PROFILPELAJAR.COM

Ukrainan kirjallisuus syntyi varsinaisesti 1700-luvulla, sillä ukrainan kirjakieli alkoi muotoutua vasta tuolloin ja kehittyi merkittävästi vielä 1800-1900-luvulla.^[1]

Varhaisvaiheet

Varhainen kirjallisuus Kiovan Rusin ajalta 1000–1200-luvulla liittyy Venäjän kirjallisuuteen, mutta silloin luotiin myös runsasta ukrainalaista kansanrunoutta. Vasta 1300-luvulta alkaen puhutaan ukrainalaisesta kansallisuudesta. Valtiollisen yhtenäisyyden puuttumisen vuoksi vaikutteita tuli niin Puolasta ja katolisesta uskonnosta kuin Venäjältä ja ortodoksisuudesta. Siltä ajalta on eeppis-lyyristä kansanrunoutta (duma) ja historiallisia lauluja. 1600-luvulla alkoi esiintyä^[2] teologian opiskelijoiden^[1] syllabista koulurunoutta ja koulunäytelmiä,^[2] jotka olivat saaneet vaikutteita länsieurooppalaisista mysteereistä, ja mausteeksi lisättiin ukrainalaista huumoria^[1].

Kiovan kaudella, ennen tataarivalloitusta 1240, Venäjän ja Ukrainan uskonnollisella kirjallisuudella ei ollut eroa, sillä kielellisesti ja kulttuurisesti ne olivat suurin piirtein yhtä. 1700-luvulle asti kirjakielinä olivat ukrainalaissävytteiset muinaiskirkkoslaavi ja puola. Petro Mohylan 1631 perustama Kiovan Collegium, vuodesta 1701 akatemia, oli kulttuurin keskipisteessä.^[1]

1700-1800-luku

1700-luvun merkittävä kirjailija on filosofi Grigori (Hryhori) Skovoroda (1722–1794) ja tunnetuin kirjailija Ivan Kotljarevskyi, joka kirjoitti runoja (esimerkiksi runoelma Eneida, Vergiliuksen Aeneiin pilamukaelma^[1]) ja näytelmiä ja loi uuden ukrainan kirjakielen. Ukrainan itsenäisyyttä ajavat perustivat 1846 Kyrilloksen ja Metodioksen seuran, joka oli yhteiskunnallisen ja kulttuurisen toiminnan keskipiste. Seurasta sai vaikutteita Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenko (1814–1861),^[2] ensimmäinen ukrainankielinen runoilija^[3]. Hänen nimeään kantoi 1891 perustettu Taras-veljeskunta, jolla oli kulttuuristen tavoitteiden lisäksi myös poliittisia tavoitteita^[4].

Aikakauden merkittäviä prosaisteja ovat Panteleimon Kuliš (1819–1897) ja Marko Vovtšok (1834–1907), jotka kuitenkin tunnetaan lähinnä venäläisinä, sekä Oleksandr Konyskyi (1836–1900).^[1]^[2] Muita merkittäviä nimiä ovat Hryhori Kvitka-Osnovjanenko (1778–1843) ja Jevhen Hrebinka (1812–1842). He kirjoittivat myös venäjäksi, kun taas Nikolai Gogol siirtyi käyttämään pelkästään venäjää ja liittyi siten varsinaisesti venäläiseen kirjallisuuteen. Venäjää käyttivät yös monet Kyrilloksen ja Metodioksen seuraan kuuluneet, enemmän aatteellisesti kuin kielellisesti ukrainofiilit, kuten historioitsija Mykola Kostomarov (1817–1885).^[1]

Venäjän suunnalla ukrainalaisten itsenäisyyspyrkimyksiä ei hyväksytty, ja ukrainankielisen kirjallisuuden julkaiseminen kiellettiin useilla asetuksilla (1853, 1866 ja 1876). Kulttuurielämän keskukseksi tuli Kiovan sijasta Galitsian Lviv. Galitsiassa syntyi ukrainankielinen kirjallisuus, jonka perustaja on Markijan Šaškevytš (1811–1843). Hänen ohellaan aikakauden merkittävin lyyrikko on Ivan Franko (1856–1916), kirjailijana Šaškevytšiä vielä merkittävämpi.^[2]^[1]

1900-luku

Laajempi kirjallisuuden kehitys alkoi 1900-luvun puolella. Monialainen kirjailija on Borys Hrintšenko (1863–1910), kertojana merkittävä on prosaisti Myh’ailo Kotsjubynskyi (1864–1913) ja kotiseuturunoilijana Lesja Ukrajinka (1871–1913).^[2] Itsenäisyyden puolesta sisällissodan aikana (1917–1920) toiminut Volodymyr Vynnytšenko kirjoitti naturalistisia romaaneja ja novelleja. Hän joutui maanpakoon.^[1]

Neuvostoliiton alkuajan ukrainalaista kirjallisuutta edustavat runoilijat Pavlo Tytšyna (s. 1891), Volodymyr Sosjura (s. 1898), Mykola Bažan (s. 1904) ja Maksym Rylskyi (1895–1964), prosaistit Juri Janovski (1902–1954^[5]) ja Ostap Vyšnja ja näytelmäkirjailijat Mykola Kuliš ja Ivan Mykytenko. 1920-luvulla syntyi uusia kirjallisia koulukuntia,^[2]^[1] joista ukrainalaisen uusklassismin edustajien ydinryhmään kuuluivat Mykola Zerov, Maksym Rylskyi, Pavlo Fylypovytš, Myh’ailo Drai-H’mara ja nimimerkki Juri Klen (O. Burghardt). Heistä ainoastaan Rylskyi selviytyi hengissä Stalinin vainoista.^[6]

1920-luvun koulukuntien jälkeen pääsi vallalle sosialistinen realismi. Sen nimekkäimpiä edustajia ovat näytelmäkirjailija Aleksandr Korneitšuk (1905–1984), jonka puoliso oli kirjailija Wanda Wasilewska, ja prosaistit Oles (Aleksandr) Hontšar ja Myh’ailo Stelmah’. Myöhemmin runoilijoina merkittäviä ovat Ivan Dratš, Dmytro Pavlitško, Vitali Korotytš ja Borys Olijnyk sekä näytelmäkirjailijat Aleksandr Levada ja Oleksi Kolomijets.^[2]^[1] Stalinin vainoissa teloitettiin ja kuoli pakkotyöleireillä suuri osa ukrainalaisista kirjailijoista ja muista älymystön jäsenistä. Sitä ennen ehti lyhyen aikaa olla vallalla kulttuurirenessanssi, joka pian sai nimen teloitettu renessanssi, kun pidätykset alkoivat jo 1920-luvun puolella.^[7]

Ukrainan kulttuurissa, myös kirjallisuudessa, syntyi 1960-luvulla toisinajattelijoiden ryhmä 60-lukulaiset (šistdesiatnyky), jotka olivat luomisvapauden edelläkävijöitä. Heidän piirissään heräsi ukrainalainen kansallinen renessanssi, joka herätti vastustusta vallanpitäjissä. Luovan työn tekijöihin kohdistettiin pidätyksiä ja tuomioita, kun he eivät sopeutuneet vaatimuksiin. Heitä olivat muun muassa Jevhen Sverstjuk, Ivan Svitlytšny, Vasyl Stus, Ihor Kalynets, Iryna Kalynets, Myhailo Osadtšy, joista Stus kuoli vankileirillä. He julkaisivat tuotantoaan samizdat-julkaisuina tai ulkomailla.^[8]

2000-luku

Suomentaja Jukka Mallinen kirjoittaa Parnassossa, että monet Ukrainan venäjänkieliset kirjailijat ovat Venäjän hyökättyä Ukrainaan keväällä 2022 siirtyneet käyttämään ukrainan kieltä. Hän mainitsee esimerkkinä runoilija Ija Kivan, joka oli jo aiemmin haaveillut ukrainaksi kirjoittamiseta mutta arastellut. Toinen ukrainan käyttäjäksi siirtynyt on Virossa asuva venäjänkielinen ukrainalainen runoiija Igor Kotjuh.^[9]

Ukrainalaisia kirjailijoita

Grigori (Hryhori) Skovoroda (1722–1794)
Ivan Kotljarevskyi (1769–1838)
Taras Ševtšenko (1814–1861)
Panteleimon Kuliš (1819–1897)
Marko Vovtšok (1834–1907)
Oleksandr Konyskyi (1836–1900)
Hryhori Kvitka-Osnovjanenko (1778–1843)
Jevhen Hrebinka (1812–1842)
Nikolai Gogol (1809–1852)
Mykola Kostomarov (1817–1885)
Markijan Šaškevytš (1811–1843)
Ivan Franko (1856–1916)
Borys Hrintšenko (1863–1910)
Myh’ailo Kotsjubynskyi (1864–1913)
Lesja Ukrajinka (1871–1913)
Pavlo Tytšyna (1891–1967)
Volodymyr Sosjura (1898–1965)
Mykola Bažan (1904–1983)
Maksym Rylskyi (1895–1964)
Juri Janovski
Ostap Vyšnja (1889–1956)
Mykola Kuliš (1892–1937)
Ivan Mykytenko (1897–1937)
Oleksandr Kornijtšuk (1905–1972)
Oles (Aleksandr) Hontšar (1918–1995)
Myh’ailo Stelmah’ (1912–1983)
Ivan Dratš (1936–2018)
Dmytro Pavlitško (1929–2023)
Vitali Korotytš
Borys Olijnyk (1935–2017)
Aleksandr Levada
Oleksi Kolomijets (1919–1994)
Ija Kiva

Katso myös

Luettelo ukrainankielisistä kirjailijoista

Lähteet

↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ^h ⁱ ^j ^k Otavan Iso tietosanakirja, palstat 466–467. (”Ukrainan kirjallisuus”. Osa 10) Helsinki: Otava, 1964.
↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ^h Risto Rantala & Kaarina Turtia, (toim.): ”Ukrainan kirjallisuus”, Otavan kirjallisuustieto, s. 806–807. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X
↑ Tietosanakirja, palsta 156. (Osa 10) Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1919. Ukrainan kieli ja kirjallisuus.
↑ Zhukovsky, Arkadii: Brotherhood of Taras Internet Encyclopedia of Ukraine. Viitattu 28.2.2022. (englanniksi)
↑ Jurij Janovskyj Osobnosti kultury. Viitattu 27.2.2022. (tšekiksi)
↑ Koshelivets, Ivan: Rylsky, Maksym Encyclopedia of Ukraine. Viitattu 27.2.2022. (englanniksi)
↑ Bertelsen, Olga: Spatial Dimensions of Soviet Repressions in the 1930s: The House Of Writers (Kharkiv, Ukraine), s. 1. (Väitöskirja) University of Nottingham, 2013. Teoksen verkkoversio Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
↑ XX. Ukrainian Dissident Writers of the 1960s to 1980s Internet Encyclopedia of Ukraine. Viitattu 22.3.2022. (englanniksi)
↑ Jukka Mallinen, Ukrainan kieli vahvistuu, venäjän asema vähenee. Parnasso 4/2023, s. 6-7