Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Lähes lähteetön.

Böömin kuningaskunta České království (tšekiksi) Königreich Böhmen (saksaksi) Regnum Bohemiae (latinaksi)
1198–1918
lippu vaakuna
Böömin kruununmaat vuosina 1367–1635.
Valtiomuoto	kuningaskunta
osa	– Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa (1198–1806) – Habsburgien monarkiaa (1526–1918) – Itävallan keisarikuntaa (1804–1807) – Itävalta-Unkaria (1867–1918)
Kuningas	Ensimmäinen: Ottokar I Přemysl (1198–1230) Viimeinen: Kaarle I (1916–1918)
Pääkaupunki	Praha
	50°5′N, 14°25′E
Uskonnot	katolisuus, hussilaisuus, luterilaisuus
Historia
– kuningaskunta perustettiin	15. elokuuta 1198[1]
– Luxemburg-suku nousi valtaan	7. huhtikuuta 1348[1]
– kuningas sai vaaliruhtinaan aseman	10. tammikuuta 1356[1]
– kuningas Ferdinand I valittiin Pyhäksi Rooman keisariksi	16. joulukuuta 1526
– Böömi tuli osaksi Itävallan keisarikuntaa	11. elokuuta 1804[1]
– Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lakkautettiin	6. elokuuta 1806[1]
– Tšekkoslovakia, johon myös Böömi kuului, itsenäistyi Itävalta-Unkarista	28. lokakuuta 1918[1]
Kieli	saksa, tšekki, latina
Edeltäjä	Böömin herttuakunta
Seuraaja	Tšekkoslovakia
Infobox OK

Böömin kuningaskunta, josta joskus käytetään myös nimitystä Tšekin kuningaskunta^[2][3] (tšek. České království; saks. Königreich Böhmen; lat. Regnum Bohemiae), oli Böömin alueella Keski-Euroopassa sijainnut valtio, jonka alue nykyisin kuuluu Tšekin tasavaltaan. Laajimmillaan siihen kuului myös osia nykyisestä Itävallasta, Saksasta, Unkarista, Italiasta, Puolasta, Slovakiasta ja Sloveniasta sekä Zakarpattian oblasti nykyisessä Ukrainassa. Se oli Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluva kuningaskunta, ja sen kuningas oli yksi vaaliruhtinaista, kunnes keisarikunta vuonna 1806 lakkautettiin. Monet Böömin kuninkaat myös valittiin keisareiksi. Kuningaskunnan pääkaupunki Praha oli 1300-luvun lopulla sekä uudestaan 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa käytännössä keisarikunnan keskus. Vuodesta 1526 lähtien kuningaskuntaa hallitsi Habsburgin suku ja sen seuraajana myöhemmin Habsburg-Lothringenin suku.

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lakkauttamisen jälkeen Böömistä tuli osa Habsburgien hallitsemaa Itävallan keisarikuntaa ja myöhemmin vuodesta 1867 lähtien osa Itävalta-Unkaria. Böömillä pysyi kuitenkin muodollisesti kuningaskunnan asema ja nimitys Böömin kuningaskunta vuoteen 1918 saakka. Se oli Itävalta-Unkarin keisarikuntaan kuuluva kruununmaa, ja sen pääkaupunki Praha oli yksi keisarikunnan johtavista kaupungeista. Itävalta-Unkarin loppuaikoina Böömi oli keisarikunnan kehittynein ja taloudellisesti menestynein alue.

Tšekin kieli, jota aikaisemmin sanottiin myös böömin kieleksi, oli Böömin valtiopäivien ja aateliston pääkielenä vuoteen 1627 saakka, jolloin Böömin kapina kukistettiin. Tämän jälkeen saksa määrättiin virallisesti samanarvoiseksi tšekin kanssa, ja käytännössä siitä tuli valtiopäivien pääkieli aina 1800-luvulle saakka, jolloin tšekkien kansallinen liike valmistui. Saksaa käytettiin myös laajalti monien kaupunkien hallintokielenä siitä lähtien, kun saksalaiset 1200-luvulla levittäytyivät joihinkin osiin maata. Kuninkaan hovissa käytettiin eri aikoina ja eri hallitsijoiden aikana tšekkiä, latinaa tai saksaa.

Sen jälkeen, kun keskusvallat hävisivät ensimmäisen maailmansodan, sekä Itävalta-Unkarin keisarikunta että siihen kuulunut Böömin kuningaskunta lakkautettiin. Böömistä tuli tällöin uuden Tšekkoslovakian tasavallan keskeisin osa.

Jo 1000-luvuilla joillakuilla Böömin hallitsijoilla kuten Vratislav II:lla ja Vladislav II:lla oli kuninkaan arvo,^[4] joskaan ei perinnöllinen. Varsinaisesti kuningaskunnan perusti kuitenkin vasta Ottokar I Přemysl vuonna 1198. Hänelle myönsi kuninkaan arvon Saksan kuninkaaksi valittu Filip Schwabenilainen palkkioksi tuesta kilpailijaansa, keisari Otto IV:tä vastaan. Vuonna 1204 Přemysl-suvun kuninkaallisen arvon hyväksyivät myös Otto IV ja paavi Innocentius III. Virallisesti se tunnustettiin vuonna 1212 keisari Fredrik II:n antamassa Sisilian kultaisessa bullassa,^[4] jolla Böömin herttuakunta korotettiin kuningas­kunnan arvoon.

Kuningaskunta-nimityksestä huolimatta Böömi pysyi virallisesti osana Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa niin kauan kuin tämä oli olemassa, vuoteen 1806 saakka. Sen kuningas kuitenkin vapautettiin kaikista velvoitteista keisaria kohtaan lukuun ottamatta osallistumista keisarilli­siin neuvotteluihin. Säännös, jonka mukaan jokaisen Böömin hallitsijan oli saatava keisarin hyväksyntä, kumottiin, ja keisari luopui myös oikeudestaan nimittää Prahan piispa.

Ottokaria seurasi kuninkaana Venceslaus I, Ottokarin poika toisesta avioliitosta. Venceslauksen sisar Agnes Böömiläinen, joka myöhemmin kanonisoitiin, oli aikansa oloissa poikkeuksellisen rohkea ja tarmokas nainen; hän kieltäytyi avioitumasta Pyhän Rooman keisarin kanssa ja omistautui sen sijaan hengelliselle työlle. Hänen kirjeen­vaihtonsa paavin kanssa johti vuonna 1233 Böömin ensimmäisen ritarikunnan, ristin ja punaisen tähden ritarikunnan perustamiseen. Myöhemmin Böömissä toimi myös neljä sotilaallista ritarikuntaa, Jerusalemin Pyhän Johanneksen ritarikunta vuodesta 1160, Pyhän Lasaruksen ritarikunta 1100-luvun lopulla, Saksalainen ritarikunta noin 1200–1421 ja Temppeliherrat vuosina 1232–1312.^[5]

1200-luku oli Přemyslidien dynastian dynaamisin kausi Böömissä. Saksan keisari Fredrik II:n keskittyminen Välimeren maiden asioihin ja hallitsijasukujen väliset kiistat, jotka vuosiksi 1254–1273 johtivat suureen interregnumiin, hekensivät keisarin valtaa Keski-Euroopassa, mikä soi Přemyslid-suvulle laajat mahdollisuudet. Samaan aikaan Böömin itäisten naapurien, unkarilaisten ja puolalaisten huomio keskittyi ennen kaikkea mongolien hyökkäyksiin.

Viimeisten Přemyslidien ha heitä seuranneen Luxemburg-suvun hallitessa Böömin kuningaskunnasta tuli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan mahtavin osavaltio. Ottokar I Přemyslin aikana Böömi hallitsi myös Itävaltaa, ja sen alueet ulottuivat Adrianmereen saakka. Venceslaus II kruunattiin vuonna 1300 myös Puolan kuninkaaksi, ja hänen poikansa Venceslaus III seuraavana vuonna Unkarin kuninkaaksi. Tämän jälkeen Böömin alueet ulottuivat Unkarista Itämereen saakka.

Ottokar II Přemysl (1253–1278) meni naimisiin saksalaisen prinsessan, Margareta Babenbergi­läisen kanssa, ja täten hän pääsi Itävallan herttuaksi ja sai hallintaansa Ylä- ja Ala-Itävallan sekä osan Steiermarkia. Myöhemmin hän valloitti loputkin Steiermarkista, Kärntenin ja osan Krainia. Häntä kutsuttiin ”rauta- ja kultakuninkaaksi” (rauta viittasi valloituksiin, kulta rikkauteen), ja hän voitti Unkarin Kressenbrunnin taistelussa, jossa yli 200 000 miestä sai surmansa. Vuonna 1256 Ottokar II perusti Königsbergin (tšek. Královec) kaupungin, nykyisen Kaliningradin. Vuonna 1273 kuitenkin keisari Rudolf I ryhtyi toimiin keisarin vallan palauttamiseksi. Tämä sekä Böömin kapinoivan aateliston aiheuttamat vaikeudet johtivat siihen, että hän menetti vuonna 1276 kaikki saksalaiset alueensa, ja vuonna 1278 osa aatelista oli hylännyt hänet. Hän sai surmansa Rudolfia vastaan käymässään Marchfeldin taistelussa.

1200-luvulla, Ostsiedlungin aikana, Böömiin alkoi muuttaa runsaasti saksalaista väestöä, mitä Premyslid-kuninkaat usein rohkaisivat. Saksalaiset asettuivat varsinkin kaupunkeihin sekä Böömin raja­seutujen kaivos­paikka­kunnille, mutta he perustivat siirtolais­asutuksia muuallekin tšekkiläisten alueiden keskelle. Huomattavia saksalaisia asutus­keskuksia olivat Stříbro, Kutná Hora, Německý Brod (nykyinen Havlíčkův Brod) ja Jihlava. Saksalaiset toivat tulleensa oman lakikokoelmansa, ius teutonicum, joka oli myöhemmin pohjana Böömin ja Määrin kauppalaille. Avioliitot tšekkiläisten aatelisten ja saksalaisten välillä tulivat pian yleisiksi.

1300-lukua, varsinkin keisari Kaarle IV:n hallitsijakautta (1342–1378), on vanhastaan pidetty Tšekin historian kulta-aikana. Vuonna 1306 Přemyslid-dynastia kuoli sukupuuttoon, ja eri hallitsijasukujen välisten sotien jälkeen Juhana Luxemburgilainen valittiin Böömin kuninkaaksi. Hän meni naimisiin Elisabet Böömiläisen, Venceslaus II:n tyttären kanssa. Hänen poikansa Kaarle IV, toinen Luxemburg-sukuinen hallitsija, oli saanut kasvatuksensa Ranskan hovissa ja oli asenteiltaan kosmopoliittinen.

Kaarle vahvisti Böömin kuningaskunnan valtaa ja arvostusta. Vuonna 1344 hän korotti Prahan hiippakunnan aseman arkki­hiippa­kunnaksi ja vapautti sen Mainzin ja Pyhän Rooman keisarin alaisuudesta; arkkipiispa sai oikeuden kruunata Böömin kuninkaat. Kaarle vähensi Böömin, Määrin ja Sleesian aateliston valtaa, uudisti Böömin ja Määrin maakuntien hallinnon ja liitti Brandenburgin (vuoteen 1415 saakka), Luxemburgin (vuoteen 1437), Lausitzin (vuoteen 1635) ja Sleesian (vuoteen 1742) Böömin alaisiksi läänitysalueiksi. Hän perusti Böömin kruununmaat.

Vuonna 1355 Kaarle kruunattiin pyhäksi Rooman keisariksi. Vuonna 1356 hän antoi kultaisen bullan, joka määritteli ja tarkensi säännökset keisarinvaalista ja teki Böömin kuninkaasta yhden seitsemästä vaali­ruhtinaasta. Tämä bulla sekä Brandenburgin myöhempi lisääminen vaali­ruhtinas­kuntien joukkoon johtivat siihen, että Böömin kuningas sai keisarin­vaalissa kaksi ääntä. Kaarle myös teki Prahan keisari­kunnan pääkaupungiksi.

Kuninkaan käynnistämiin suuriin rakennushankkeisiin kuului uuden kaupunginosan perustaminen vanhan kaupungin kaakkoispuolelle. Kuninkaallinen linna, Hradčany, jälleenrakennettiin. Erityisen suuri merkitys oli Kaarlen yliopiston perustamisella Prahaan vuonna 1348. Kaarlen tarkoituksena oli tehdä Prahasta kansainvälinen opetuksen keskus, ja yliopisto jaettiin tšekki­läiseen, puolalaiseen, saksilaiseen ja baijeri­laiseen ”kansakuntaan”, joista kullakin oli ääni yliopiston korkeimmissa hallinto­elimissä. Kaarlen yliopistosta tuli kuitenkin myöhemmin tšekkiläisen partikularismin tärkein keskus.

Kaarle kuoli vuonna 1378, ja Böömin kruunu siirtyi hänen pojalleen, Wenzel IV:lle, joka oli valittu myös roomalaisten kuninkaaksi ensimmäisessä hänen isänsä Kultaisen bullan jälkeen toimitetussa vaalissa, mutta ennen kuin hänet voitiin kruunata keisariksi, hänet syrjäytti tästä asemasta hänen veljensä Sigismund, joka kruunattiin Roomassa vuonna 1433.

Hussilaisuus, joka vaikutti vuosina 1402–1485, oli pääasiassa uskonnollinen, mutta myös kansallinen liike. Uskonnollisena liikkeenä se haastoi paavin vallan ja vaati kirkollisiin asioihin kansallista itsehallintoa. Monet tšekit pitävät sitä osana sittemmin maailman­laajuiseksi tullutta protestanttista uskonpuhdistusta. Hussilaiset kuitenkin kärsivät tappion neljässä Pyhän Rooman keisari­kunnan toimeenpanemassa ristiretkessä. Koska monet risti­retkeläiset olivat saksalaisia, hussilaisuutta pidetään usein tšekkiläisenä kansallisena liikkeenä. Se liittyi keisarin ja Saksan vastaisuuteen, ja sitä pidetään toisinaan osoituksena tšekkien ja saksalaisten välisestä pitkä­aikaisesta kansallisesta konfliktista.

Hussilaisuus sai alkunsa Wenzel IV:n hallitsija­kaudella (1378–1419) Prahan Kaarlen yliopistossa käydyistä kiistoista. Samaan aikaan kirkossa vallitsi suuri skisma ja Pyhässä Rooman keisari­kunnassa siihen liittyvä anarkia. Jan Hus nimitettiin vuonna 1403 yliopiston rehtoriksi. Uudistusmielisenä saarnaajana hän omaksui englantilaisen John Wycliffen paaviuden ja hierarkian vastaiset opit, ja häntä on usein nimitetty ”uskon­puhdistuksen aamu­tähdeksi”. Husin opetukset herättivät suurta huomiota, koska hän hylkäsi roomalais­katolisen kirkon hierarkkiset pyrkimykset, kirkon suuren omaisuuden ja muunkin, mitä hän piti korruptiona. Hän kannatti Wycliffin oppia papillisesta puhtaudesta ja köyhyydestä ja vaati, että maallikoidenkin oli saatava ehtoollinen molemmissa muodoissaan, leipää ja viiniä (katolisessa käytännössä ehtoollis­viini varattiin papistolle). Husin maltillisempia seuraajia olivat utrakvistit, joiden nimi johtui latinan sanoista sub utraque specie, molemmissa muodoissa. Syntyi radikaalimpikin lahko taboriitit, jotka saivat nimensä tärkeimmän keskuksensa, Etelä-Böömissä sijainneen Táborin kaupungin mukaan. He hylkäsivät kirkon opin ja pitivät Raamattua ainoana ohjeena kaikissa uskon asioissa.

Pian sen jälkeen kun Hus oli tullut virkaansa, saksalaiset teologian professorit vaativat Wycliffen kirjoitusten tuomitsemista. Hus vastusti vaatimusta ja sai puolelleen tšekkiläiset yliopisto­miehet. Koska heillä oli vain yksi ääni saksalaisten kolmea ääntä vastaan, he hävisivät äänestyksessä ja saksalaisten teologien kanta voitti. Seuraavina vuosina tšekit vaativat yliopiston järjestysmuotoa muutettavaksi, jotta syntyperäiset tšekkiläiset saisivat suuremman ja oikeudenmukaisempana pitämänsä. Yliopiston sisäistä kiistaa vahvisti Böömin kuningas Wenzelin häilyvä asenne. Suosimalla saksalaisia nimittäessään yliopiston kanslerin ja muut hallinnolliset virkamiehet hän herätti tšekkiläisessä aatelistossa kansallismielisiä tunteita, jolloin hekin asettuivat Husin puolelle. Saksalaiset tiedekunnat saivat Prahan arkkipiispa Zbyněk Zajícin ja saksalaisen papiston kannatuksen. Poliittisista syistä Wenzel kuitenkin siirtyi Husin puolelle ja liittoutui häntä kannattavien uudistajien kanssa. Tammikuun 18. päivän 1409 Wenzel antoi Kutná Horan asetuksen: tšekit saivat yliopistossa kolme ääntä, kaikki muut yhdessä yhden äänen. Tämän johdosta tuhannet saksalaiset professorit ja ylioppilaat erosivat Kaarlen yliopistosta, ja monet heistä päätyivät lopulta Leipzigin yliopistoon.

Husin voitto oli lyhytaikainen. Hän vastusti saarnoissaan anekauppaa, minkä vuoksi hän menetti kuninkaan kannatuksen, sillä kuningas oli saanut määräosan anekaupan tuloista. Vuonna 1412 Hus kannattajineen erotettiin yliopistosta ja karkotettiin Prahasta. Kahden vuoden ajan hänen kannattajansa toimivat kiertävinä saarnaajina kaikkialla Böömissä. Vuonna 1414 hänet kutsuttiin Konstanzin kirkollis­kokoukseen puolustamaan näkemyksiään. Heti saavuttuaan paikalle hänet vangittiin, eikä hän koskaan saanut tilaisuutta puolustaa ajatuksiaan. Kokous tuomitsi hänet kerettiläisenä roviolla poltettavaksi vuonna 1415.

Husin kuolema johti hussilaissotiin, vuosikymmeniä kestäneisiin uskonnollisiin levottomuuksiin. Sigismund, paavia kannattanut Unkarin kuningas, joka tuli Wenzelin kuoleman jälkeen vuonna 1419 myös Böömiin kuninkaaksi, ei onnistunut saamaan tilannetta hallintaansa, vaikka saikin apua Unkarin ja Saksan sota­joukoilta. Prahassa puhkesi kapinoita. Tšekkiläisen talon­pojan Jan Žižkan johdolla taboriitit vaelsivat pääkaupunkiin. Uskonnollisia kiistoja käytiin koko kuningas­kunnan alueella, ja erityisen ankariksi ne tulivat saksalais­enemmistöisissä kaupungeissa. Tšekkiläiset porvarit ja roomalais­katoliset saksalaiset kääntyivät toisiaan vastaan; monia surmattiin, ja monet eloon jääneet saksalaiset pakenivat tai karkotettiin. Keisari Sigismund johti tai tuki monia ristiretkiä Böömiä vastaan ja sai tukea unkarilaisilta ja böömiläisiltä katolilaisilta.

Hussilaissodat noudattivat tyypillistä kaavaa. Kun ristiretki Böömiä vastaan oli vastikään aloitettu, maltilliset ja radikaalit hussilaiset yhdistivät voimansa ja voittivat. Kun välitön uhka oli ohi, hussilaiset armeijat yrittivät päästä kokonaan eroon maassa olleista katolilaisten kannattajista. sten kannattajat maasta. Monet historioitsijat ovat pitäneet hussilaisia uskonnollisina kiihkoilijoina. Heillä oli kuitenkin myös kansallisia tarkoitusperiä: maansa puolustaminen keisaria ja paavia vastaan, jotka eivät tunnustaneet hussilaisten olemassa­olon oikeutta. Zizka johtu armeijansa linnoja, luostareita, kirkkoja ja kyliä vastaan tarkoituksenaan karkottaa katolinen papisto, taka­varikoida kirkon maa­omaisuus tai ottaa vastaan käännynnäisiä.

Sigismundia vastaan käytyjen taistelujen aikana taboriittilaiset armeijat tunkeutuivat myös nykyiseen Slovakiaan. Joukko uskonsotia paenneita tšekkejä pakeni sinne, ja vuosina 1438-1453 tšekkiläinen aatelismies Jan Jiskra hallitsi suurinta osaa etelä-Slovakiasta pääpaikkanaan Zólyom (nykyinen Zvolen) ja Kassa (nykyinen Košice). Täten hussilaiset opit ja tšekinkielinen Raamattu levisivät slovakienkin keskuuteen ja vahvistivat myöhempiä siteitä tšekkien ja heidän naapuriensa slovakien välillä.

Kun Sigismund vuonna 1437 kuoli, Böömin säädyt valitsivat hänen seuraajakseen Albrekt II:n. Albrekt kuoli pian, ja hänen poikansa Ladislaus Postuumi tunnustettiin kuninkaaksi. Ladislauksen ollessa alaikäinen Böömiä hallitsi holhoojahallitus, johon kuului utrakvistisiä maltillisia hussilaisia aatelis­miehiä. Tšekkien keskinäiset riitaisuudet muodostivat ankarimman holhooja­hallitusta kohdanneen haasteen. Osa tšekkiläisestä aatelistosta pysyi katolisena ja uskollisena paaville. Vuonna 1433 Baselin kirkolliskokoukseen lähetetty utrakvistien lähetystö pääsi näennäisesti sovintoon katolisen kirkon kanssa. Kirkollis­kokouksessa laadittiin sopimus, jossa hyväksyttiin hussitismin Prahan neljässä artiklassa ilmaistut vaatimukset: ehtoollinen molemmissa muodoissaan, evankeliumien vapaa saarnaaminen, kirkon maa­omaisuuden taka­varikointi sekä julki­syntisten paljastaminen ja rankaiseminen. Paavi kuitenkin hylkäsi sopimuksen, minkä vuoksi katolilaiset tšekit eivät voineet liittyä utrakvisteihin.

Georg Podiebrad, josta myöhemmin tuli Böömin ”kansallinen” kuningas, nousi utrakvistien johtajaksi. Hän nimitti toisen utraquistin, Jan Rokucanan, Prahan arkkipiispaksi ja onnistui yhdistämään radikaalit taboriitit Tšekin reformoituun kirkkoon. Katolinen puolue karkotettiin Prahasta. Ladislaus kuoli leukemiaan vuonna 1457, ja seuraavana vuonna Böömin säädyt valitsivat Georg Podiebradin kuninkaaksi. Vaikka Georg oli aatelissyntyinen, hän ei ollut kuninkaallista syntyperää. Hänen valintaansa kuninkaaksi ei tunnustanut paavi eikä kukaan muu eurooppalainen monarkki.

Georg yritti saada aikaan ”yleis­maailmallisen rauhan­liiton perus­kirjan.” Hän uskoi, että kaikkien hallitsijoiden piti toimia kestävän rauhan hyväksi kansallis­valtioiden itsenäisyyden ja toisten sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteilla sekä ratkaista ongelmat ja kiistat kansain­välisen tuomio­istuimen edessä. Euroopan olisi lisäksi pitänyt liittyä yhteen taistelemaan turkkilaisia vastaan. Valtiolla olisi pitänyt kullakin olla yksi ääni, mutta johtoasema olisi kuulunut Ranskalle. Georgin mukaan paavilla ei ollut sellaista arvovaltaa, jonka perusteella hän olisi ollut erikois­asemassa.

Tšekin katoliset aateliset liittyivät vuonna 1465 Zelena Horan liittoon ja haastoivat Georg Podiebradin vallan. Seuraavana vuonna paavi Paavali II julisti Georgin pannaan. Böömin sodassa 1468–1478 Böömi taisteli Matias Corvinusta ja Habsburg-keisari Fredrik III:tta vastaan, ja Unkari miehitti suurimman osan Määriä. Georg Podiebrad kuoli vuonna 1471.

Hussilaisen kuninkaan kuoltua Böömin valtio­päivät valitsivat puolalaisen prinssin Ladislaus II Jagellonica kuninkaaksi. Hän neuvotteli Olomoucin rauhan vuonna 1479. Vuonna 1490 hänestä tuli myös Unkarin kuningas, ja puolalainen Jagellonican sukuhaara hallitsi sekä Böömiä että Unkaria. Böömiä he hallitsivat poissa­olevina kuninkaina. Heidän vaikutuksensa kuningas­kunnan asioihin oli minimaalinen, ja tosiasiallista valtaa käytti paikallinen aatelisto. Tšekin katoliset hyväksyivät vuonna 1485 Baselin sopimuksen, ja he pääsivät sovintoon utraquistien kanssa. Böömi pysyi viileissä väleissä keisari­kunnan kanssa sen jälkeenkin, kun Ladislaus vuonna 1490 oli tullut Matias Corvinuksen seuraajana kuninkaaksi ja Böömi ja Unkari olivat personaaliunionissa. Kun Böömiä ei pidetty valta­kunnan­maihin kuuluvana, Böömin kruununmaat eivät kuuluneet vuoden 1500 reformilla perustettuun valta­kunnan­piiriin.

Vuonna 1525 Ladislauksen poika Ludvig kärsi ratkaisevan tappion Mohácsin taistelussa osmani­turkkilaisia vastaan ja kuoli pian sen jälkeen. Tämän seurauksena Turkki valloitti osan silloisesta Unkarista. Unkarin jäljelle jäänyt osa, joka nykyisin suurimmaksi osaksi kuuluu Slovakiaan, päätyi Ludvigin avio­ehto­sopimuksen mukaisesti Habsburgien hallintaan. Böömin säädyt valitsivat arkkiherttua Ferdinand I:n, keisari Kaarle V:n nuoremman veljen, Ludvigin seuraajaksi Böömin kuninkaana. Tästä alkoi Habsburgien lähes neljä vuosisataa kestänyt valtakausi sekä Böömissä että Slovakiassa.

Vuonna 1558 Ferdinand tuli Kaarle V:n seuraajana myös keisariksi. Kun Böömi paikallisen protes­tanttisen aateliston vastus­tuksesta huolimatta tehtiin kiinteäksi osaksi Habsburgien monarkiaa, vuonna 1618 puhkesi Böömin kapina, josta myös kolmikymmenvuotinen sota sai alkunsa. Protes­tanttien tappio Valkeavuoren taistelussa vuonna 1620 teki lopun Böömin pyrki­myksistä autonomiaan.

Vuonna 1740 Sleesian sodissa Preussin sotajoukot valloittivat Sleesia ja pakottivat Maria Teresian vuonna 1742 luovuttamaan Sleesiaa Preussille, lukuun ottamatta sen eteläisintä osaa, johon kuluivat Cieszynin, Krnovin ja Opavan kreivikunnat. Vuonna 1756 Preussin kuningas Fredrik Suurta vastaan muodostettiin Itävallan johtama liittoutuma, ja Maria Teresia valmisteli sotaa Preussia vastaan valloittaakseen Sleesian takaisin. Preussin armeija valloitti Saksin ja tunkeutui vuonna 1757 Böömiin. Prahan taistelussa vuonna 1757 Preussi voitti Habsburgit ja miehitti Prahan. Yli neljäs­osa Prahasta tuhoutui, ja Pyhän Vituksen katedraali kärsi vakavia vaurioita. Kolinin taistelussa Fredrik kuitenkin hävisi ja joutui vetäytymään Prahasta ja koko Böömistä.

Kun Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta vuonna 1806 hajosi, Böömin kuningaskunta liitettiin Itävallan keisarikuntaan, jonka keisarilla oli edelleen myös Böömin kuninkaan arvonimi. Itävalta-Unkarin kompromissin yhteydessä vuonna 1867 Böömin, Määrin ja Itävallan Sleesian maakunnista muodostettiin Cisleithanian k. k. kruununmaita. Virallisesti Böömin kuningaskunta lakkasi olemasta vuonna 1918, kun nämä kruunun­maat yhdessä Slovakian kanssa muutettiin Tšekkoslovakian tasavallaksi.

Nykyinen Tšekin tasavalta, joka käsittää Böömin, Määrin ja Tšekin Sleesian, käyttää yhä useimpia Böömin kuningas­kunnan symboleja: sen vaakunassa on kaksihäntäinen leijona, lipussa punainen ja valkoinen raita, ja Prahan linna, entinen kuninkaanlinna, on Tšekin presidentin virka-asuntona.

Böömin kruununmaat keisari Kaarle IV:n aikana. Karttaan merkitty myös nykyiset valtakunnanrajat.

Böömin kruununmaat vuoteen 1742 (mukana sisäinen aluejako). Josef Pekařin vuonna 1921 laatima kartta.

Varsinainen Böömi (Čechy), Kladskon kreivikunta (Hrabství kladské) mukaan luettuna, muodosti Böömin kuningas­kunnan pääosan. Egerland (Chebsko) liitettiin kuningaskuntaan lopullisesti Wenceslaus II:n hallitsijakaudella (1291–1305); sen keisari Ludvig IV luovutti Böömille pantiksi vuonna 1322, ja myöhemmin se yhdistyi varsinaisen Böömin kanssa personaaliunioniin. Vuonna 1348 keisari Kaarle IV muodosti Böömin kruununmaat (země Koruny české), johon kuuluivat myös seuraavat maakunnat:

• Määrin rajakreivikunta (Markrabství moravské), jonka Přemyslid- ja Slavník-hallitsijasivut olivat saaneet hallintaansa vuoden 955 Lechfeldin taistelun jälkeen mutta menettivät Puolalle vuonna 999. Vuosien 1019 ja 1029 välillä Böömin herttua Břetislav I valloitti sen takaisin.
• Ylä-Lausitz (Horní Lužice), jonka liitti valta­kuntaan Kaarlen isä Juhana Böömiläinen (Bautzenin maa) ja 1329 (Görlitz sekä Ala-Lausitz (Dolní Lužice), aiempi Lausitzin rajakreivikunta, joka liitettiin kuningas­kuntaan vuonna 1335 Juhana Böömiläisen ja Puolan kuningas Kasimir III:n vuonna 1335 tekemällä Trentšinin rauhan­sopimuksella. Kuningatar Maria Teresia menetti Sleesian ja sen mukana Lausitzin vuonna 1742 Breslaun rauhansopimuksella Preussin kuningas Fredrik Suurelle lukuun ottamatta Itävallan Sleesiaa.

Ajoittain Böömin kuninkaiden hallinnassa olivat myös:

• Itävallan herttuakunta vuodesta 1251, Steiermarkin herttuakunta vuodeta 1261, Egerland vuodesta 1266, Kärntenin herttuakunta Krain ja Windische Mark mukaan luettuina vuodesta 1269, Friulin rajakreivikunta vuonna 1272. Kaikki nämä liitti valta­kuntaan Přemyslid-sukuinen Ottokar, mutta hän menetti ne vuonna 1278 Marchfeldin taistelussa Rudolf I Habsburgi­laiselle.
• Pohjoisosa Oberpfalzia (”Böömin Pfalz”) Sulzbachin seudulla. Sen liitti kuningas­kuntaan Kaarle IV vuonna 1355. Kaarlen poika Wenzel IV menetti alueen vuonna 1400 Pfalzin vaali­ruhtinas­kunnalle.
• Brandenburgin raja­kreivi­kunta, jonka siirtyi vuonna 1373 Wittelsbach-sukuiselta Otto V:ltä Böömin Kaarle IV:lle. Kaarlen poika, keisari Sigismund luovutti Branden­burgin Hohenzollern-sukuiselle Fredrik I:lle vuonna 1415.

Böömin krajit olivat:

• Bechyně (saks. Beching)
• Boleslav (saks. Jung-Bunzlau)
• Čáslav (saks. Tschaslau)
• Chrudim
• Hradec Králové (saks. Königgrätz)
• Kladsko (saks. Glatz)
• Kouřim at Prague (saks. Prag)
• Litoměřice (saks. Leitmeritz)
• Loket (saks. Elbogen)
• Vltava (saks. Moldau)
• Plzeň (saks. Pilsen)
• Podbrdsko (Berounin alueella, saks. Beraun)
• Prácheň (nyk. Pisekin alueella)
• Rakovník (saks. Rakonitz)
• Slaný (saks. Schlan)
• Žatec (saks. Saaz)

• Luettelo Böömin hallitsijoista
• Tšekin historia

• Pánek, Jaroslav; Oldřich, Tuma; ym.: A History of the Czech Lands. Karolinum, 2009. ISBN 978-80-246-1645-2 (englanniksi)
• Bobkobvá, Lenka: 7.4.1348 – Ustavení Koruny království českého: český stát Karla IV. (Englanninkielinen käännös: Founding of the Crown of Bohemian Kingdom: Czech State of Charles IV) Praha: Havran, 2006. ISBN 80-86515-61-3 (englanniksi)
• Agnew, Hugh LeCaine: The Czechs and the Lands of the Bohemian Crown. Stanford: Hoover Institution Press, 2004. ISBN 0-8179-4492-3 (englanniksi)

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Kingdom of Bohemia

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Böömin kuningaskunta Wikimedia Commonsissa