Viron Avustamisen Päätoimikunta (ruots.Centralkomittén för Estlands Undsättning, myös Viron Avustamisen Pääkomitea) syntyi joulukuussa 1918, ja se vastasi suomalaisten vapaaehtoisten heimosoturien lähettämisestä Viron vapaussotaan. Toimikunta toimi suomalaisten vapaaehtoisten ja Viroon lähetettävän avun keskusorganisaationa.
Viron tilanne oli pahentunut bolševikkien saartaessa Viron ja lähestyessä Tallinnaa. Loppuvuodesta 1918 virolaisten avunpyyntöjen määrä kasvoi. Suomessa kasvoi niin poliitikkojen kuin kansan keskuudessa tarve auttaa eteläistä heimokansaa. Suomi antoi Virolle aseita ja rahalainoja, mutta pian tuli esiin Viron toiveet sotilaallisesta avusta. Suomen hallitus ei halunnut lähettää vakinaista sotaväkeä Viroon, vaan oli enemmän vapaaehtoisten joukkojen kannalla. Vapaaehtoiset joukot olivatkin muodostumassa heimosotien erikoispiirteeksi.
Viroon toimitettiin marras–joulukuun vaihteessa 5 000 kivääriä, 50 konekivääriä ja 15 tykkiä. Tammikuussa 1919 toimitettiin lisäksi 10 000 kivääriä ja 20 tykkiä. Tämän lisäksi naiset järjestivät vaatteita, sidetarpeita ja lääkkeitä Viroon vietäväksi.
Virolaisten tilanteen pahetessa edelleen oikeiston lehdissä esitettiin vaatimuksia Viron auttamiseksi. Uusi Päivä kirjoitti joulukuun alussa vapaaehtoisjoukkojen lähettämishankkeesta ja Tampereen Sanomat ehdotti vapaaehtoisten suojeluskuntalaisten lähettämistä. Viron Avustamisen Päätoimikunta syntyi Uudessa Suomettaressa 15. joulukuuta 1918 julkaistun senaattoriOskari Wilho Louhivuoren kirjoituksen pohjalta. Kirjoituksessa kysyttiin:
»Auttaako Suomi vai kostaako se Virolle sen, minkä Ruotsi teki sille itselleen? Työntääkö se luotaan veljeskansan hädän hetkellä ja niin ainaisiksi ajoiksi katkaisee luottamuksen sillat kahden kansan välillä--»
Asiassa oli aktiivinen Yrjö Ruuth, joka kirjoitti pääministerille 17. joulukuuta 1918 nuorten sotilaiden toiveesta saada muodostaa vapaajoukko Viron hallituksen tukemiseksi. Ruuth ryhtyi kokoamaan työryhmää laajamittaisen vapaajoukkohankkeen tueksi. Louhivuori valittiin toimikunnan puheenjohtajaksi valtiovaltaan sitoutuneen Viron Avustamisen Päätoimikunnan perustamisen yhteydessä Suomalaisella tyttökoululla Helsingissä 20. joulukuuta 1918.[1][2] Varapuheenjohtajaksi valittiin Santeri Ivalo. Päätoimikunnan johdossa ja jäseninä oli merkittäviä Suomen poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia, muun muassa Santeri Alkio ja Kyösti Kallio. Toimikunnassa oli edustettuina kaikki puolueet paitsi sosiaalidemokraatit.
Päätoimikunnan kanslia sijaitsi entisen keisarillisen linnan eli nykyisen Presidentinlinnan pihasiivessä. Oy Salaman pääkonttorista Aleksanterinkadun Atlas-talossa tuli toiminnan kannalta tärkeä paikka.[2] Alatoimikunnista joukkoja muodostava sota-asiain toimikunta toimi Vanhalla ylioppilastalolla. Haavoittuneiden sairaalaksi saatiin 50 vuodepaikkaa LeppäsuonKoleraparakeista, jotka sijaitsivat myöhemmän Helsingin kauppakorkeakoulun päärakennuksen alueella.[3]selvennä
Toimikunnan päätehtävänä oli järjestää vapaaehtoisten värväys, jolle valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim ja hallitus antoivat luvan. Toimikunta perusti värväyspisteitä eri puolille maata ja teki sopimuksen Viron hallituksen kanssa 18. joulukuuta kahden yhteensä 2 000 vapaaehtoisen joukon muodostamisesta. Joukkojen johtajiksi valittiin ruotsalainen majuri Martin Ekström ja virolainen everstiluutnantti Hans Kalm. Valtiojohto vaati joukolle ylipäällikön, joksi asetettiin kenraaliluutnantti Martin Wetzer.
Päätoimikunnan järjestämiin värväyspisteisiin ilmoittautui yhteensä noin 10 000 miestä. Viroon kuitenkin voitiin lähettää vain 4 000 miestä, mikä sekin oli lähes kaksi kertaa suurempi määrä kuin alun perin Suomen ja Viron välillä oli sovittu. Jos Viron tilanne olisi huonontunut entisestään, olisi tämä jäljelle jäänyt noin 6 000 miehen reservi voitu lähettää Viroon. Näistä 4 000:sta Viroon lähteneestä vapaaehtoisesta 3 700 päätyi rintamalle. Toimikunta myös järjesti ulkomaalaisten vapaaehtoisten saapumisen Viroon. Viron Avustamisen Päätoimikunta järjesti Kööpenhaminassa 175 sotilaan ja 16 upseerin joukon, joka saapui Helsinkiin 1. huhtikuuta. Joukko siirtyi 3. huhtikuuta jäänmurtaja Wäinämöisellä Tallinnaan. Tämän lisäksi Viron Avustamisen Päätoimikunta järjesti ruotsalaisen vapaaehtoisarmeijan Viroon.
Keväällä 1919 Viron asevoimat olivat vakiinnuttaneet asemansa, eikä Suomen tukea nähty enää välttämättömäksi. Huhtikuussa 1919 Louhivuori pyysi vapautusta niin puheenjohtajan tehtävästä kuin Päätoimikunnan jäsenyydestä. Erostaan ilmoittivat myös eräät muut jäsenet. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Santeri Ivalo, jonka johdolla Päätoimikunta päätti 15. toukokuuta lopettaa toimintansa Tallinnassa ja luovuttaa sinne jäävän omaisuuden maan hallitukselle. Haavoittuneiden huollon osalta toiminta jatkui 25. elokuuta 1921 saakka, jolloin Päätoimikunta päätti hajaantua.[4]
Päätoimikuntaan haluttiin valita kaikille puolueille yhtäläinen, kolmihenkinen edustus. Suostumuksen ehdokkuuteen antoivat myös sosialidemokraatit Julius Ailio, Hannes Ryömä ja Väinö Voionmaa, jotka kuitenkin peruuttivat sen oletettavasti puolueensa kehotuksesta.[6][7] Päätoimikunta valitsi sihteerikseen maisteri Erkki Lepistön.[8]
