Parti africain de l’indépendance eli PAI oli Senegalissa vuonna 1957 perustettu Länsi-Afrikan ensimmäinen kommunistinenpuolue. Siirtomaiden välitöntä itsenäistymistä kannattanut marxilais-leniniläinen puolue kiellettiin kolme vuotta myöhemmin, mutta se jatkoi toimintaansa maan alla. Myöhemmin PAI jakautui useiksi kilpaileviksi ryhmiksi.[1]
PAI vastusti Charles de Gaullen ehdottamaa Ranskan perustuslakia vuoden 1958 kansanäänestyksessä. Senegalissa laajan kannatuksen saanut perustuslakiehdotus antoi siirtomaille autonomian, mutta ne jäivät osaksi Ranskan yhteisöä. Puolue boikotoi vuoden 1959 parlamenttivaaleja, mutta osallistui seuraavana vuonna kunnallisvaaleihin useissa Senegalin kaupungeissa. PAI:ta syytettiin väkivaltaisten levottomuuksien järjestämisestä Saint-Louisissa, ja se kiellettiin Senegalin siirtyessä UPS:n yksinvaltaan. Puolueen pääsihteeri Majhemout Diop ja sen muut johtajat pidätettiin, mutta heinäkuussa 1961 järjestetyssä oikeudenkäynnissä he saivat vain lyhyitä tai ehdollisia tuomioita tai heidät vapautettiin kokonaan.[1]
Maanalainen kausi
Majhemout Diop asettui vapauttamisensa jälkeen MalinBamakoon, josta hän johti puolueen maanalaista toimintaa. PAI:n ensimmäinen edustajainkokous pidettiin Bamakossa vuonna 1962. Puoluekokouksen jälkeen PAI menetti panafrikkalaisen luonteensa ja siitä tuli virallisesti Senegalin afrikkalainen itsenäisyyspuolue. PAI pyrki liittoutumaan muiden UPS:n vastaisten ryhmien kanssa. Sen kakkosmies Babacar Niang kannatti yhteistyötä laillisen opposition kanssa ja hänet erotettiin vuonna 1963. Puolueesta erotettiin myös toinen perustajajäsen Khalilou Sall. Majhemout Diopin ympärille kehittyi eräänlainen henkilökultti, mikä johti myöhemmin uusiin hajaannuksiin.[1]
PAI pyrki vuonna 1964 aloittamaan sissisodan Senegalin itäosissa ja Casamancen alueella. Noin 30 hengen ryhmä lähetettiin koulutettavaksi Kuubaan, mutta operaatio paljastui pian ja luvatut aseet jäivät saamatta. Entisestä FEANF:in opiskelijajohtajasta ja PAI:n jäsenestä Ousmane Camarasta tuli Senegalin turvallisuuspäällikkö. Puolue onnistui jatkamaan maanalaista toimintaansa, mutta monet sen aktivisteista viruivat vuosikausia vankilassa. Majhemout Diopin ote puolueesta kirposi ja hänen elämäntapansa herätti arvostelua.[1]
Vuonna 1967 pidettiin kokous, jossa puolueen väliaikaiseksi johtajaksi valittiin Seydou Cissokho. PAI:n vaikutus tuntui varsinkin opiskelijajärjestöissä sekä vähäisemmässä määrin ammattiliitto UNTS:ssä. Vuosien 1968–1969 levottomuudet osoittivat, että puolue pystyi yhä haastamaan presidentti Senghorin valtarakenteen.[1]
Presidentti Senghor houkutteli Majhemout Diopin palaamaan Senegaliin vuonna 1976. Diop perusti uuden laillisen puolueen PAI-Rénovation, joka esiintyi marxilais-leniniläisenä ja PAI:n historiallisena perillisenä. Se onnistui keräämään vain pienen osan puolueen kannattajista.[1] PAI-Rénovation ei koskaan saanut edustajia Senegalin kansalliskokoukseen, mutta presidentti Abdou Diouf nimitti Diopin vuonna 1998 perustetun senaatin jäseneksi[2].
Ligue démocratique, rinnakkaisnimeltään Mouvement pour le Parti du travail, sekä Seydou Cissokhon johtamasta PAI-Sénégalista muodostettu Parti de l’indépendance et du travail saivat lailliset toimintamahdollisuudet vuonna 1981[1]. Molemmilla on ollut edustajia Senegalin kansalliskokouksessa[2].
Toiminnan kritiikki
Luokkataistelua korostaneen PAI:n jäsenkunta koostui pikemminkin opettajien, insinöörien, lääkärien ja lakimiesten kaltaisesta sivistyneistöstä kuin työväenluokan jäsenistä. Sen toiminta ammattiliitoissa keskittyi koulutuksen, terveydenhuollon, pankkitoiminnan ja kaupan alalle. Naisten rooli oli vähäinen varsinkin puolueen maanalaisella kaudella. Materialistiseen historiankäsitykseen luottanut puolue ei juurikaan saanut kannatusta muslimiveljeskuntien vaikutuksen alaisen maalaisväestön keskuudessa.[1]
Demokraattiseen sentralismin varaan rakennetun PAI:n historiaa leimasivat jäsenistön vaihtuvuus ja sisäiset kiistat, jotka heikensivät sen toimintakykyä. Puolueen hajanaisuutta on selitetty sen koostumuksella etupäässä sivistyneistön ja pikkuporvariston edustajista. Hajanaisuutta lisäsivät Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko, Senegalin historiallinen jako Ranskan kansalaisten asuttamiin ”neljään kuntaan" ja muuhun maahan sekä sukupolvien väliset erot.[1]
Puolueen johtajana toimineella Majhemout Diopilla oli merkittävä rooli sen sissitoiminnan ja varainkäytön epäonnistumisessa. Hänen sopimuksensa Senghorin kanssa ja paluu Senegaliin vahingoittivat PAI:n mainetta. Uransa ja perheensä uhrannutta Seydou Cissokhoa on pidetty esimerkillisenä vallankumouksellisena, ja häntä on verrattu Guinea-BissaunAmílcar Cabraliin. Maiden tilanne oli kuitenkin täysin erilainen.[1]
PAI:n positiivinen rooli voidaan sosiologiPascal Bianchinin mukaan nähdä Senghorin järjestelmän edustaman uuskolonialismin haastajana, joka oli osaltaan muovaamassa Senegalin myöhempää demokratiaa. Puolueen aktivisteista monet ovat sulautuneet osaksi maan hallitsevaa järjestelmää, mutta sen muisto pitää yllä uskoa vaihtoehtoisiin yhteiskunnallisiin malleihin.[1]
↑ abSy, Seydou Madani: Les régimes politiques sénégalais de l’indépendance à l’alternance politique 1960–2008, s. 235. Paris: Karthala, 2009. ISBN 9956-469-05-X
_logo.svg){kind=logo}