Malevitš esitteli Mustan neliön ensimmäisen kerran futuristien vuoden 1915 ”0.10”-näyttelyssä, jossa hän ripusti sen kunniapaikalle huoneen nurkkaan, joka venäläisessä ortodoksisessa kodissa on varattu ikonille. Hän kutsui Mustaa neliötään ”paljaaksi ikoniksi”.
Mustan neliön vaikutus kuvataiteen kenttään on ollut mullistava ja sitä pidetään 1900-luvun ikonina.[1]
Malevitš itse koki Mustan neliön maalaamisen niin järisyttävänä, ettei pystynyt sen maalattuaan syömään, juomaan eikä nukkumaan viikkoon.[2]
Taiteilija teki aiheesta useita variaatioita. Malevitš maalasi ainakin neljä Mustaa neliötä vuosien 1915 ja 1930 välillä kehittäen samaa ajatusta. Tekoajan lisäksi ”Neliöiden” väri, muotoilu ja tekstuuri vaihtelevat. Malevitš kääntyi Mustan neliön aiheen puoleen aina, kun hänellä oli tarvetta esittää teoksiaan vakuuttavasti ja merkitsevästi, usein kaikkein tärkeimpien näyttelyiden yhteydessä. Hän teki teoksesta kuitenkin uuden version, eikä kopioinut aikaisempia.[3]
Syntyvaiheet
Malevitš oleskeli kesällä 1913 Itä-Suomessa Uudellakirkolla säveltäjäystävänsä kesähuvilalla. Siellä järjestettiin venäläisten futuristien tapaaminen ja alettiin suunnitella saman vuoden joulukuussa ensi-iltansa saanutta oopperaa Voitto auringosta. Malevitš, joka toimi oopperan lavastajana ja puvustajana suunnitteli siihen mustan neliön teeman, joka oli mukana eri kohtauksissa läpi koko esityksen. Lopulta se peitti auringon kokonaan, vain musta neliö jäi jäljelle.[4]
Musta neliö 1915
Ensimmäinen Musta neliö maalattiin vuonna 1915. Siitä tuli venäläisen avantgarden kehityksen huipentuma ja symboli, suprematistisen taiteen järjestelmän peruselementti, askel uuteen taiteeseen. Maalaus oli ensimmäisen kerran esillä joulukuussa 1915 Viimeinen futuristinen näyttely '01.10'-näyttelyssä yhdessä monien muiden nonfiguratiivisten teosten kanssa. Ensimmäinen versio Mustasta neliöstä on Tretjakovin galleriassa Moskovassa.[3]
Osana triptyykkiä
Toinen Musta neliö maalattiin noin vuonna 1923 Malevitšin osallistuessa lähimpien oppilaidensa kanssa triptyykin tekemiseen, jossa olivat myös Risti ja Ympyrä. Sarja on nykyisin Venäläisen taiteen museossa Pietarissa. Teoksen kollektiivisuus oli tärkeää Malevitšille, eikä ole olennaista, kuka todellisuudessa toteutti idean.[3]
Kolmas esillä 1932
Jotkut arvelevat, että kolmas Musta neliö (myös Tretjakovin galleriassa) maalattiin vuoden 1929 Malevitsin yksityisnäyttelyä varten, koska vuoden 1915 maalaus oli heikossa kunnossa. Tämä maalaus on ”sokein” ja ”toivottomin” neliö, maalattu paksulla värillä.[3]
Mustan ja punaisen aihetta koskettaa myös Musta neliö, joka on maalauksista pienin. Se on saattanut olla osa diptyykkiäPunaisen neliön kanssa vuoden yhteisnäyttelyä varten Leningradissa vuonna 1932. Näyttelystä tuli venäläisen avantgarden viimeinen tärkeä yhteisesiintyminen. Kaksi neliötä, musta ja punainen olivat Malevitšin näyttelyosuuden keskiönä.[3]
Viimeinen Musta neliö
Oletettavasti viimeisen ja pienimmän Mustan neliön, huolimatta taiteilijan muistiinpanosta ”1913” maalauksen takana, arvellaan syntyneen 1920-luvun lopulla tai 1930-luvun alussa. Tarinan mukaan sitä pidettiin Kazimir Malevitšin arkun takana hänen hautajaissaattueessaan. Maalaus lahjoitettiin Eremitaašin taidemuseon kokoelmaan vuonna 2002. [3]
Musta neliö Suomessa
Musta neliö oli esillä syksyllä 2007 Espoon modernin taiteen museon Kazimir Malevitšin näyttelyssä Henkisyys ja muoto. Taidekriitikko Anu Uimonen totesi, että "Malevitšin Musta neliö on läpi vuosikymmenten saanut kantaa kaikki abstraktiin taiteeseen kohdistetut ennakkoluulot. Toisaalta se edustaa paremmin kuin juuri mikään muu teos modernismin pyrkimystä ylevään ja henkiseen, aineellisen maailman ylittävään todellisuuteen."[1]
Kimmo Pasasen mukaan sen lisäksi, että Malevitšin Mustan neliö muodostui abstraktin taiteen näyttävimmäksi maamerkiksi siihen tiivistyi taiteen koko olemus, ja monet maalarit ovatkin sittemmin päätyneet samaan ratkaisuun.[5]
↑Pasanen, Kimmo: Musta neliö: Abstraktin taiteen salat. (Perustuu tekijän Sorbonnen yliopistossa Pariisissa vuonna 1995 hyväksyttyyn väitöskirjaan ”Le tableau vide: Le sens d l’oeuvre et les jeux de l’art”) Helsinki: Taide, 2004. ISBN 951-608-052-9
