Olavi J. Mattila
Suomen pääministerin sijainen
Liinamaan hallitus 13.6.1975 – 30.11.1975
Edeltäjä	Ahti Karjalainen
Seuraaja	Kalevi Sorsa
Suomen ulkoasiainministeri
Auran II hallitus 29.10.1971 – 23.2.1972 Liinamaan hallitus 13.6.1975 – 30.11.1975
Edeltäjä	Väinö Leskinen Ahti Karjalainen
Seuraaja	Kalevi Sorsa Kalevi Sorsa
Kauppa- ja teollisuusministeri
Lehdon hallitus 18.12.1963 – 12.9.1964 Auran I hallitus 14.5.1970 – 15.7.1970
Edeltäjä	Toivo Wiherheimo Grels Teir
Seuraaja	Toivo Wiherheimo Arne Berner
Ministeri ulkoasiainministeriössä
Karjalaisen I hallitus 1.11.1963 – 18.12.1963 Lehdon hallitus 18.12.1963 – 12.9.1964 Karjalaisen II hallitus 16.9.1970 – 29.10.1971
Edeltäjä	Ahti Karjalainen
Seuraaja	Reino Rossi
Henkilötiedot
Syntynyt	24. lokakuuta 1918 Hyvinkää
Kuollut	4. elokuuta 2013 (94 vuotta) Hyvinkää
Ammatti	diplomaatti (kaupallinen neuvos Pekingissä ja Buenos Airesissa) Kauppa- ja teollisuusministeriön kauppaosaston päällikkö 1960-1965 Valmet Oy:n pääjohtaja (1965-1981), Valmet Oy:n ja Enso-Gutzeit Oy:n hallitusten puheenjohtaja 1973-1981
Arvonimi	erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri (1968)
Puoliso	(v:sta 1956) Ebba Sylvia Annikki Vestinen (1925–2004)
Lapset	Juha (1957) Olli (1959) Anna (1961)
Tiedot
Puolue	Suomen Keskusta
Koulutus	diplomi-insinööri (1946) kauppatieteiden maisteri (1950)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Olavi Johannes Mattila (24. lokakuuta 1918 Hyvinkää – 4. elokuuta 2013 Hyvinkää^[1]) oli suomalainen diplomi-insinööri, Valmet Oy:n pääjohtaja ja moninkertainen ministeri 1960–1970-luvuilla.

Hänen vahvoja alueitaan olivat kauppapolitiikka ja teollisuuteen liittyneet kysymykset. Mattila kuului presidentti Urho Kekkosen lähipiiriin ja häntä pidettiin yhtenä keskustapuolueen K-linjan tukijoista, vaikka hän ei julkisesti sitoutunut mihinkään puolueeseen. Hänen uransa loppuvaihetta leimasivat taloudelliset skandaalit.

Mattila sai arvonimen erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri vuonna 1968.^[2]

Olavi Johannes Mattila syntyi keskikokoisen Heikkilän maalaistalon pojaksi Hyvinkään Palopurolla. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Fredrik Kustaanpoika Mattila (1887–1956) ja tämän toinen vaimo Aino Sylvia os. Sihvonen (1890–1971). Hänellä oli nuorempi veli Aarre Kalervo (1920–1970) sekä sisarpuoli Meri (1909–2000). Lapsuudessaan hän harrasti urheilua ja liikuntaa ja ylsi myöhemmin Suomen mestaruuksiin saakka. Hän oli 200 metrin aitajuoksun Suomen mestari vuonna 1945 ja Tampereen Pyrinnön vuosina 1943 ja 1945 4 x 100 m viestinjuoksun Suomen mestaruuden voittaneissa joukkueissa.^[3] Mattila oli olympiavalmennettava vuoden 1940 kisoihin, jotka peruutettiin sodan vuoksi. Urheilun kautta hän tutustui Urho Kekkoseen, jonka tuella hän nousi myöhemmin asemiin politiikassa ja liike-elämässä.

Mattila kirjoitti ylioppilaaksi Järvenpään yhteiskoulusta keväällä 1937 ja suoritti varusmiespalveluksensa Suomen valkoisessa kaartissa. Reserviupseerikoulussa hänen oppilastovereinaan olivat muiden muassa myöhempi puolustusvoimien komentaja Lauri Sutela, myöhempi viihdepersoona Niilo Tarvajärvi, myöhempi Helsingin ylipormestari Teuvo Aura, myöhempi Rajavartiolaitoksen komentaja Otto Ylirisku sekä myöhempi suurlähettiläs Jorma Vanamo. Jatkosodan aikana Mattila toimi kouluttajana RUK:ssa sekä RUK:n oppilaskunnan kuraattorina. Sotien jälkeen Mattila yleni reservissä kapteeniksi.^[4]

Sodan jälkeen hän valmistui sekä diplomi-insinööriksi vuonna 1946 että kauppatieteiden maisteriksi vuonna 1950^[5] ja työskenteli liike-elämän palveluksessa. Vuonna 1952 hänet nimitettiin kaupalliseksi neuvokseksi Suomen Ulkomaankaupan Edistämisrahastoon, jossa hän ryhtyi solmimaan Suomelle kauppasuhteita tuoreen Kiinan kansantasavallan kanssa. Pekingistä hän siirtyi vuonna 1957 Buenos Airesiin kaupalliseksi lähetystösihteeriksi.

Vuonna 1960 Olavi J. Mattila nimitettiin monelle yllätyksenä Kauppa- ja teollisuusministeriön kauppaosaston päälliköksi. Virka oli keskeinen Suomen idänkaupassa. Hän alkoi päästä sisäpiireihin ja myös läheiseen suhteeseen presidentti Kekkosen kanssa, kehittyen tämän luottomieheksi. Osaksi tämä johtui yhteisistä taustoista: molemmat olivat maalaistalon poikia ja entisiä huippu-urheilijoita. Lisäksi heillä oli sama puoluetausta. Mattila ei kuitenkaan koskaan sitoutunut julkisesti puolueisiin, mutta vähitellen hänestä tuli yksi puolueen K-linjan johtohahmoista, joka vaikutti kulissien takana poliittisiinkin asioihin. Hän toimi kauppa- ja teollisuusministeriön ylijohtajana vuosina 1960-1962 ja ulkoasiainministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkönä vuosina 1962-1964.

Mattila nimitettiin ulkomaankauppaministeriksi Ahti Karjalaisen ensimmäisen hallituksen loppuajaksi vuoden 1963 lopulla. Karjalaisen jälkeen nimitetyssä Reino R. Lehdon virkamieshallituksessa hän oli kauppa- ja teollisuusministerinä. Hän toimi kahteen otteeseen myös ulkoministerinä. Kesällä 1975 hän oli Liinamaan hallituksessa ulkoministerinä ja toimi Kekkosen oikeana kätenä ETYK-kokouksen aikana.^[2]

Olavi J. Mattilalle kertyi 1077 ministeripäivää kuudessa hallituksessa joko ulkoministerinä tai ulkomaankauppaministerinä 1960- ja 1970-luvuilla.^[2]

Mattila lukeutui niinsanottuihin Kekkosen perässähiihtäjiin. Hän piti tiiviisti yhteyttä Tamminiemeen ja oli usein mukana lounaspöydässä Kekkosen tavatessa ruotsalaisen teollisuusjohtajan Marcus Wallenbergin.^[2] Tuon ajan Suomessa politiikan ja talouden keskeisenä tekijänä oli Suomen ja Neuvostoliiton kahdenkeskinen kauppa, jonka puitteissa Suomi vei teollisuustuotteitaan itänaapuriin ja vastavuoroisesti toi edullista öljyä, sähkövetureita ja muun muassa ydinvoimalan. Idänkauppa oli puhtaasti poliittista toimintaa. Teollisuus ja erityisesti valtionyhtiöt olivat tiukassa poliittisessa talutusnuorassa.

Kevättalvella 1978 pääministeri Kalevi Sorsa sekä ministerit Eero Rantala, Eino Uusitalo ja Johannes Virolainen sopivat presidentti Urho Kekkosen kanssa kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikön Bror Wahlroosin erottamisesta tämän alkoholiongelman vuoksi. Mattila kuuli hankkeesta ystävänsä erottamiseksi ja kävi Koneen pääjohtajan Pekka Herlinin ja suomalais-neuvostoliittolaisen talouskomission suomalaisen puheenjohtajan Ahti Karjalaisen kanssa Tamminiemessä anomassa Wahlroosille vuoden koeaikaa. Wahlroos raitistui ja sai pitää virkansa.^[6]

Vuonna 1965 Olavi J. Mattila nimitettiin Valmetin pääjohtajaksi. Paikka oli avautunut edellisen pääjohtajan, vuorineuvos Aarne Härkösen kuoltua.^[7] Mattilan valinta oli monelle yllätys ja herätti suurta kohua, sillä hän syrjäytti kokeneen varatoimitusjohtaja Nils Björklundin. Koulutuksensa perusteella Mattila sopi hyvin yritysjohtajaksi, minkä lisäksi hänellä oli kokemusta idänkaupan politiikasta. Nils Björklundin syrjäyttämisen syyksi on myös arveltu sitä, että hän oli kiistellyn poliitikon Väinö Tannerin vävy.^[8] Björklund ei viihtynyt Mattilan alaisena kauankaan, vaan siirtyi jo seuraavana vuonna Tampellan apulaisjohtajaksi.^[9]

Entisistä asetehtaista vuonna 1946 muodostettu Valtion Metallitehtaat (VMT, ValMet) oli valtionyhtiö, joka harjoitti konepajateollisuutta ja laivanrakennusta. Se oli ollut kriisissä 1950-luvulla, koska se oli monialainen ja sen kannattavuus oli heikko. Yhtiöiden tilinpäätöstiedot olivat noihin aikoihin liikesalaisuuksia, eikä Valmetin taloudelliseen tilaan kiinnitetty suurta huomiota.

Mattila otti strategiakseen yhtiön laajentamisen. Hänen edeltäjiensä aikana laivanrakennusta oli supistettu, mutta Mattila totesi alan näkymät hyviksi 1970-luvun alussa. Helsingin Vuosaareen rakennettiin telakka, jonka pääasialliset tuotteet olivat säiliöaluksia. Kun telakka vuonna 1974 aloitti toimintansa, edellisen vuoden öljykriisi oli kuitenkin heikentänyt näkymät siinä määrin, että tankkerien valmistaminen päättyi pian. Idänkaupan ansiosta telakan toiminta kuitenkin pysyi voitollisena koko 1970-luvun, mutta 1986 se yhdistettiin Wärtsilä Meriteollisuuteen ja toiminta Vuosaaressa päättyi.

Valmetin traktorituotantoa laajennettiin Mattilan kaudella. Valmet oli aikaisemmin perustanut Brasiliaan traktoritehtaan, jota laajennettiin ja siitä tuli varsin kannattava tytäryhtiö. Volvon traktorituotanto liitettiin Valmetiin vuonna 1979. Myös Valmetin omia traktorimalleja kehitettiin, ja ne menestyivät markkinoilla varsin hyvin.

Valmetin hankkeista ehkä näkyvin oli autotehtaan perustaminen Uuteenkaupunkiin vuonna 1968 yhdessä ruotsalaisen Saabin kanssa. Toteutumisen taustalla oli vaikutusvaltaisia poliittisia voimia. Mattilalla oli hyvät välit Kekkosen kanssa, ja tämä puolestaan tunsi hyvin Marcus Wallenbergin, joka hallitsi Saabia.

Yhteys paperikoneiden valmistamisen ja suomalaisen metsäteollisuuden välillä oli yksi tie, jota Mattila käytti Valmetin vahvistamiseksi. Mattila alkoi tavoitella Enso-Gutzeit Oy:n toimitusjohtajuutta, mutta tämä järjestyi vasta presidentti Kekkosen järjestettyä hänelle puheenjohtajuuden sekä Valmetin että Enson hallituksissa. Tätä perusteltiin näiden kahden yhtiön yhteistoiminnan tehostamisella.^[2]

Kun Suomen rautatieverkkoa alettiin sähköistää 1960-luvun lopulla, Mattilan johtama Valmet tarjosi yhdessä konepajakonserni Lokomon kanssa Valtionrautateille ensimmäisiä sähkövetureita. Neuvostoliiton tarjottua VR:lle siellä valmistettuja sähkövetureita asiasta tuli kauppapoliittinen. Dosentti Juhani Suomi paljasti Kekkos-elämäkerrassaan vuonna 1996 Mattilan ehdottaneen yllättäen kesällä 1968, että Valmetin Tampereen tehtailla uhkaavien lomautusten ja irtisanomisten vuoksi ensimmäiset VR:n sähköveturit kannattaisi edullisemman hinnan vuoksi ostaa Neuvostoliitosta. Ehdoksi Mattila asetti, että vastaostona Neuvostoliitto ostaisi Valmetilta 300 kiskobussia. Neuvostoliitto ei kuitenkaan ollut kiinnostunut vastakaupoista. Näin Mattila oli ollut valmis hylkäämään Valmetin kotimaisen kumppanin.^[10] Maaliskuussa 1970 Koiviston hallitus päätti tilata Neuvostoliitosta 27 sähköveturia.^[11]

Mattilan kaudella kehitettiin puolustusvoimien alkeiskoulutuskone Vinka, ja tehtiin sopimus metrovaunujen valmistamisesta Helsingin kaupungin liikennelaitokselle.

Olavi J. Mattila vihittiin tekniikan kunniatohtoriksi Teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1981.^[12]

Olavi J. Mattilan nimi oli mukana 1970-luvun lopulla Urho Kekkosen seuraajaveikkauksissa. Häntä pidettiin kompromissina, jonka keskustapuolue olisi voinut nimittää ehdokkaaksi Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen asemesta. Mattilan uran alamäki kuitenkin alkoi samoihin aikoihin, kun Valmet oli poliittisista syistä johtuen joutunut vuonna 1979 ottamaan haltuunsa epäonnistuneen Valco-kuvaputkitehtaan. Valmet onnistui pitämään yllä tehtaan tuotantoa yllä sen verran, että tehtaan koneet saatiin myytyä. Tämä rasitti kuitenkin Valmetin taloutta siinä määrin, että kun samanaikaisesti idänkauppa tyrehtyi, Valmet joutui saneeraukseen ja Mattila osin kohtuuttomankin arvostelun kohteeksi. Mattila itse katsoi nauttivansa niin Valmetin hallintoneuvoston kuin yhtiön työntekijöidenkin luottamusta.^[13][2] Yksi rajuimmista hyökkäyksistä Mattilaa vastaan oli toimituspäällikkö Pertti Monton Pelin henki -kolumni Talouselämä-lehden helmikuun 1981 viimeisessä numerossa Mattilaan viitaneella otsikolla ”Tappioiden suomenennätysmies”.^[14]

Vuonna 1981 julkaistussa Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa Mattilaa luonnehdittiin "kaatuvaksi mahtimieheksi". Mattila joutuikin luopumaan sekä Valmetin että Enson johdosta, kun Urho Kekkonen oli syksyllä 1981 eronnut presidentin tehtävistä. Edellisestä Mattila lähti maaliskuun alussa 1982,^[15] jälkimmäisestä kesäkuussa 1983.^[16] Hänet erotettin Valmetin johdosta kohun saattelemana vuonna 1982. Eron jälkeen julkaistiin valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomus Mattilan väärinkäytöksistä.^[17] Hän oli järjestänyt perheenjäsenilleen Valmetin työsuhdeautot ja huoltoaseman luottokortin. Ulkomaanmatkoille hän otti mukaan vaimonsa ja maksatti tälle päivärahat. Tarkastusvirasto kiinnitti huomiota myös Mattilan järjestämiin juhliin ja matkoihin, joiden osanottajista ei ollut tietoa. Hän jakeli myös kalliita liikelahjoja.^[18]

Tämän jälkeen Mattila siirtyi viettämään eläkepäiviään Hyvinkään Palopurolla sijainneelle Heikkilän maatilalleen. Vuonna 1997 Mattila oli ollut Hyvinkään ulosottomiesten asiakas kymmenkunta vuotta.^[19] Mattilan lasten nimiin siirretty tila jouduttiin pakkohuutokauppaamaan velkojen vuoksi marraskuussa 1999. Päävelkojana oli Merita Pankki, jonka saatavat Mattilalta ja hänen perheeltään olivat yli kolme miljoonaa markkaa. Mattilan vaimon nimissä ollut Dragsfjärdissä saarella sijainnut kesähuvila oli jo tätä ennen, loppuvuonna 1998 jouduttu myymään pakkohuutokaupalla.^[20] Olavi J. Mattila jäi tilalle kymmeneksi vuodeksi vuokralaiseksi.^[21]

Mattila ei myöskään välttynyt henkilökohtaiselta talouskatastrofilta, kun hän sekaantui – ilmeisesti harhautettuna – nigerialaisten huijareiden bisneksiin 1990-luvun puolivälissä. Mattila ja hänen tanskalainen liikekumppaninsa sijoittivat huomattavia summia omia ja muilta lainaamiaan rahoja ulkomaisiin liiketoimiinsa suurten rahallisten tuottojen toivossa. Tällöin Mattila oli ollut jo pahoin velkaantunut, minkä hän oli salannut lainoja hakiessaan. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Mattilan maaliskuussa 2004 yhden vuoden ja neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen kahdeksasta törkeästä petoksesta, yhdestä törkeän petoksen yrityksestä ja törkeästä velallisen epärehellisyydestä sekä satojentuhansien eurojen vahingonkorvauksiin. Oikeus katsoi, ettei Mattila ollut tahallaan halunnut aiheuttaa vahinkoa velkojilleen. Lisäksi 85-vuotiaan Mattilan tuomiossa otettiin huomioon hänen korkea ikänsä ja heikentynyt terveytensä, teoista kulunut pitkähkö aika sekä se, että hän oli itsekin joutunut huijatuksi ja menettänyt noin kuusi miljoonaa markkaa (noin miljoona euroa) omia rahojaan.^[22][23][24]

Mattila kääntyi vakaumukseltaan Jehovan todistajaksi 2004.^[25] 1960-luvun alusta lähtien hän kuului myös vapaamuurareihin.^[26]

Hänen puolisonsa oli vuodesta 1956 alkaen Ebba Sylvia Annikki Vestinen (1925–2004), ja heillä on kolme lasta: Juha (s. 1957), Olli Tapio (s. 1959) ja Annasirkku^[19] (s. 1961). Olavi J. Mattila on haudattu Puolimatkan hautausmaalle.

Olavi J. Mattilan poika Olli Tapio Mattila toimi vuodesta 1986 lähtien ulkoasiainsihteerinä Suomen ulkoministeriön kauppapoliittisella osastolla Keski- ja Itä-Euroopan linjan Venäjän asioiden yksikössä ja välillä Suomen suurlähetystössä Moskovassa.^[27][28] Helsingin hovioikeus tuomitsi Olli Mattilan toukokuussa 1999 vakoilusta, turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja asiakirjojen luvattomasta paljastamisesta ehdolliseen vankeuteen, viraltapantavaksi sekä menettämään sotilasarvonsa. Oikeuden päätöksen mukaan Olli Mattila oli luovuttanut vuonna 1997 ja 1998 Venäjän tiedustelupalvelulle Moskovassa Suomen ulkomaankauppaan ja ulkosuhteisiin liittyneitä salaisia asiakirjoja, mikä olisi voinut vaarantaa Suomen suhteita vieraisiin valtioihin.^[29] Korkein oikeus tuomitsi Mattilan kesäkuussa 2000 yhden vuoden kahden kuukauden ehdolliseen vankeuteen vakoilusta, turvallisuussalaisuuden paljastamisesta, virkasalaisuuden rikkomisesta ja asiakirjan luvattomasta paljastamisesta. Lisäksi Mattila tuomittiin viraltapantavaksi ja menettämään sotilasarvonsa.^[30]

Perheen toinen poika, Juha Mattila tuomittiin vuonna 1998 1,5 miljoonan markan pankkivekseli väärennöksestä ehdolliseen vankeuteen.^[20][17][31]

• Jyrki Vesikansa: Olavi J. Mattila (1918–2013) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2005 (päivitetty 13.8.2013). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 13.8.2013.
• Olavi J. Mattilan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa