Vuosien 1914–1918 aika muodosti pienelle rajakaupungille Torniolle ja sen Ruotsin puoleiselle sisarkaupungille Haaparannalle historiallisen ja poikkeavan ajanjakson. Sinä aikana liikennemäärät ja maailmankuulut henkilöt kulkivat kaupunkien kautta, rajakaupungeista muodostui vankeinvaihtopiste, alue muodosti jääkäriliikkeen salaisen kulkureitin keskeisen paikan ja Tornio sai kokea myös Suomen vapautumisen ensi tuskat taistelujen muodossa. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Torniosta muodostui ainoa yhteys Venäjän läntisiin liittolaisiin. Ensi vaiheessa ainoan yhteyden Haaparannan ja Tornion välillä muodosti maayhteys Suensaaren pohjoisosasta Näränperän kautta ja saaren eteläosasta puinen Handolinin silta (Handolinska bron). Rautatie oli siinä vaiheessa rakennettu Tornioon nykyisen rautatieasemalle asti ja Ruotsin puolella Karunkiin. Liikennemäärien ja tavaroiden suunnattoman lisäyksen vuoksi rautatien teko Torniosta Karunkiin käynnistettiinkin välittömästi syksyllä 1914.

Keisarillinen Saksa oli julistanut sodan Venäjälle 1. elokuuta 1914. Jo edellisenä päivänä Venäjän keisarikunta, Suomen suuriruhtinaskunta sen osana, oli julistettu sotatilaan. Näin Venäjällä oleskelevista saksalaisista ja heidän kanssaan liitossa olevan Itävalta-Unkarin kansalaisista tuli vihollisia, joiden tuli poistua maasta kolmen vuorokauden kuluessa. Tämä näkyi välittömästi Tornion-Haaparannan raja-alueella. Lisäksi monien muidenkin maiden kansalaiset halusivat päästä nopeasti kotimaahansa.^[1]

Tornioon alkoi saapua junalla päivittäin satoja Venäjältä poispyrkiviä ulkomaalaisia. Päivittäin junat toivat kerrallaan jopa yli 1 000 maasta poistuvaa. Parin ensimmäisen sotaviikon aikana kaupungin kautta kulki noin 30 000 pakolaista eli 20 kertaa kaupungin silloinen asukasluku. Näin suurien ihmismäärien kuljettaminen ei tietenkään ollut ongelmatonta. Kaupunkien, Tornion ja Haaparannan, majoitustilat olivat tupaten täynnä. Loppukesästä ja alkusyksystä oli vielä mahdollisuutta yöpyä taivasalla, mutta syksyn mittaan majoittamisesta tuli suuri haaste.^[2]

Tilanne saatiin syksyn mittaan jotensakin hallintaan, sillä eteläisestä Suomesta erityisesti Raumalta Gävleen oli käynnistynyt yhteys. Joulukuun alussa kuitenkin kolme ruotsalaista laivaa ajoi miinaan Porin edustalla. Tämä pysäytti kerralla liikenteen eteläisestä Suomesta, ja liikenteen paine siirtyi jälleen täysin Tornion-Haaparannan välille.

Ajan luonnetta on myöhemmin muistellut jääkärikenraaliluutnantti Wiljo Tuompo, jonka isä oli ensimmäisen maailmansodan aikaan Peräpohjolan kansanopiston johtaja. Silloinen jääkäri Tuompo tunsi hyvin Tornion seudun^[3]:

»Siellä vilisi kaikkia kansallisuuksia: venäläisiä, saksalaisia, englantilaisia, ranskalaisia, turkkilaisia, japanilaisia, kiinalaisia ja neekereitä. Siellä liikkui rikkaita ja köyhiä, herroja ja narreja, miehiä, naisia ja lapsia. Jokainen pyrki pelastamaan omistaan ja omaisuudestaan, mitä pelastettavissa oli. Koko rajaseutu muuttui tuossa tuokiossa kansainväliseksi markkinapaikaksi. Pakolaiset myivät polkuhinnasta yksityisiä kalleuksiaan hankkiakseen mahdollisuudet matkansa jatkamiseen. Liikemiehet vainusivat hintojen huimaavan nousun ja asettuivat rajaseudun tuottoisaan läheisyyteen. Salakuljettajien luvattu tie kulki kummallakin puolen Tornionjokea. Tornionjoesta oli tullut kahden maailman välinen Rubicon.»

Matkustajaliikenteen lisäksi tavarakuljetukset toivat oman näkyvän osansa. Suuret huolinta- ja välitysliikkeet perustivat suuria toimistojaan Tornion-Haaparannan alueelle. Tilanteen teki ongelmalliseksi Ruotsin rautatieyhteyden ulottuminen Ruotsin Karunkiin eli noin 40 kilometriä Haaparannalta ja Torniosta. Suomen senaatti ja Venäjän keisarillinen ministerineuvosto päättivät rakentaa radan Torniosta Suomen Karunkiin mahdollisimman pian. Niinpä rakennustyöt käynnistyivät 8. marraskuuta 1914. Rataa rakennettiin valtavalla vauhdilla keinovalaistuksessa 1900 miehen voimin. Rata valmistui 5. tammikuuta 1915 eli kahdessa kuukaudessa. Jäätie Suomen ja Ruotsin Karungin välillä Tornionjoen yli oli vilkkaassa käytössä talvikuukaudet. Karungissa rajan ylitti kevätkaudella 1915 noin 120 000 ihmistä. Rautatien käyttö jouduttiin kuitenkin lopettamaan huhtikuun lopussa, sillä se oli rakennettu niin heikosti talvikuukausina, että kuljetukset eivät siinä enää onnistuneet.^[4]

Pääartikkeli: Tornio–Karunki-rata

Liikenne Karungissa rauhoittui kesään mennessä, sillä ruotsalaiset saivat rakennettua oman ratansa Karungista Haaparannalle. Tavarat toki jouduttiin kuljettamaan joen yli Haaparannan ja Tornion välillä. Talvikeleillä matka tehtiin jään yli, ja kesäkautena useiden erilaisten lauttojen avulla ja edelleen läpi Tornion kaupungin Näränperän kautta. Tämä asetti kaupungin kadut ja yhdystien kovalle kuormitukselle.

Ruotsin ja Norja julistautuivat ensimmäisessä maailmansodassa puolueettomiksi. Tammikuussa 1915 Ruotsi kielsi sotatarvikkeiksi katsottujen tuotteiden kuljetuksen alueensa kautta, joka vaikeutti erityisesti Venäjän ja sen länsiliittoutuneiden, Ison-Britannian ja Ranskan, välisiä asetoimituksia. Länsiliittoutuneet toimittivat Venäjälle aseita heti sodan alkuvaiheessa, joka syksyllä 1914 oli vielä mahdollista meritse avoimiin venäläissatamiin. Talvi oli tulossa ja sulki kuljetusreittejä pitkäksi aikaa.^[5],^[6] Puolueeton Norja harjoitti länsiliittoutuneisiin nähden "hyväntahtoista puolueettomuutta" ja salli asetoimitukset alueensa kautta.^[7]

Sotatarvikkeiden kuljetukset Norjan Skibotnista käynnistyivät 1. maaliskuuta 1916 ja kestivät noin 70 päivää eli 10. toukokuuta 1916 asti. Kuljetettavaa tavaraa tuli Skibotniin laivarahtina 3000 tonnia. Karunkiin siitä saatiin 1500 tonnia lopun jäädessä matkan varrelle Tornionlaakson välivarastoihin. Kesäkuun lopussa 1916 tavaraa oli enää matkan varrella Muoniossa 80 tonnia.

Vuoden 1916 kuljetussesongilla oli myös oma paikallinen nimensä "kassitalvi". Kassi viittasi Peräpohjolassa käytetyn norjankielestä tulleen nimityksen mukaan laatikoihin, joissa kuljetettiin sotilastarvikkeita kuten kivääreitä, patruunoita ja piikkilankaa.^[8]

Pääartikkeli: Rajantakaiset rahdinajot sotatalvena 1916

Kauppatavaroiden lisäksi Tornion ja Haaparannan kautta kuljetettiin koko läntisen ja itäisen Euroopan välinen postiliikenne. Vuoden 1915 alkupuoliskolla kuljetettiin kaikkiaan 1,3 miljoonaa postipakettia. Posti kuljetettiin kesäkautena proomuilla Tornion ja Haaparannan välillä. Tornion aseman yhteyteen rakennettiin lajitteluhalli, jossa voitiin lajitella 50 vaunulastillista postia. Töissä oli 26 henkilöä lajittelutehtävissä. Vuonna 1916 postia kuljetettiin ennätysmäärä eli kaikkiaan 6,1 miljoonaa postilähetystä.

Helsingin ylioppilaspiireissä käynnistettiin marraskuussa 1914 keskustelut Saksan kanssa mahdollisuudesta saada sotilaskoulutusta. Syntyi jääkäriliike. Osittain salateitse lähes kaksi sataa nuorta miestä siirtyi ensin Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan koulutettaviksi Pfadfinder-kurssille. Kyse oli partioliikkeeseen viittaavasta peitenimestä.^[9] Pääreittinä Suomesta poistumiseen oli Tornion-Haaparannan välinen rajanylityspaikka. Tornion etapissa keskeisin toimija oli Eero Heickell. Heinäkuussa 1915 saapuivat jääkärit Heikki Kekoni ja Wiljo Tuompo huolehtimaan jääkäreiden vastaanotosta Haaparannalle. Tätä vastaanottotoimintaa varten he perustivat Haaparannalle ns. Halkokonttorin osoitteeseen Länsikatu 74.^[10]

Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa aloitettiin koko maata kattava salainen värväys. Tällä kertaa rajanylitys ei voinut tapahtua enää entisellä tavalla, vaan m.m. rajanylitys Kemistä meren yli Haaparannalle ja Seittenkariin muodosti uuden salaisen kulkureitin. Myös pohjoisemmat paikat Tornionjokilaaksossa olivat rajanylityspaikkoina. Etelämpänä Merenkurkku muodosti oman reittinsä.

Tilanteen teki entistä hankalammaksi venäläisten saatua tietoa laittomista nuorten miesten rajanylityksistä.^[11] Torniossa vangittiin 23. joulukuuta 1915 pfadfinder Edvard Bruhn. Bruhn oli hoitanut yhtä jääkäriliikkeen värväyselimistä, ns. Liisankadun toimistoa Helsingissä. Kiinni jouduttuaan vasta 21-vuotias Bruhn paljasti kuulusteluissa tietonsa.^[12]

Toiminnan paljastumisen vuoksi vartiointi rajalla kiristyi. Tornion ja Kemin reitin käyttö vuoden 1916 tuli mahdottomaksi. Toiminta suuntautui kaukaisemmille erämaareiteille, ja rajanylitys tapahtui ylempänä Tornionjokilaaksossa. Tornionseudun etapin jäsenet kuten Heickell joutuivat poistumaan maasta. Heickell pakeni Ruotsiin toukokuussa 1916.

Itärintamalla sotaa käyvien valtioiden eli Venäjän, Saksan ja Itävalta-Unkarin edustajat neuvottelivat talvella 1915 Tukholmassa kansainvälisen Punaisen Ristin suojeluksessa Ruotsin prinssi Carlin johdolla invalidisotavankien avustamisesta ja heidän vaihtamisestaan vuoden 1906 Geneven ja vuoden 1907 Haagin sopimusten mukaisesti.

Tornioon oli jo siihen mennessä välitetty vangeille osoitettuja lahjapaketteja sekä vankien ja heidän omaistensa välistä kirjeenvaihtoa.

Invalidisotavankien vaihdosta päästiin sopimukseen, mutta käytännön järjestelyt veivät oman aikansa keväällä 1915. Ruotsi asetti kaksi sairaalalaivaa Ruotsin Trelleborgin ja Saksan Sassnitzin välille. Trelleborgin ja Haaparannan väliseen junaliikenteeseen varustettiin neljä sairaalajunaa. Venäläiset perustivat vastaavat yhteydet Tornion ja Petrogradin välille.

Ensimmäinen sairaalajuna saapui Pietarista Tornioon 11. elokuuta 1915 ja toi 250 keskusvaltojen invalidisotavankia. Tornion kansakoululle Suensaareen oli perustettu sotasairaala, jossa heitä hoidettiin viikon ajan. Sen jälkeen vangit siirrettiin Tornionjoen yli kahdella torniolaisen Kulju-laivan vetämällä proomulla, jotka Punainen Risti oli varustanut tätä kuljetusta varten. Ensimmäistä siirtoa J. Gustav Svanberg kuvaa kirjassaan seuraavasti:

»Nyt näkyy muutamia peitettyjä proomuja, joiden katoilla ja sivuilla on Punaisen Ristin tunnukset. Ne lähestyvät höyrylaivojen hinaamina kohti Liljebäckin laituria. Mies toisensa jälkeen kompuroi laiturille vaivalloisesti ja horjuen kainalosauvojen tai jalkaproteesien varassa. Suuri kansanjoukko hiljenee, ei kuulu muuta kuin vaimea tap-tap proteesien ja keppien kolahtaessa laituriin. Katsojat seisovat järkyttyneinä eikä ole yhtään kuivaa silmää.»

Viralliset avajaiset järjestettiin vasta viikkoa myöhemmin eli 18. elokuuta 1915, jolloin 250 Theresienstadtin vankileiriltä lähetettyä venäläistä sotainvalidia saapui Haaparannalle. Vastaanottajina oli m.m. kenraalikuvernööri Albert Seyn, Oldenburgin prinssi Aleksanteri, Oulun läänin kuvernööri af Enehjelm, kunniakomppania, soittokunta ja paljon yleisöä. Kuljetusten järjestelyissä keskeistä roolia näytellyt prinssi Carl ja hänen puolisonsa prinsessa Ingeborg vierailivat rajalla maaliskuussa 1916. Myöhemmin rajakaupungeissa vieraili myös Venäjän hovia lähellä oleva suuriruhtinas Kirill vaimonsa suuriruhtinatar Viktoria Fjodorovnan kanssa.^[13]

Invalidikuljetusten yhteydessä tapahtui myös onnettomuus. Holmsvedenin aseman läheisyydessä Hälsinglandissa junien törmäyksessä kuoli 10 ja loukkaantui 16 invalidia. Invalidikuljetusten rasitukset koituivat myös osalle liian rankoiksi. Niinpä menehtyneitä keskusvaltojen sotainvalideja – kaikkiaan noin 200 – haudattiin Haaparannan hautausmaalle. Vastaavasti venäläiset kuolleet haudattiin Tornion hautausmaalle. Kuljetukset jatkuivat aina tammikuulle 1918. Elokuun 1915 ja tammikuun 1918 välisenä aikana kuljetettiin kaikkiaan 63 463 sotainvalidia. Heistä 37 295 venäläistä, 22 123 itävalta-unkarilaista, 3 617 saksalaista ja 453 turkkilaista.^[14]

Sodan syttyessä elokuussa 1914 Venäjältä poistuivat Suomen kautta vihollisiksi tulleiden Itävalta-Unkarin ja Saksan lähettiläät. Elokuun alussa matkusti myös Venäjän leskikeisarinna Maria Fjodorovna tyttärensä suuriruhtinatar Ksenia Aleksandrovna Romanovan kanssa leskikeisarinnan synnyinmaasta Tanskasta Ruotsin kautta Venäjälle. Leskikeisarinna saapui erikoisjunalla Ruotsin Karunkiin, josta hän jatkoi matkaa autokuljetuksella Tornioon ja edelleen junalla Pietariin.^[15] Keisarinnan käyttämä keisarillinen juna siirrettiin Tornion puolelle vasta maaliskuussa 1917, jolloin rakennettiin Haaparannan ja Tornion välisen Tornionjoen jään yli väliaikainen rautatie.^[16][17]

Vähän myöhemmin Venäjältä tuli Battenbergin prinsessa Louise, myöhemmin Ruotsin kuningatar, äitinsä Viktorian kanssa. He olivat vierailleet Viktorian sisaren suuriruhtinatar Elisabet Fjodorovnan luona Pietarissa. Vähän myöhemmin elokuussa 1914 keisari Nikolai II:n nuorempi veli suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitš palasi Englannista myös Haaparanta-Tornion kautta Venäjälle.^[18]

Syksyllä 1914 Haaparannan ja Tornion kautta Venäjälle palasivat myös Venäjän keisarihuonetta lähellä olevat Felix Jusupov ja hänen vaimonsa Irina Jusupova, Ksenia Aleksandrovna Romanovan tytär eli keisari Nikolai II:n serkku. Felix Jusupov tuli myöhemmin tunnetuksi Rasputinin murhaajana vuoden 1916 lopulla.^[19]

Muitakin sen ajan kuninkaallisia kulki rajakaupunkien kautta. Huhtikuussa 1916 Venäjälle matkusti Kreikan silloisen kuninkaan Konstantinin veli prinssi Kristofer ja kesällä 1916 samaa reittiä hänen veljensä prinssi Nikolaos. Huhtikuun lopussa 1916 Pietarista saapuivat Serbian silloinen kruununprinssi Aleksanteri ja pääministeri Nikola Pašić matkalla Englannin kautta kotimaahansa.^[20]

Muitakin merkkihenkilöitä kulki vilkkaassa rajaliikenteessä Haaparannan ja Tornion kautta. Maailmansodan alkuvaiheessa lokakuussa 1914 palasi kuuluisa bassoääninen venäläinen oopperalaulaja Fjodor Šaljapin Ranskasta Venäjälle.^[21] Syksyllä 1915 kuuluisa venäläinen oopperalaulaja Andrejeva Skilonz matkusti kaupunkien kautta Pietariin. Joulukuussa 1916 keisarillisen baletin kuuluisa tanssija Mathilde Krzesinska matkusti rajakaupunkien kautta Ranskan Rivieralle. Koska Venäjä oli maailmansodassa ympärysvaltojen osapuoli, suuri joukko lännessä taistelevien liittolaismaiden hallitusten edustajia kulki hyvin usein rajakaupunkien kautta Venäjälle ja sieltä takaisin.^[22]

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917 tuli mukaan uudet kulkijaryhmät. Tsaarivallan kaatumisen seurauksena Ruotsin sosiaalidemokraattijohtaja, myöhempi maan pääministeri Hjalmar Branting vieraili jo huhtikuussa 1917 Pietarissa.^[22] Ranskalainen sosialistijohtaja Albert Thomas kulki myös Haaparannan-Tornion kautta matkallaan Petrogradiin.^[23]

Venäläiset vallankumoukselliset pääsivät myös palaamaan kotimaahansa. Ruhtinas Pjotr Kropotkin oli ensimmäisiä tätä kautta palanneista vallankumouksellisista.^[24] Kuuluisin ryhmä oli huhtikuussa 1917 Sveitsistä palannut bolševikkijohtaja Vladimir Leninin johtama vallankumouksellisten ryhmä. Mukana olivat muita Neuvosto-Venäjän johdossa sittemmin olleita bolševikkeja kuten Grigori Zinovjev ja Karl Radek. ^[25] Syyskuussa 1917 amerikkalainen vallankumouksellinen John Reed matkusti vaimonsa kanssa Ruotsista vallankumousvaiheessa olevalle Venäjälle, jolloin hän kirjoitti vallankumousaikaa käsittelevät kuuluisat kirjansa.^[26]

Pääartikkeli: Tornion ja Haaparannan posti-ilmarata

Postiliikenne Tornion ja Haaparannan välillä oli koko maailmansodan ajan ennätysmäinen. Kuljetusten tehostamiseksi yhdysrata Tornion ja Haaparannan välillä aloitettiin vuonna 1916. Rakentaminen oli kuitenkin hidasta. Sen vuoksi keisarillinen Suomen senaatti myönsi lokakuussa 1916 määrärahan ilmaradan rakentamiseksi Tornion ja Haaparannan välille Tornionjoen yli. Ilmaradan pituus oli 1 300 metriä ja vaijerit kulkivat 17 metrin korkeudessa. Radalla oli 45 koria tilavuudeltaan 0,6 kuutiometriä. Näin voitiin siirtää postia 10 tonnia tunnissa. Ensimmäiset koejaot tehtiin 17. helmikuuta 1917. Varsinainen käyttö alkoi helmi-maaliskuun vaihteessa 1917. Kaikkiaan sillä siirrettiin 27,5 miljoonaa postipakettia. Ilmarata purettiin tarpeettomana kesällä 1919.^[27]

Venäjän maaliskuun vallankumouksesta keväällä 1917 lisääntyivät myös itsenäisyysaktivistien rajanylitykset Torniossa. He saivat rajanylitystä varten virallisen passin. Toukokuussa 1917 Sotilaskomitean edustajat eversti Nikolaj Mexmontan sekä ratsumestarit Hannes Ignatius ja Gaston Ahrenberg matkustivat Tornion kautta Tukholmaan, jossa he neuvottelivat keisarillisen Saksan edustajien kanssa tuen saamisesta suomalaiselle vapausliikkeelle.^[28] Kesän lopulla elokuussa 1917 Tukholmaan matkusti Sotilaskomiteasta ratsumestari Mauritz Gripenberg^[29] ja Keskuskomiteasta valtioneuvos Edvard Hjelt. Hjelt siirtyi myöhemmin edelleen Berliiniin ollen keskeinen toimija yhteistyössä Saksan kanssa^[30]. Syksyn mittaan Tukholmassa suomalaiset kävivät useita itsenäisysasiaan liittyviä neuvotteluja, joihin Tornion kautta matkustivat mm. ratsumestari Gripenberg uudelleen, tri Eino Suolahti ja professori Rafael Erich Keskuskomiteasta.^[31]

Suomen itsenäistyminen 6. joulukuuta 1917 tapahtui venäläisten sotilaiden vielä ollessa Suomessa ja kansallisten jännitteiden kasvaessa porvarillisten ja sosialististen ryhmien välillä. Joulukuun alussa 1917 senaattori J.K.Paasikivi käytti samaa reittiä matkustaakseen Pohjolan pääkaupunkeihin eli Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Kristianiaan eli nykyiseen Osloon hakemaan tunnustusta juuri itsenäistyneelle Suomelle.

Ensimmäiset Suomeen palanneet Saksan jääkäritkin käyttivät Haaparanta–Tornio-reittiä Suomeen tullessaan. Tammikuussa 1918 Suomeen saapui oberzugführer Friedel Jacobssonin johdolla jääkäreitä tätä reittiä. Vähän myöhemmin helmikuun alussa kyseiset jääkärit olivat johtamassa Tornion taistelua, joka takasi vallan siirtymisen Torniossa valkoisille juuri käynnistyneessä sisällissodassa.

Pääartikkeli: Tornion taistelu

Seuraavassa kuussa käynnistyi ruotsalaisten vapaaehtoisten eli Ruotsalaisen prikaatin siirtyminen Suomeen Haaparanta-Tornio kautta. Lyhyen Torniossa oleskelun jälkeen prikaatilaiset siirtyivät Ouluun koulutettavaksi.^[32] Torniosta lähti sisällissotaan senaatin eli valkoisten joukkoihin miehiä, joista muodostettiin Perä-Pohjolan pataljoona johtajanaan Aarne Heikinheimo. Suomen senaatin toimipaikka oli Vaasa, jonne oli sodan alussa siirtynyt osa senaattoreista osan jäädessä Helsinkiin. Maaliskuun 1918 senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén pääsivät pakenemaan Suomeen Tornion kautta paettuaan Helsingistä Viroon ja edelleen Saksaan ja Ruotsiin. Torniossa he olivat 23. maaliskuuta 1918^[33].

Ruotsalaiset kaatuneet kuljetettiin kotimaahansa vielä toukokuuhun asti ensin junalla Tornioon ja edelleen Haaparannalle. Tällainen juhlallinen kuljetus tapahtui 22. huhtikuuta, jolloin jäitse Torniosta Haaparannalle siirrettiin 25 kaatunutta ruotsalaista.

Tästä tapahtumasta kirjoitti paikallinen torniolaislehti^[34]:

»... Ruumiit, jotka kaikki olivat sinkkipeltiarkuissa, vietiin Tornion suojeluskunnan saattueessa torvisoiton kera jäälle Ruotsin rajalle, jonne vainajia varten oli laitettu köynnöksellinen kunniaportti. Portista, jonka sivuilla hulmusi Suomen sinivalkoinen ja Ruotsin lippu, oli yläosasta luettavana sanat: "Döden ger seger, seger ger döden.".»

• Wegelius, K. A.: Routaa ja rautaa I: Tornion etappi. Porvoo: WSOY, 1926.
• Svanberg, J. Gustav: Haparanda 1910–1920, Idyll och dramatik. Haparanda: Haparanda-Tornedalens Tryckeriaktiebolag, 1973. (ruotsiksi)
• Leinonen, Kullervo: Käsivarren reitti Venäjän huollossa ensimmäisen maailmansodan aikana, s. 247–331. (Pohjois-Suomen Historiallisen Yhdistyksen vuosikirja 5/1981) Rovaniemi: Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys r.y., 1981. Kirjoituksen verkkoversio (viitattu 29.3.2016).
• Eho, Eero: Rajantakaiset rahdinajot sotatalvena 1916. Kansa Taisteli, 1986, nro 4, s. 112-115. Kirjoituksen verkkoversio. Viitattu 29.3.2016.
• Korpisaari, Harri: Itsenäisen Suomen puolesta: Sotilaskomitea 1915–1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-144-5
• Näsman, Jan Olav: Till Finlands räddning och Sveriges heder – Svenska brigaden i det finska inbördeskriget 1918. Stocholm: Schildts & Söderströms, 2012. (ruotsiksi)

• Pohjan Tornio maailman pyörteessä, Hakkapeliitta, 14.12.1937, nro 50, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Tornion kummitusrata, Suomen Kuvalehti, 22.10.1938, nro 42, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot