Ohjusjärjestelmä oli hylättyä edeltäjäänsä (Lavotškin La 400 Dal) jonkin verran pienempi ja kevyempi, eikä siinä ollut taistelulatauksessa ydinkärkeä. Ilmeisesti järjestelmän parempi liikuteltavuus saattoi olla yhtenä keskeisenä lähtökohtana kehitystyössä. Alun alkujaan tämä järjestelmä oli tarkoitettu torjumaan korkealla lentäviä amerikkalaisten lentokoneita, kuten tyypit B-57, B-58 ja U-2. Myös Martin B-57 -konetyyppi kykeni saavuttamaan yli 20 km lakikorkeuden.
Tyyppi hyväksyttiin vuonna 1967 mm. suurten asutuskeskuksien alueelliseen ilmatorjuntaan, eli juuri niihin tehtäviin joihin La-400 Dal -järjestelmää ei hyväksytty. S-200 on hyvin ulottuva, maksimina torjumiskorkeutena esitetään peräti 35 km.[1]
Ensimmäinen versio (S-200A) sai nimeksen Angara. Ohjustyyppiin sisällytettiin kyky torjua myös risteilyohjuksia.
Ohjusjärjestelmän hyväksymisen vuonna kehiteltiin uudempi versio, S-200V. Se sai nimeksensä Vega.[2]
S-200D eli Dubna esiteltiin vuonna 1981. Tuolloin suunnittelutoimiston nimenä oli OKB Almaz. Kantamaksi eversti A. Lappi esittää olevan peräti 300 km, mikä on aluetorjunnan it-ohjukselle todella paljon.[2]OKB Fakel osallistui ohjustyypin jatkosuunnitteluun.
S-200-järjestelmästä on olemassa monia eri versioita, ja sitä on useasti päivitetty. Sotilaallisiin tarkoituksiin hyväksyminen tapahtui vuonna 1967. Ohjusjärjestelmää edelsi S-125.[1] 25 kT vahvuista ydinkärkeä on ollut myös mahdollista käyttää.[2]
It-torjuntaohjustyyppiä kaupattiin laajalti, mm. arabimaihin (Syyria, Iran, Libya), sekä Pohjois-Koreaan. Itä-Saksa käytti Dubnaa vuodesta 1985 lukien. Yhdistynyt Saksa käytti asejärjestelmää aina vuoteen 1994 saakka. Entisistä muista itäblokin maista ainakin Bulgaria sekä Puola käyttivät tätä it-ohjusjärjestelmää.[1]
