaître de conférences. Cixous’n ensimmäinen kirja oli 1967 julkaistu Le Prénom de Dieu, ja seuraavana vuonna hän sai valmiiksi väitöskirjansa L’Exil de James Joyce ou l’ art du remplacement, joka julkaistiin 1969.[2]
Cixous valittiin johtamaan uuden kokeellisen Pariisin VIII:n yliopiston perustamista. Yliopisto perustettiin vastineena perinteisen ranskalaisen yliopistomaailman kritiikille, ja se sai nopeasti mainetta monen tunnetun ajattelijan työpaikkana. Cixous oli vuonna 1969 perustamassa Tzvetan Todorovin ja Gérard Genetten kanssa lukemista ja tekstejä käsittelevää aikakauslehteä Poétiquea, ja vuonna 1974 hän perusti Euroopan ensimmäisen naistutkimuksen keskuksen Centre de Recherches en Etudes Fémininesin.[2]
Cixous’n ensimmäinen fiktiivinen teos oli vuonna 1969 ilmestynyt Dedans, josta hän sai Prix Médicis -palkinnon. Sen jälkeen ilmestyi vuosina 1970–1972 trilogia Le Troisième Corps, Les Commencements ja Neutre. Prénoms de personne (1974) on puolestaa esseekokoelma, jossa hän käsittelee Sigmund Freudia, E. T. A. Hoffmannia, Heinrich von Kleistia, Edgar Allan Poeta ja James Joycea.[2]
Cixous keskittyi 1970-luvun toisella puoliskolla erityisesti feminismiin.[2] Hän oli yksi Antoinette Fouquen johtaman Psych et Po -ryhmän keskeisimpiä jäseniä. Jotkut kriitikot syyttivät ryhmää essentialistisesta feminismistä, mutta sen keskuudessa syntyi Cixous’n ajatus naiskirjoituksesta.[3] Cixous ylisti esseessään Medusan nauru (1975) naisia elämän, voiman ja energian lähteenä ja vertaa naisen kirjoittamista imettämiseen. Molemmat ovat Cixous’n mukaan ruumiillisia ja ruokkivia lahjoja. Cixous väittää teoksessaan La Jeune née (1975) naiskirjoituksen patriarkaatin vastavoimana.[4]
Muiden poststrukturalististen feministien tavoin Cixous katsoo, että sukupuolisuutemme on sidoksissa tapaan, jolla kommunikoimme yhteisössä. Cixous’n pitkäaikainen läheinen ystävä ja yhteistyökumppani, filosofi Jacques Derrida piti Cixous’ta merkittävimpänä elossa olevana ranskalaiskirjailijana.
Cixous’lla on ollut kansainvälisesti keskeinen ja näkyvä asema feministisen ajattelun kehityksessä, ensi sijassa sukupuolieron feminismin mutta myös queerin ja antikoloniaalisen ajattelun muovautumisessa.[1]
Cixous tapasi 1982 Théâtre du Soleilin johtajan Ariane Mnouchkinen, jonka vaikutuksesta hän siirtyi historiallisiin teksteihin.[2] Hän kirjoitti runollisesti kansallisen kriisien ajoista. Hänen tekstinsä sijoittuivat sijoittuivat Kambodžaan, Intiaan, Kiinaan ja Ranskaan. Cixous ja Mnouchkine tekivät yhteistyötä teatterituotannoissa, ja Cixous kirjoitti 1980- ja 1990-luvulle useita näytelmiä. He saivat 1989 Ranskan kansalliskokoukselta myös tehtäväkseen elokuvan La Nuit miraculeuseihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksen 200-vuotismuistoksi.[3]
Cixous on jatkanut tuotteliasta uraansa myös 2000-luvulla, ja vuosien 1998 ja 2018 välillä Éditions Galilée on julkaissut häneltä 35 kirjaa. Hän on kirjoittanut muun muassa Jacques Derridan kanssa ja tämän kuoleman jälkeen heidän ystävyydestään. Cixous’n on 2000-luvulla proosateoksissaan kirjoittanut omasta ja perheensä historiasta Saksassa, Algeriassa ja Ranskassa sekä juutalaisten eurooppalaisesta historiasta.[3]
