Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Franz von Papen
Saksan Turkin-suurlähettiläs
30. huhtikuuta 1939 – 1. elokuuta 1944
Edeltäjä	Friedrich von Keller
Seuraaja	Wilhelm Haas (1952)
Saksan Itävallan-suurlähettiläs
7. elokuuta 1934 – 12. maaliskuuta 1938
Edeltäjä	Kurt Rieth
Seuraaja	Carl-Hermann Mueller-Graaf (1952)
Saksan varakansleri
30. tammikuuta 1933 – 7. elokuuta 1934
Edeltäjä	Hermann R. Dietrich
Seuraaja	Hermann Göring (1941)
Preussin pääministeri
30. tammikuuta 1933 – 10. huhtikuuta 1933
Edeltäjä	Kurt von Schleicher
Seuraaja	Hermann Göring
20. heinäkuuta 1932 – 3. joulukuuta 1932
Edeltäjä	Otto Braun
Seuraaja	Kurt von Schleicher
Saksan valtakunnankansleri
1. kesäkuuta 1932 – 17. marraskuuta 1932
Presidentti	Paul von Hindenburg
Edeltäjä	Heinrich Brüning
Seuraaja	Kurt von Schleicher
Henkilötiedot
Syntynyt	29. lokakuuta 1879 Werl, Westfalen
Kuollut	2. toukokuuta 1969 Obersasbach, Baden-Württemberg
Tiedot
Puolue	Keskustapuolue
Uskonto	katolinen
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Franz Joseph Hermann Michael Maria von Papen ( Ääntäminen ^(ohje)) (s. 29. lokakuuta 1879 Werl, Westfalen – 2. toukokuuta 1969, Obersasbach, Baden-Württemberg) oli saksalainen Keskustapuolueen (Deutsche Zentrumspartei) poliitikko ja Saksan 22. valtakunnankansleri Weimarin tasavallan aikana. Adolf Hitlerin valtaannousua edistänyt von Papen oli varakanslerina Hitlerin hallituksessa ja myöhemmin Saksan suurlähettiläänä Wienissä ja Ankarassa. Hän oli syytettynä Nürnbergin oikeudenkäynnissä, mutta hänet todettiin syyttömäksi ja vapautettiin.

Papen syntyi vuonna 1879 ja hän oli lähtöisin vauraasta katolisesta perheestä Werlistä, Westfalenista. Hän sai ratsuväenupseerin arvon, minkä jälkeen hänet nimitettiin Saksan sotilasattašeaksi Washingtoniin, Yhdysvaltoihin.^[1] Nimitykseen vaikutti ennen kaikkea Franz von Papenin isän läheinen suhde Saksan keisari Vilhelm II:een. Washingtonissa von Papenin toimivalta ulottui myös Meksikoon. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä von Papenin tehtäväksi tuli varmistaa Meksikon ystävälliset suhteet Saksaan ja samalla tehdä työtä Saksan hyväksi Yhdysvalloissa. Kun kävi ilmi, että von Papen oli toimittanut salaisia tietoja isänmaahansa – hänen epäillään kertoneen esimerkiksi Lusitanian lähtöajan ja reitin – Yhdysvallat karkotti hänet maasta vuonna 1916.^lähde?

Kotimaahansa palattuaan von Papen palveli ensin länsirintamalla ja sitten esikuntaupseerina Turkin rintamalla. Hän palveli myös majurina Palestiinassa. Lähi-idässä von Papen oppi tuntemaan myös myöhemmän Saksan ulkoministerin Joachim von Ribbentropin. Tällä tuli olemaan myöhemmin suuri merkitys Saksan poliittisessa historiassa. Ribbentrop tutustutti von Papenin ja Hitlerin toisiinsa ja avasi näin oven heidän yhteistyölleen.^lähde?

Saksan sodassa kärsimän tappion jälkeen von Papen erosi armeijan palveluksesta everstiluutnanttina keväällä 1919. Hän ei koskaan toipunut Saksan keisarikunnan luhistumisesta, eikä näin ollen halunnut palvella myöskään tasavaltalaisessa armeijassa. Hän asettui samana vuonna asumaan Dülmeniin, Westfaleniin. Von Papen alkoi kiinnostua politiikasta ja liittyi Berliinissä toimineeseen konservatiiviseen Saksalaiseen herrainklubiin.^lähde? Vuosina 1921–1928 ja 1930–1932 hän edusti katolista Keskustapuoluetta (Zentrum) Preussin maapäivillä. Puolueessaan hän edusti oikeistolaista, monarkistista siipeä.^[1] Niinpä hän ei vuoden 1925 presidentinvaaleissa tukenutkaan oman puoleensa Wilhelm Marxia, vaan antoi tukensa protestanttiselle, kansalliskonservatiiviselle Paul von Hindenburgille. Von Hindenburg ei koskaan unohtanut von Papenin antamaa tukea ja piti tätä tästä lähtien luottomiehenään ja uskottunaan. Zentrum sitä vastoin halusi erottaa von Papenin puolueesta. Von Papenista oli kuitenkin tullut kesällä 1925 puolueen lehden, Germanian, toimituskunnan puheenjohtaja, joten hän pystyi puolustautumaan tehokkaasti julkisuudessa ja saamaan näin monet epäröivät puoluetoverit puolelleen.

1. heinäkuuta 1932 presidentti Hindenburg valitsi Papenin yllättäen valtakunnankansleriksi korvaamaan Papenin oman puolueen johtajan Heinrich Brüningin. Tämä johtui pitkälti presidentin tuolloin läheisen neuvonantajan kenraali Kurt von Schleicherin suosituksista.^[1] Oma puolue hylkäsi Papenin, koska se katsoi tämän pettäneen Brüningin. Valtiopäivillä Papen sai tukea ainoastaan konservatiiviselta Saksalaiskansalliselta kansanpuolueelta (DNVP). Papen hallitsi autoritäärisin ottein. Hän aloitti vallankaappauksen Preussin vapaavaltiossa Otto Braunin sosiaalidemokraatisjohtoista hallitusta vastaan ja poisti edeltäjänsä SA:lle asettamat kiellot pyrkiessään saamaan tukea natseilta hallituksessaan. Lopulta kahdet valtiopäivävaalit vain vahvistivat natsien voimaa, mutta eivät parantaneet Papenin kannatusta.

6. marraskuuta 1932 pidetyt vaalit toivat kansallissosialistiselle puolueelle (NSDAP) kirvelevän tappion, sitä vastoin DNVP, joka ainoana tuki Papenia, saavutti voiton. Papen ei kuitenkaan saanut toivomaansa enemmistöä valtiopäiville, koska myös Saksan kommunistinen puolue KPD voitti lisäpaikkoja. Yhdessä natsien kanssa kommunisteilla oli valtiopäivillä määrävähemmistö, joten ne pystyivät estämään Papenin lakiesitysten läpimenon.

Papen esitti valtakunnanpresidentti Hindenburgille 2. joulukuuta 1932, että tämä julistaisi Saksaan poikkeustilan ja hajottaisi valtiopäivät pitämättä uusia vaaleja. Poikkeustilan turvin sekä NSDAP että KPD tulisi kieltää ja niiden sotilaalliset järjestöt (SA ja SS sekä Roter Frontkämpferbund) tulisi hajottaa. Valtakunnanpresidentti voisi hallita maata hätätila-asetusten turvin, ja maalle tulisi valmistaa uusi, presidenttivaltainen perustuslaki. Papen halusi siis suorittaa koko Saksassa samanlaisen vallankaappauksen, jonka hän oli pannut toimeen Preussissa. Hän vakuutti myös, että valtakunnanarmeija Reichswehr pystyisi pitämään tilanteen hallinnassaan.

Valtakunnanpresidentti Hindenburg ei kuitenkaan halunnut kuulla tällaisesta laittomuudesta. Hänellä oli tukenaan toisen suojattinsa, Kurt von Schleicherin suunnitelma. Tämä halusi päästä valtakunnankansleriksi Papenin paikalle. Hän oli ehdottanut Hindenburgille yrittävänsä hajottaa kansallissosialistisen puolueen tarjoamalla sen vasemmistolle hallituspaikkoja. Hindenburg piti suunnitelmaa toteuttamisen arvoisena. Niinpä hän murheellisena ja kyynelsilmin vapautti ”lempikanslerinsa” Papenin tämän tehtävistä 3. joulukuuta 1932. Seuraavana päivänä hän nimitti Schleicherin tämän seuraajaksi. Papen ei koskaan toipunut entisen ystävänsä ja suojelijansa Schleicherin ”petoksesta”.

Koko hallitusaikanaan Franz Papen ei siis onnistunut saamaan tuekseen toimivaa enemmistöä valtiopäivillä. Hän joutui hallitsemaan valtakunnanpresidentin antamien hätätila-asetusten turvin, ollen näin täysin riippuvainen presidentin mielisuosiosta. Hänen hallituksensa sai kuitenkin aikaan laman kurjistaman talouden jonkinasteisen elpymisen ja työttömyyden kääntymisen laskuun. Papen aloitti työllistämisohjelman, mutta laajempia suunnitelmia, ennen kaikkea moottoriteiden rakentamista, ei voitu toteuttaa, koska ne olivat Versailles’n rauhansopimuksen vastaisia. Papenin hallituksen talousuudistukset antoivat kuitenkin hyvän pohjan Hitlerin hallitukselle.

Kun tuli selväksi että Schleicher ei saa Reichstagin enemmistön kannatusta taakseen von Papen ja DNVP:n johtaja Alfred Hugenberg sopivat yhdessä Hitlerin kanssa, että tästä voisi tulla uusi valtakunnankansleri ja von Papenista tulisi hallitukseen varakansleri (Vizekanzler). Von Papen käytti läheisiä suhteitaan presidentti von Hindenburgiin ja taivutteli tämän (joka aiemmin ei ollut halunnut Hitleriä valtakunnankansleriksi) erottamaan Schleicherin ja nimittämään Hitlerin valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933.^[1]

Hallitusneuvotteluissa oli sovittu, että kansallissosialistisia ministereitä vastassa olisi mahdollisimman voimakas kansalliskonservatiivinen vastapaino. Kansallissosialisteilla oli vain kolme ministerinpaikkaa; valtakunnankansleri Hitlerin lisäksi kansallissosialisteja edustivat salkuton ministeri Hermann Göring ja valtakunnansisäministeri Wilhelm Frick. Von Papenista itsestään tuli hallituksen varakansleri, teoriassa toinen mies heti Hitlerin jälkeen.

Kun Hitler oli vallassa, von Papen ja hänen liittolaisensa syrjäytettiin nopeasti. Von Papen lopetti varakanslerina vuonna 7. elokuuta 1934 arvosteltuaan kansallissosialistista hallintoa Marburgin yliopistossa pitämässä puheessaan. Pitkien puukkojen yön yhteydessä, jolloin monet Hitlerin vastustajat puolueen sisä- ja ulkopuolella murhattiin (mukaan lukien von Schleicher), von Papen pidätettiin ja pantiin kotiarestiin kolmeksi päiväksi kun taas hänen sihteerinsä Herbert von Bose ja puheenkirjoittajansa Edgar Julius Jung murhattiin.

Heinäkuussa 1933 von Papen johti neuvotteluja, joiden seurauksena Hitlerin hallitus ja Vatikaani solmivat yhä vieläkin voimassa olevan valtakunnankonkordaatin, joka sääteli valtion ja katolisen kirkon suhteita. Vatikaani luotti hartaana katolilaisena tunnettuun von Papeniin, joka kuului Jerusalemin Pyhän haudan ritarikuntaan, katoliseen hengelliseen ritarijärjestöön. Kun Itävallan liittokansleri Engelbert Dollfuß oli saanut surmansa kansallissosialistien vallankaappausyrityksen yhteydessä 25. heinäkuuta 1934, Hitler nimitti von Papenin Saksan erikoislähettilääksi Wieniin, ilmeisenä tarkoituksenaan rauhoittaa suhteita Itävaltaan.

Vuonna 1936 von Papen sai suurlähettilään arvon. Hänen salainen tehtävänsä oli valmistella Anschlussia, Itävallan liittämistä Saksaan. Hän saikin liittymiselle muiden muassa Wienin vaikutusvaltaisen arkkipiispan, kardinaali Innizerin tuen. Itävallan liityttyä Saksaan von Papenista tuli 1939 maansa suurlähettiläs Ankaraan, Turkkiin. Hän sai aikaan turkkilais-saksalaisen ystävyyssopimuksen solmimisen 18. kesäkuuta 1940. Von Papen vaikutti myös ratkaisevasti siihen, että Turkki pysytteli sodassa puolueettomana eikä asettunut liittoutuneiden puolelle. Von Papen karkotettiin Turkista maan katkaistua diplomaattiset suhteet Saksaan vuonna 1944. Sodan aikana vallanpitäjät Berliinissä harkitsivat myös von Papenin nimittämistä suurlähettilääksi Vatikaaniin, mutta Berliinin katolinen arkkipiispa Konrad von Preysing esti tämän. Vuonna 1938 von Papen oli liittynyt jäseneksi kansallissosialistiseen puolueeseen.

Liittoutuneet ottivat Papenin kiinni sodan jälkeen ja hän oli syytettynä Nürnbergin oikeudenkäynnissä, mutta hänet vapautettiin syytteistä. Saksalainen tuomioistuin tuomitsi hänet kuitenkin vuonna 1947 kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön syyllisenä kansallissosialismin rikoksiin. Valituksen jälkeen tuomio kumottiin vuonna 1949,^[1] mutta von Papenin omaisuudesta suurin osa takavarikoitiin. Hänen syntymäkaupunkinsa Werl oli jo vuonna 1945 peruuttanut hänelle vuonna 1933 myönnetyn kunniakaupunkilaisen arvon.

Vuonna 1952 ilmestyi von Papenin muistelmateos Der Wahrheit eine Gasse^[1] (suomennos ilmestyi 1955 nimellä Muistelmia^[2]). 1950-luvulla hän yritti myös menestyksettä paluuta politiikkaan. Kuolemaansa asti von Papen kieltäytyi myöntämästä omaa rooliaan Hitlerin valtaannousussa.

Von Papen oli harras katolilainen, ja hänen osakseen tulikin kirkollisia kunnianosoituksia. Vuonna 1923 paavi Pius XI nimitti hänet paavilliseksi salakamarineuvokseksi, ja vuonna 1959 paavi Johannes XXIII vahvisti nimitykset.^[3] Von Papen kuului myös maltalaisritareihin^[4] ja Jerusalemin pyhän haudan ritarikuntaan.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Franz von Papen Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: Heinrich Brüning

Saksan valtakunnankansleri 1. kesäkuuta 1932 – 2. joulukuuta 1932

Seuraaja: Kurt von Schleicher