Kullankaivulla on Malissa pitkät perinteet. Keskiajalla kulta oli suolan ja orjien ohella alueen tärkein vientituote Saharan ylittäneessä karavaanikaupassa.[2] Perinteistä käsityönä tapahtuvaa kullankaivua harjoitetaan yhä maan etelä- ja länsiosissa[3]. Se tuottaa vuosittain arviolta 2,5–10 tonnia kultaa[4][5] ja työllistää kenties 25 000–28 000 päätoimista kaivajaa. Toiminnan laajuutta on kuitenkin hyvin vaikeaa arvioida.[6]
Teollinen kullankaivu alkoi Malissa Neuvostoliiton tuella 1980-luvulla. Tuotanto kasvoi voimakkaasti 1990-luvun puolivälistä lähtien varsinkin eteläafrikkalaisen pääoman avulla.[5] Kaivokset ovat yksityisomistuksessa, ja Malin valtiolla on niissä vähemmistöosuus. Vuonna 2014 toimineet kultakaivokset olivat Kalana, Loulo–Gounkoto, Morila, Sadiola, Syama, Tabakoto–Segala ja Yatela.[1]
Malin teollinen kaivostoiminta tuotti vuosina 2003–2012 keskimäärin 50 tonnia kultaa vuodessa[4]. Vuonna 2018 tuotanto nousi yli 60:een ja vuonna 2019 yli 65:een tonniin[7]. Maa on Etelä-Afrikan ja Ghanan jälkeen Afrikan kolmanneksi suurin kullan tuottaja. Vuonna 2013 kulta muodosti 7 % maan bruttokansantuotteesta, 65 % viennistä ja 25 % valtion verotuloista. Kaivosyhtiöt ja niiden alihankkijat työllistävät lähes 10 000 työntekijää, joista valtaosa on Malin kansalaisia. Työpaikat ovat keskittyneet kolmeen kuntaan, Sadiolaan, Sitakillyyn ja Gouandiakaan.[8]
Tulevaisuus
Malin kultavarat ovat auttaneet maan taloutta pysymään jaloillaan vuoden 2012 sisällissodan jälkeen,[9] mutta niiden arvioidaan ehtyvän vuoden 2030 tienoilla[10]. Talouden riippuvuutta kullasta tulisi vähentää ja kaivostoimintaa monipuolistaa[1]. Olemassa olevat kaivoshankkeet koskevat kullan lisäksi bauksiittia, rautamalmia, mangaania, kuparia, hopeaa, uraania ja fosfaattia, mutta monet niistä ovat toistaiseksi pysähdyksissä[11].
↑Traore, Massaran: Some critical reflections on the future of gold mining in Mali. The Extractive Industries and Society, volume 3, issue 2 (April 2016), s. 367–369. Artikkelin verkkoversio.
