Suomi–Neuvostoliitto-Seura (lyhenne SNS^[1] tai SN-Seura) oli suomalainen ystävyysseura, joka perustettiin 15. lokakuuta 1944 sen jälkeen, kun Suomi oli tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa. Järjestön tehtävänä oli vaalia Suomen ja Neuvostoliiton välisiä ystävällisiä suhteita, ja seuralle muodostui vahva valtiollinen ja puoluepoliittinen luonne. 1970-luvulla seuraan kuului yli 100 000 jäsentä, jopa lähes 200 000.^[2][3] Seuraan liityttiin henkilökohtaisesti, mutta myös monet järjestöt olivat kollektiivisesti seuran jäseniä, esimerkiksi ammattiliitot. YYA-ajan Suomessa seuralla oli liki valtiollinen asema, ja sillä oli merkittävät varat ja vaikutusvaltaa, mutta toimi Neuvostoliiton tarkoitusperien mukaan. Seuran luottamuspaikat olivat suomettuneessa Suomessa erittäin haluttuja paikkoja. Seuran taustalla toimivat vasemmistoaktiivit SKP:stä ja SKDL:stä Neuvostoliiton lujassa ohjauksessa, mutta sen toiminnassa olivat mukana myös SDP ja keskusta.^[3]

Neuvostoliiton hajottua yhdistyksen nimi muutettiin Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuraksi ja lopulta Suomi–Venäjä-Seuraksi.^[3] Vielä hajotessaankin seuralla oli 51 000 jäsentä.^[4]

SNS:n edeltäjä oli talvisodan jälkeen toukokuussa 1940 perustettu ja pian kielletty Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (eli niin sanottu SNS I). Välirauhan aikana seura koettiin turvallisuusriskiksi, kun Suomi alkoi liittouduttuaan käytännössä Natsi-Saksan kanssa valmistautua jatkosotaan. Suomi–Neuvostoliitto-Seurasta tuli Suomen Moskovan välirauhan jälkeisen uuden ulkopolitiikan vertauskuva Neuvostoliittoon päin. Vastaavanlainen Suur-Saksan valtakunnasta tapahtunut irtautuminen länteen päin oli Suomi–Amerikka-seuran perustaminen jatkosodan vielä kestäessä.^lähde?

Suomi-Neuvostoliitto-Seuran virallinen lyhenne oli SN-Seura erotuksena aiemmasta Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seurasta, joka oli tunnettu toiminta-aikanaan SNS:nä, mutta käytännössä uudestakin seurasta käytettiin yleisesti lyhennettä SNS.^[5]

Aluksi innokkaimpia ystävyyssuhteiden vaalijoita Neuvostoliiton suuntaan olivat suomalaiset kommunistit, joita Neuvostoliitto tuki. Seuran puoluepoliittinen ulottuvuus tasoittui kuitenkin melko pian, kun ystävyyspolitiikasta ja niin sanotusta YYA-hengestä tuli niin Suomessa vasemmiston kuin oikeistonkin kannattamaa. Niin sanottu Paasikiven–Kekkosen linjakin korosti samassa hengessä hyvien välien ylläpitoa Neuvostoliittoon. Myös presidentit itse, J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen, olivat mukana perustamassa seuraa.^[4]

Puolueet kamppailivat seuran johtopaikoista. Kisa puolueiden välillä tasoittui kun SDP, SKP ja Keskusta tekivät vuonna 1975 niin sanotun ystävyyssopimuksen seuran johtopaikoista. Sen perusteella puheenjohtajaksi tuli keskustalainen, valtuuston johtoon sosiaalidemokraatti ja pääsihteeriksi kommunisti. Sen jälkeen puheenjohtajina toimivat keskustaikonit, pääministeri Martti Miettunen ja valtiovarainministeri Ahti Pekkala, mutta seuran viimeinen puheenjohtaja oli kouluhallituksen demaripääjohtaja Erkki Aho. Seuran viimeinen pääsihteeri oli vasemmistoliittotaustainen Merja Hannus, joka jatkoi Suomi–Venäjä-seurassa toimimista aina vuoteen 2018.^[3] Toisaalta seurassa oli myös mukana kokoomuslaisia, kuten Heikki Järvenpää.^[6]

Seuran toiminnallinen johto oli kuitenkin kommunistien käsissä. Kaikki seuran pääsihteerit tulivat Suomen Kommunistisen Puolueen riveistä alusta asti. Pisimpään toimea hoiti Toivo Karvonen, vuodet 1947–1971.^[4]

Suomi–Neuvostoliitto-Seura järjesti opiskelijoille stipendejä Neuvostoliitossa suoritettavia korkeakoulu- ja yliopisto-opintoja varten. Niitä järjestettiin muun muassa Kiovan valtionyliopistoon.^[3]

Seuran eräs merkittävimpiä julkisuutta saavuttaneita toimia oli yritys kieltää lahtelaisen Sleepy Sleepers -yhtyeen albumi Takaisin Karjalaan. Seura teki eduskuntakyselyn levyn YYA-vastaisuudesta.^{[7][8][9][10]}

Järjestö julkaisi äänenkannattajaansa SNS-lehteä vuosina 1944–1960.^[11] Sen seuraajaksi perustettiin Ajan kuvat -niminen lehti, joka ilmestyi vuoteen 1967 ja yhdistettiin seuraavana vuonna Neuvostoliiton suurlähetystön julkaiseman Neuvostoliitto tänään -lehden kanssa.^[12] Näin syntyi uusi Maailma ja Me -lehti, jota SNS julkaisi yhdessä uutistoimisto APN:n kanssa vuoteen 1990 saakka.^[13] Maailman ja me -lehden päätoimittaja Ilkka Lappalainen on kirjoittanut pääosin päätoimittajavuosiaan käsittelevän tietokirjan Rapistuvan Kremlin renkinä – Kommunismin usko, toivo ja tappio. Myös jäsenlehti Seuratieto aloitti 1968^lähde?.

Runsaan paikallisyhdistysmäärän vuoksi seuralla oli myös alueorganisaatio, joka oli laaja ja kattava.^[4] Seura nautti tuntuvia valtionapuja, ja sen piiritaso ja valtakunnantaso oli poliittisesti puolueiden jakama siksi, että se oli Suomen ulkopolitiikan tunnusmerkki kansalaisjärjestötoiminnassa. Seurassa poliittinen vasemmisto oli aktiivinen, mutta myös maltilliset porvarit olivat edustettuina. Suomen valtio avusti seuraa aluksi tilapäisesti ja myöhemmin vakinaisemmin kulttuurirahoituskomitean kautta. Vuonna 1987 valtio osti seuralle toimitilat Helsingin Ruoholahdesta 39 miljoonalla markalla, eikä seuran tarvinnut maksaa tiloista vuokraa vaan ainoastaan yhtiövastikkeen^[14]. Jäsenmaksut olivat seuran keskeinen tulonlähde.^[2] Myös Neuvostoliitto rahoitti seuraa.^[4]

SNS:n Sotainvalidiosasto perustettiin 7. tammikuuta 1945, kun sodanjälkeiseen invalidihuollon tasoon pettyneet päättivät järjestäytyä. Sotainvalidien ohella mukana oli alusta alkaen myös siviili-invalideja. Osasto keskittyi varsinkin aluksi kulttuuritoimintaan eikä tehnyt varsinaista huoltotyötä. Osasto kuului Invalidijärjestöjen Keskusliittoon.^[15] Alaosastoja muodostettiin vuosina 1945–1948 useille paikkakunnille. Marraskuussa 1948 kyseisten osastojen ensimmäisessä neuvottelukokouksessa perustettiin osaston seuraajaksi Tapaturmainvalidien liitto,^[16] joka liittyi SNS:n jäseneksi.^[17]

• Johan Helo (1944–1945)^[18]
• Lauri Suosalo (1945–1946)
• Sylvi-Kyllikki Kilpi (1946–1961)^[19]
• Göran von Bonsdorff (1961–1974)^[20]
• Martti Miettunen (1975–1987)^[4]
• Ahti Pekkala (1987–1990)
• Erkki Aho (1990–1991)^[21]

• Aimo Rikka (1944–1947)
• Toivo Karvonen (1947–1971)^[4]
• Christina Porkkala (1971–1983)
• Erkki Kivimäki (1983–1989)
• Merja Hannus (1989–1991)^lähde?

• J. K. Paasikivi^[3]

Monissa Suomen merkittävistä kaupungeista toimi verrattain vahva Suomi–Neuvostoliitto-Seuran paikallisosasto. Näillä kaupungeilla oli ystävyyskaupunkisuhteet kaupunkeihin, jotka eivät sijainneet Venäjän SFNT:ssä, vaan sen ulkopuolisessa Neuvostoliitossa. Kun Neuvostoliitto hajosi 1991, lähinnä kaupunginjohtojen aloitteellisuudesta perustettiin Ukrainaa varten ystävyyskaupunkisuhteiden jatkamiseksi hallinnon rinnalla myös kansalaisyhteiskunnan puolella vastaavat Ukraina-seurat. Tampereelle perustettiin Tampereen Ukraina-seura ja Lahteen Lahden Ukraina-seura. Tampereen kaupungilla on ystävyyssuhteet Kiovan kanssa ja Lahdella Zaporižžjan kanssa. Turussa tai Helsingissä tällaista tarvetta ei muodostunut, koska niiden ystävyyskaupungit Pietari ja Moskova sijaitsevat Venäjän federaatiossa, minkä vuoksi kansalaisten ystävyyskaupunkitoiminta kyettiin hoitamaan Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuran, nykyisen Suomi–Venäjä-Seuran kautta.^lähde?

Suomi-Neuvostoliitto-Seuran keskusjärjestön arkisto sijaitsee Kansallisarkistossa. Piirijärjestöjen ja paikallisosastojen arkistoja on maakunta-arkistoissa, Kansan Arkistossa ja Työväen Arkistossa.^lähde?

• Kansan arkisto.