60-lukulaiset, 60-lukulaisuus (ukr. Шістдесятники, Šistdesjatnyky), on ukrainalainen kirjallinen sukupolvi, joka aloitti julkaisutoiminnan 1950-luvun jälkipuolella Nikita Hruštšovin ja suojasään aikana. Sukupolven huippuaikaa oli 1960-luvun alkupuoli, mistä se sai nimensä.^[1]

Ryhmän ensimmäisiä edustajia olivat Lina Kostenko ja Vasyl Symonenko. Heidän jälkeensä tuli joukko runoilijoita Ivan Dratš, Mykola Vinhranovskyi, Vasyl Holoborodko, Ihor Kalynets. Alkuun myös Vitali Korotytš oli ryhmää lähellä. Merkittäviä ryhmään kuuluneita prosaisteja olivat Valeri Ševtšuk, Hryhir Tjutjunnyk, Volodymyr Drozd ja Jevhen Hutsalo sekä kirjallisuuskriitikot Ivan Dzjuba, Jevhen Sverstjuk ja Ivan Svitlytšnyi. 60-lukulaiset syyttivät Stalinin rikoksista ”kirjallisia vanhempiaan”, jotka alistuivat hirmuvaltaan ja tukahduttivat luovuutensa. Näin esitti Dratš teoksessaan ”Oda tšesnomu boiahuzovi” (”Oodi rehelliselle petturille”). Edellisen polven kirjailijoista monet, kuten Pavlo Tytšyna, Platon Voronko, Mykola Šeremet ja Myhailo Tšabanivskyi, eivät hyväksyneet 60-lukulaisten kokeiluja ja uudistuksia.^[1]

60-lukulaisten runoille oli tyypillistä runomuodon ja aiheiden uudistaminen, kun taas sosialistisen realismin oppi torjui uudistukset. Realismistaan huolimatta ryhmän prosaistien tyyli ei rajoittunut sosialistisen realismin kahleisiin, vaan sitä leimasi huumori (”Tjutjunnyk”) ja satiiri (Drožin ”Katastrofa” ja ”Maslyny” (”Oliivit”)), ja aiheita otettiin historiasta (”Ševtšuk”).^[1]

60-lukulaisuus kuristettiin hengiltä muutamassa vuodessa. Kritiikkiä esitettiin luovan älymystön kokouksessa jo 1963, ja lopullisesti heidät vaiennettiin vuosien 1965–1972 pidätyksissä. Viralliseen asemaan pääsi muutama yksittäinen kirjailija, esimerkiksi Vitali Korotytš, Volodymyr Drož ja Jevhen Hutsalo. Jotkut joutuivat julkaisukieltoon tai keskeyttivät vapaaehtoisesti, kuten Lina Kostenko, Valeri Ševtšuk. Eräät pääsivät julkaisemaan vasta 1980-luvun lopulla (Vasyl Holoborodko). Sitkeimmät pidätettiin, ja he saivat pitkiä tuomioita, kuten Ivan Svitlytšnyi, Vasyl Stus, Jevhen Sverstjuk, Ihor Kalynets ja Valeri Martšenko, joista pakkotyöleireillä kuolivat esimerkiksi Stus, Martšenko. Mielensä muuttajia oli vähän, mutta esimerkiksi Ivan Dzjuba sai vapauduttuaan jatkaa kirjoittamista.^[1]

60-lukulaisuus hiipui täysin 1970-luvun alussa, ja siitä jäi jälkiä harvan tuotantoon (Kostenko, Ševtšuk). Suuntaus oli kuitenkin merkittävä tekijä samizdat-kirjallisuuden levittäjänä ja varsinkin venäläisen kiihkoisänmaallisuuden ja venäläistämisen vastaisen oppositioliikehdinnän vahvistajana, kuten Dzjuba kirjassaan Internatsionalizm tšy rusyfikatsija? (1965, ”Internationalismi vai venäläistäminen?”), Sverstjuk esseissään, monet samizdat-runoilijat, etenkin Vasyl Symonenko ja Mykola Holodnyi ja vastalausekirjelmissään Stus, Martšenko ja muut. 1980-luvun loppupuolen glasnost ja perestroika saivat 60-lukulaiset jälleen nousemaan ukrainan kielen ja ukrainalaisen kulttuurin itsenäisyyden puolustajiksi. Ukrainan itsenäistyttyä Ivan Dratš ja Ivan Dzjuba lähtivät politiikkaan.^[1]

Ryhmään kuului myös muiden taiteenalojen edustajia.^lähde?

• Siundukov, Ihor: The ”Sixtiers.” Looking into The Past and Future The Day. 1.3.2005. Kyiv. (englanniksi)
• Yekelchyk, Serhy: The early 1960s as a cultural space: a microhistory of Ukraine's generation of cultural rebels (Artikkeli osittain luettavissa, vaatii kirjautumisen tai maksun.) 20.11.2018. Cambridge University Press. (englanniksi)