Poitevin tuo ensinäkemältä mieleen ajokoiran ja vinttikoiran risteytyksen, ja sen lempinimi onkin "ranskalaisten ajokoirien vinttikoira".[4] Se on ulkonäöllisiltä piirteiltään erityisen hienostunut, ja yhtä aikaa sekä tyylikäs, voimakas että keveästi liikehtivä. Pää on pitkä ja kapea. Kallo on melko litteä, otsapenger erittäin vähäinen. Silmät ovat suuret ja väriltään ruskeat. Korvat ovat riippuvat, keskikokoiset ja ohuet. Kuono on pitkä ja hieman kyömy, kirsu suuri ja leveä. Kaula on pitkä ja jalomuotoinen. Rintakehä on pitkä ja erittäin syvä, selkä tiivis ja hyvin lihaksikas. Alalinja on hieman kohoava. Häntä on ohut, keskipitkä ja hieman kaartuva. Karvapeite on lyhyt ja kiiltävä. Väreistä yleisempi on kolmivärinen (tricolor), joka esiintyy joko mustalla satulalla tai suurin mustin laikuin. Toinen sallittu väritys on huomattavasti harvinaisempi valko-oranssi. Urosten säkäkorkeus vaihtelee 62–72 cm ja narttujen 60–70 cm välillä.[5]
Luonne ja käyttäytyminen
Poitevin työskentelee yleensä ajueissa. Se tunnetaan "itkevästä" haukustaan, jota kutsutaan ranskaksi termillä hurleur. Sitä käytetään suurriistan, etupäässä villisian ja kauriin, metsästykseen.[4]
Alkuperä
Poitevin merkitsee "poitoulaista" tai "Poitousta peräisin olevaa", ja tarkemmin ottaen rotu on peräisin Poitiersin alueelta[2]. Se on yksi Ranskan vanhimmista ajokoirista.[2] 1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa markiisi François de Larrye risteytti Ranskan kruununprinssin omistamien ajokoirien jälkeläisiä englanninhirvikoirien kanssa. Lopputuloksena oli koira, joka soveltui suden metsästykseen. Alun perin jalostuslinjoja tai ns. kantarotuja oli kolme: larrye, montemboeuf ja céris. Kaksi jälkimmäistä olivat yleensä väriltään valko-oransseja.[4] Larrye-muunnos osoittautui metsästysominaisuuksiltaan kahta muuta paremmaksi[4], ja se olikin jalostuksessa kahta muuta kantarotua merkittävämpi[2]. Koska jalostukseen oli käytetty sekä ranskalaisia että englantilaisia ajokoiria, alkoivat ranskalaiset kutsua rotua "bastardiksi" (bâtard). Kun de Larrye mestattiin giljotiinilla vuonna 1793, kuoli poitevin lähes sukupuuttoon.[4]
1800-luvun alussa de la Besge de Montmorillonin veljekset jatkoivat jalostusta muutaman jäljelle jääneen yksilön avulla.[4] Vuonna 1842 rabies kuitenkin tappoi valtaosan heidän koiristaan[4][2], minkä vuoksi he toivat kettukoiria Englannista rodun elvytystä varten vuonna 1844[2]. 1800-luvun aikana jalostukseen käytettiin erityisen paljon urosta nimeltä Traveller, ja sen sanotaan olevan lähes kaikkien poitevinien esi-isä. Maailmansotien aikaan rotu oli jälleen kuolla sukupuuttoon ja myös tällä kertaa tilanne korjattiin risteytyksillä englanninkettukoirien kanssa.[4][2]
FCI tunnusti rodun vuonna 1963.[6] Vuonna 2015 Tšekistä tuotiin Suomeen ensimmäinen rodunedustaja.
