Libyan kuningaskunta (vuoteen 1963 Libyan yhdistynyt kuningaskunta) itsenäistyi 24. joulukuuta 1951 päämiehenään kuningas Idris I. Kuningaskuntaa leimasivat sisäpoliittiset ja taloudelliset ongelmat. Sen loppukaudella Libyasta löydettiin öljyä, mutta sen tuomia varoja ei saatu jaettua kansalle tehokkaasti. Kuningaskunnan loppu tuli eversti Muammar Gaddafin johtamassa verettömässä vallankaappauksessa 1. syyskuuta 1969, jonka jälkeen kuningas Idris I:n jäi maanpakoon Egyptiin ja Libya jatkoi Libyan arabitasavaltana Gaddafin johdolla.
Libyan miehitysalueet liittoutuneiden vallattua maan Italialta.
Britannia valloitti ennen Italian hallussa olleet Kyrenaikan ja Tripolitaniantoisessa maailmansodassa. vapaan Ranskan joukot miehittivät myöhemmän Libyan muodostaneista alueista kolmannen eli Fezzanin. Yli 30 vuotta kestäneen italialaisvallan päättyminen herätti ajatuksen Libyan itsenäisyydestä. Kyrenaikassa vaikuttaneen voimakkaan suufilaisen veljeskunnan senusien johtohahmo Mohammed Idris al-Senussi oli palannut Libyaan vietettyään 22 vuotta maanpaossa Egyptissä. Hän oli johtanut 10 000 senusisotilasta brittien puolella Italiaa vastaan ja vaati brittejä tunnustamaan Kyrenaikan itsenäisyyden ja hänen valtansa alueella. Tripolitaniassa oli puolestaan perustettu useita itsenäisyyttä kannattaneita poliittisia järjestöjä, joista kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet joidenkin senusien esittämää ajatusta Tripolitanian yhdistämisestä Mohammed Idris al-Senussin valtaan. Britit olivat puolestaan aluksi haluttomia sitoutumaan itsenäisyyteen. Tähän vaikutti etenkin Libyan strateginen sijainti ja muiden suurvaltojen, kuten Yhdysvaltojen, Ranskan ja Neuvostoliiton intressit alueen tulevaisuuden suhteen. Brittien tavoitteena oli lykätä päätös Libyan tulevaisuudesta, kunnes Italian kanssa olisi solmittu rauha ja sen siirtomaiden tulevaisuudesta päätettäisiin yhdessä muiden liittoutuneiden kanssa.[1]
Sodan jälkeen Britanniassa nousi valtaan uusi Työväenpuolueen johtama hallitus. Sen ulkoministeri Ernest Bevin kannatti alueiden välitöntä itsenäistymistä, mutta asioita mutkisti muiden liittoutuneiden vaatimukset sodan jälkeen nopeasti kiristyneessä ilmapiirissä. Neuvostoliitto ehdotti Italian ja Neuvostoliiton jakamaa hallintoa Tripolitaniassa, ja Yhdysvallat vastasi tähän ehdottamalla alueen siirtämistä Yhdistyneiden kansakuntien alaisuuteen kymmenen vuoden ajaksi. Ranska vastusti alueen itsenäistymistä pelätessään sen kannustavan itsenäisyysliikkeitä sen hallitsemissa Tunisiassa ja Algeriassa. Liittoutuneiden solmiessa rauhansopimuksen Italian kanssa helmikuussa 1947 osapuolet julistivat sitoutuvansa neuvottelemaan edelleen Libyan tulevaisuudesta, tai, jos yhteisymmärrystä ei saavutettaisi vuoden kuluessa, asia tulisi viedä YK:n yleiskokouksen käsiteltäväksi. Niinpä asia käsiteltiin yleiskokouksessa huhtikuussa 1949. Kokouksessa britit ja Italia esittivät Yhdysvaltojen tuella brittien Ernest Bevinin ja Italian ulkoministeri Carlo Sforzan mukaan nimetyn Bevin-Sforza-sopimuksen, jolla Libya itsenäistyisi kymmenen vuoden siirtymäajan jälkeen, ja sen ajan Tripolitania olisi Italian, Kyrenaika Britannian ja Fezzan Ranskan hallinnon alainen. Esitys johti laajoihin mielenosoituksiin Libyassa ja muualla arabimaailmassa, ja lopulta se kaatui yleiskokouksessa saman vuoden toukokuussa äänin 37–14.[1]
Kaksi viikkoa Bevin-Sforza-sopimuksen kaatumisen jälkeen Mohammed Idris al-Senussi julisti Kyrenaikan emiraatin brittien tuella itsenäiseksi. 21. marraskuuta 1949 yleiskokous äänesti äänin 48–1, että Libyan kolme aluetta yhdistettäisiin yhdeksi itsenäiseksi alueeksi 1. tammikuuta 1952 mennessä. Libya julkistettiin itsenäiseksi 24. joulukuuta 1951 eli neljä viikkoa ennen määräaikaaselvennä. Itsenäisen valtion päämieheksi tuli nyt huomattavasta Libyan sisäisestä vastustuksesta huolimatta kuningas Mohammed Idris al-Senussi hallitsijanimellään Idris I.[1]
Itsenäinen Libya
Kuningas Idris I.
Vastaitsenäistyneellä Libyalla oli kaksi suurta ongelmaa, kansallinen yhtenäisyys ja talous. Kyrenaikalla ja Tripolitanialla oli erilaiset identiteetit ja molemmat alueet pyrkivät edistämään omaa etuaan poliittisesti. Kyrenaikassa paikallisiin vetosi maan kuningas Idris I:n tausta alueella vaikuttaneiden senusien johtajana ja heimoilla oli suuri merkitys alueella. Tripolitania oli puolestaan kaupunkimaisempi ja sisälsi lisäksi noin kaksi kolmasosaa maan väestöstä. Tripolitaniassa oli lisäksi suuri berberivähemmistö ja noin 30 000 maassa pysynyttä italialaissiirtolaista. Kolmannella alueella Fezzanissa oli vain noin 40 000 asukasta, jotka koostuivat pääasiassa mustista ja tuaregeista. Libyan kuningas jakoi valtansa demokraattisesti valitun parlamentin kanssa ja kolmea Libyan aluetta johtivat kuninkaan nimittämät kuvernöörit ja toimeenpaneva kanslia, jonka nimitti samaan tapaan kuningas kuvernöörin suosituksesta. Hallintotapa hyödytti etenkin Tripolitanian suuren väestön valtaa kammoksuneita Kyrenaikaa ja Fezzania, mutta siihen suhtauduttiin nuivasti väkirikkaassa Tripolitaniassa. Tripolitania olikin sittemmin maan sisäisten ongelmien kiehumispiste. Vain kaksi kuukautta itsenäisyydestä Tripolitanian kansallinen kongressipuolue hajotettiin ja sen johtaja Bashir Sa'dawi karkotettiin Egyptiin hänen väitettyään viranomaisten väärentäneen äänestystuloksia. Helmikuussa 1952 Tripolissa syttyi mielenosoituksia, jotka poliisi tukahdutti väkivaltaisesti. Mielenosoitukset jatkuivat myöhemmin kuninkaan tehdessä kaikki puolueet käytännössä laittomiksi vain vuoden sisällä itsenäistymisestä. Mielenosoitukset eivät laimentuneet siitä huolimatta, että aluejohtoisesta hallintojärjestelmästä luovuttiin sisäministerin alaisuudessa toimivien hallinnollisten alueiden hyväksi vuonna 1953.[1]
Sisäiset levottomuudet ja alueiden välinen kilpailu leimasivat Libyan kuningaskunnan koko loppuaikaa. Baathilaisten ja marxilaisten järjestöjen mielenosoitukset tukahdutettiin vuosina 1962, 1964 ja kuuden päivän sodan jälkeen vuonna 1967. Ammattiliitot hajotettiin ja opiskelijoita pidätettiin samaan aikaan, kun nämä ryhmät saivat lisää oikeuksia muualla Pohjois-Afrikassa valtaan nousseiden sosialististen hallitusten mukana. Muualla arabimaailmassa merkittäviksi poliittisiksi tekijöiksi nousivat sankarin maineen saanut Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser ja palestiinalaiset. Libya puolestaan jäi eristyksiin länsimielisen ulkopolitiikkansa takia.[1] Etenkin Nasser kritisoi Libyaa, koska se salli länsimaiset sotilastukikohdat alueellan.[2] Yhdysvallat piti Libyaa strategisena alueena sen kilpailussa Neuvostoliittoa vastaan. Maalla oli 5 000 sotilasta ja lentokoneita alun perin italialaisten rakentamassa Wheelusin lentotukikohdassa aina vuoteen 1970 saakka.[3] Syyskuuhun 1969 mennessä eversti Muammar Gaddafin johtama upseerien salaliitto oli vain yksi monesta ryhmästä, joiden tavoitteena oli kuningaskunnan kaatuminen. Gaddafi ja muut upseerit kaappasivat vallan verettömästi 1. syyskuuta 1969 ja kaksi viikkoa myöhemmin Gaddafista tehtiin hallituksen päämies. Idris I:n oli vallankaappauksen aikana Turkissa. Hän ei aluksi suostunut luopumaan vallasta, mutta hyväksyi sittemmin maanpaon Egyptissä. Ulkovallat pyrkivät pysymään hyvissä väleissä suureksi öljyntuottajaksi nousseen maan kanssa ja tunnustivat uuden hallinnon nopeasti.[1]
Nykypäivä
Mies Bengasissa kuningas Idris I:n kuvan kanssa vuonna 2011.
Libyan ainoaksi kuninkaaksi jäänyt Idris I kuoli Kairossa vuonna 1983.[4] Kuninkaan muisto on kuitenkin elänyt Libyassa kuningaskunnan kaatumisenkin jälkeen. Gaddafin kukistuttua Libyan sisällissodassa vuonna 2011 kuningaskunnan kannattajat ovat ehdottaneet kuninkaan nostamista takaisin valtaistuimelleen vähintään väliaikaisesti jakaantuneen maan yhdistämiseksi johtohahmon taakse. Ajatuksen vastustajat ovat kuitenkin pitäneet sitä taantumuksellisena. Libyan nykyinen kruununprinssi Mohammed el-Senussi lähti maanpakoon 1980-luvulla ja on huonosti tunnettu hahmo. Kuningaskunnan kannattajien määrästä ei ole luotettavia tietoja.[5]
Talous ja öljy
Ennen öljyn löytymistä Libya kuului maailman köyhimpiin valtioihin. Beduiinien karjalaumat olivat hävitetty Italian vallan aikana ja paikalliselle väestölle ei ollut tarjottu juurikaan opiskelumahdollisuuksia, terveydenhoidon ja sosiaalisten palveluiden ohella siirtomaavallan aikana. Vuoden 1954 väestönlaskennan mukaan 83 % väestöstä oli lukutaidottomia ja bruttokansantuote henkilöä kohden oli vain 35 dollaria. Vuonna 1962 bruttokansantuote henkilöä kohden oli kahdeksankertaistunut, mutta edelleen alle 270 dollaria.[1] Maan suurin tulonlähde oli pitkään Britannialle ja Yhdysvalloille vuokratut sotilastukikohdat.[2] Öljystä alettiin saada huomattavia tuloja vasta vuonna 1965[1]. Vielä vuonna 1961 öljytulojen määrä oli vain 3 miljoonaa dollaria, mutta vuoteen 1969 mennessä öljytulojen määrä oli noussut jo 1 175 miljoonaan dollariin.[2] öljytulojen jakamisessa oli omat ongelmansa suurimman osan tuotoista valuessa ulkomaisille öljy-yhtiöille. Samaan aikaan ongelmana oli nopeasti kasvava inflaatio.[1] Monista kuningaskunnan aikana aloitetuista projekteista peräisin olevat hyödyt alkoivat näkyä vasta Gaddafin johtaman vallankumouksen jälkeisellä ajalla.[2]
Lähteet
↑ abcdefghiMichael Crowder: The Cambridge History of Africa - Volume 8 from c. 1940 to c. 1975, s. 535-543. Cambridge University Press, 2008. ISBN 0-521-22409-8(englanniksi)
↑ abcdKevin Shillington: Encyclopedia of African History, s. 833-835. New York: Fitzroy Dearborn, 2005. ISBN 1-57958-245-1(englanniksi)
.svg)
.svg)
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
