Marokon sota käytiin vuosina 1907–1912. Sen osapuolina olivat Marokonsulttaani ja häntä tukeneet Espanja ja Ranska sekä ulkomaalaisten vaikutusvallan kasvua ja sulttaania vastustaneet eri kapinallisryhmät.
Marokko oli vaikea maa valloittaa. Se oli laaja, suurimmaksi osaksi puoliaavikkoa sekä vuoristoa ja sen asukkaat olivat vihaisia ja itsenäisiä. Vastarinta oli kuitenkin hajanaista ja järjestäytymätöntä. Ranskan isoin riski Marokon sodassa oli Saksan provosoituminen. Vuosina 1905 ja 1911 maat ajautuivat sodan partaalle. Toinen Marokon kriisi ratkaistiin marraskuussa 1911 Fèsin sopimuksella, jolla Marokko jaettiin Ranskan ja Espanjan kesken.
1900-luvun alussa eurooppalaiset suurvallat kilpailivat poliittisesta ja taloudellisesta vaikutusvallasta Marokossa. Vuonna 1904 Ranska solmi Entente cordialenYhdistyneen kuningaskunnan kanssa, jonka osana sovittiin, että englantilaiset antaisivat Ranskan "pitää yllä järjestystä" ja "tarjota apua" Marokossa. Ranska puolestaan luopui vaatimuksistaan Egyptissä. Samana vuonna Ranska solmi Espanjan kanssa salaisen sopimuksen, jolla maat jakoivat Marokon keskenään etupiireihin.
Tilanne oli herkkä poliittisesti ja diplomaattisesti. Tästä huolimatta kenraali Hubert Lyautey otti haltuunsa itäisen Marokon. Hän eteni salassa Algeriasta sulttaanin nimellisesti hallitsemalle alueelle. Operaatiossa nimettiin valloitettuja kyliä ja kaupunkeja uudelleen, jotta toimittajat, diplomaatit sekä poliitikot eivät saisi kokonaiskuvaa ranskalaisten etenemisestä. Esimerkiksi vuonna 1903 Lyautey valtasi Bécharin kaupungin, jonka hän nimesi uudestaan nimellä Colomb.
Euroopan suurvalloista Saksa tunsi jääneensä syrjään ja ryhtyi tukemaan Marokon itsenäisyyttä sekä vastustamaan Ranskan vaikutusvallan kasvua alueella. Tästä syntyi Ensimmäinen Marokon kriisi, joka ratkaistiin suurvaltojen välisellä Algecirasin konferenssilla keväällä 1906. Konferenssissa vahvistettiin Marokon itsenäisyys ja alueellinen yhtenäisyys, kaupankäynti avattiin kaikille osapuolille ja maan poliisivoimien johto annettiin ranskalaisille ja espanjalaisille. Sopimuksen seurauksena maan talouselämä joutui Ranskan johdolla eurooppalaisten täydelliseen valvontaan.
Marokon sota
Ranskalaisten tykkejä Rabatin satamassa vuonna 1911.
Uusi järjestys ei tuonut Marokkoon rauhaa, päinvastoin. Vuonna 1907 Casablancassa puhkesi ulkomaalaisten vastainen kapina, jonka ranskalaiset joukot kukistivat väkivaltaisesti. Useita tuhansia kuoli ja ranskalaiset miehittivät kaupungin. Tästä huolimatta marokkolaisten vastarinta ulkomaalaisten vaikutusvallan kasvua vastaan jatkui.
Casablancan valtauksen jälkeen ranskalaiset valloittivat kaupunkia ympäröivän Chaouian alueen. Marokkolaiset heimot nousivat kiivaaseen vastarintaan eteniviä ranskalaisia vastaan. Aluksi heimot olivat menestyksekkäitä, mutta vastarinta loppui suurimmaksi osaksi maaliskuussa 1908, kun kenraali Albert d'Amade yllätti heimosoturit kahdesti näiden leireistä. Tällöin ranskalaiset saattoivat käyttää koko tulivoimaansa vihollisia vastaan.
Itä-Marokossa 1908 Luaytey provosoi kapinan Beni Snassenissa valtaamalla Algerian rajalla olleen Oujdan. Marokkolaisten harka (eräänlainen sotajoukko, kooltaan ehkä 4 000 miestä) hyökkäsi harkitsemattomasti ranskalaisten kimppuun, jotka olivat asemissa pienen notkon toiselle laidalle Wadi Kississä. Marokkolaiset joutuivat nousemaan notkosta rinnettä ylös, ja kärsivät kovat tappiot ranskalaisten tykistötulituksessa. Toinen harka koitti vallata Port Sayn välimeren rannalla, mutta sen torjui laivaston tykistö. Kolmas harka yllätti aamunkoitteessa 17. huhtikuuta ranskalaisten leirin Mennabassa, mutta alkumenestyksen jälkeen marokkolaiset sortuivat leirin ryöstelyyn, jolloin ranskalaiset saivat aikaa järjestää puolustuksensa ja vastahyökätä.
Viimeiset taistelut käytiin toukokuussa Bou Denibissä ja syyskuussa Djorfissa. Ranskalaisten tykistö ja konekiväärit muuttivat taistelun Bou Denibissä teurastukseksi. Ranskalaisilla oli 18 tykkiä, mutta harka hyökkäsi silti; tuloksena oli verilöyly. Djorfissa marokkolaiset hyökkäsivät jälleen tyhmästi ranskalaisten asemia vastaan.
Lyautey huomasi, että oli tehokasta luoda kauppapaikka, johon paikalliset heimot tulivat tekemään kauppaa. Näiltä voitiin kerätä tiedustelutietoa tai palkata tiedustelijoita. Ystävälliset marokkolaiset asettuivat myös tukikohdan lähettyville, josta he hakivat vaurautta ja turvallisuutta.
Kapinalliset heimot nostivat Marrakechissä 1907 kilpailevaksi sulttaaniksi Abd al-Hafizin, joka oli hallitsevan sulttaani Abd al-Aziz IV:n veli. Abd al-Aziz jätti pääkaupunki Fèsin syyskuussa 1907 ja pakeni Rabatiin. Hän pyysi tukea eurooppalaisilta, mutta tämä vain vahvisti kapinallisia, sillä teko nähtiin taipumisena eurooppalaisten tahtoon. Tammikuussa 1908 Abd al-Aziz menetti asemansa, kun uudeksi sulttaaniksi julistettiin Fèsissä Abd al-Hafiz. Abd al-Aziz jatkoi taistelua kapinallisia vastaan seuraavana kesänä, mutta hänet lyötiin ja hän luopui marraskuussa 1908 vaatimuksistaan eläkettä vastaan.
Myöskään uusi sulttaani Abd al-Hafiz ei kyennyt ylläpitämään järjestystä maassa ja joutui turvautumaan espanjalaisten ja ranskalaisten apuun. Vuonna 1909 Koillis-Marokon Rifinberberiheimot löivät espanjalaiset Melillassa. Ranskalaisten viimeinen tunkeutuminen Marokkoon tapahtui vuonna 1911. Kohnin mukaan Rifin kapinallisten eteneminen pääkaupunki Fèsiin aiheutti ranskalaisten etenemisen kaupunkiin ja sen pysyvän miehittämisen. Porchin mukaan etenemistä edelsi sulttaanin askarikaartin kapina Fèsissä ranskalaisia neuvonantajia vastaan. Ranskalaiset lähettivät retkikunnan pelastamaan kaupunkiin piiritettyjä eurooppalaisia ja sulttaania. Samaan aikaan alkoi toinen Marokon kriisi, joka loppui vasta marraskuussa 1911, kun ranskalaiset saivat lopulta vapaat kädet toimia Marokossa.
Marrakechin ulkopuolella Sidi-bou Othmainissa käytiin taistelu syyskuussa 1912. Marokkolaiset hyökkäsivät ranskalaisia vastaan, mutta tykistö torjui hyökkäyksen. Lyautey sai Pariisista tiukan käskyn, jossa häntä nimenomaan kiellettiin valtaamasta Marrakechia. Hän taittoi käskyn ja työnsi sen taskuunsa, istui alas ja käski eversti Charles Manginin vallata Marrakechin. Myöhemmin Lyautey väitti, että hän sai käskyn vasta Manginin vallattua kaupungin.
Fèsin sopimuksen mukainen Marokon jako 1912: Ranskan saama alue vaaleanvihreällä, Espanjan vaaleanpunaisella. Myös tummanpunaiset alueet kuuluivat Espanjalle.
Vuonna 1911 syntyi Toinen Marokon kriisi kun saksalainen sotalaiva SMS Panther toi joukkoja Agadiriin suojelemaan Saksan kansalaisia. Saksa syytti Ranskaa yrityksestä liittää Marokko osaksi Ranskan siirtomaita. Saksan perustelu tykkivenediplomatialle oli Marokon levottomuudet, mutta Englannissa ja Ranskassa heräsi pelko, että Saksa oli aikeissa tehdä Agadirista itselleen laivastotukikohdan Atlantin rannikolle. Mahdollinen Saksan ja Ranskan välinen sota vältettiin neuvotteluilla, joissa Ranskan ylivalta tunnustettiin Marokossa, kun se vastineeksi luovutti alueita Saksalle Keski-Afrikassa. Marokon sulttaani allekirjoitti solmitun Fèsin sopimuksen, jossa maasta tuli Ranskan protektoraatti. Sopimuksen mukaisesti perustettiin Ranskan Marokko ja Espanjan Marokko, kun maat jakoivat Marokon neljään erilliseen osaan, joista Ranska sai suurimman osan. Abd al-Hafiz luopui vallasta veljensä Jusufin hyväksi.
Vaikka Fèsin sopimus ratkaisi Marokon kohtalon lopullisesti, se oli silti vasta alkua Ranskan yrityksille saada koko maa hallintaansa. Viimeinen kolkka alistui ranskalaisten valtaan vasta vuonna 1934.
Vaikutukset Ranskassa
Marokon sota paljasti Ranskan johdolle imperialismin kasvavat kustannukset: niin diplomaattisesti kuin sotilaallisestikin. Esimerkiksi vuonna 1911 Ranska lähetti 60 000 sotilasta maahan. Se teki Marokosta ranskalaisten kalleimman siirtomaavaltauksen. Ranskan tunkeutuminen Marokkoon sattui erityisen hankalaan aikaan. Se oli hallitukselle ylimääräinen taloudellinen taakka samaan aikaan, kun asevelvollisuusaika jouduttiin nostamaan kolmeen vuoteen. Marokon sodan taloudellinen kustannus vaikutti myös siihen, että Ranskan armeijan suunnitelmat raskaan tykistön lisäämisestä hylättiin. Armeijan ylipäällikkö Joseph Joffre pelkäsi Marokon sodan haittaavan liikekannallepanoa mahdollisessa Saksan vastaisessa sodassa.
