Järvialueen pinta-ala on 17,9 hehtaaria ja sen avoveden pituus on 1,1 kilometriä ja leveys 300 metriä. Järvi on kasvanut voimakkaasti umpeen ja normaalilla vedenkorkeudella sen avoveden alue on kilometrin pitkä ja enimmillään 300 metriä leveä. Siihen laskee muutama suo- ja metsäoja. Pari ojaa tuo vettä pelloilta. Järven luusua sijaitsee järven lounaisrannalla, josta saa alkunsa 70 kilometriä pitkä ja Haisunojana alkava Koijoki eli Kojonjoki.[2][1]
Järven rantaviiva on 3,0 kilometriä pitkä ja ranta on pääosin moreeni- ja kalliopohjaista metsämaastoa. Pohjoisessa sen ranta rajautuu suohon. Järven keskellä on kolme moreenipohjaista saareketta. Suurin näistä on Selkäsaari.[2][1]
Luonto
Järvi on osittain suojeltu. Sen ylittää muutama luonnonsuojelualueen kaistale, mutta pääosa järvestä on valtion omistuksessa. Selkäsaarta vastapäätä sijaitsee lintutorni. Järvi ympäristöineen kuuluu Natura 2000 -verkostoon. Natura-alueen pinta-ala on 242 hehtaaria.[3][4]
Historia
1800-luvun lopun Koijärvi Senaatin kartastossa (kartan vasemmassa yläreunassa)
Vuoden 1856 Kalmbergin kartastossa ”Kojärvi” eli nykyään Koijärvi oli paljon nykyistä laajempi järvi. Selkäsaari oli piirretty karttaan suurena saarena ja järvellä oli pitkä lahti luoteeseen. Lahden paikalla lukee nykykartoissa Moislahti. Ainoa ranta-asutus oli tämän lahden rannalla oleva ”Moslakti”. Järven silloista kokoa ei voi kartasta tarkkaan määrittää, mutta jos oletetaan järvi piirretyn mittakaavan mukaisesti, olisivat järven mitat seuraavat, Järvi olisi ollut 2,3 kilometriä pitkä, luusuan kohdalta noin 900 metriä leveä ja Moislahti olisi 1,1 kilometriä pitkä ja yli 350 metriä leveä.[5] Tarkemman käsityksen Koijärven rantaviivasta saa vuoden 1884 Senaatin kartastosta.[6]
Kuivatushankkeet
Ensimmäiset tiedot Koijärven laskemisesta on vuodelta 1888, kun järvenlaskuun pyydettiin lupa.[7] Vuonna 1910 Koijärvi laskettiin lähes metrin verran niin, että järven rannat saatiin heinänviljelyn ja korteniiton pariin. Tämän vuoksi suuri osa järvestä jäin niin matalaksi, että se alkoi heinittymään. Monipuolinen ja rehevä luhtainen ympäristö houkutteli paikalle runsaan linnuston ja Koijärvi olikin Lounais-Hämeen tärkein lintujärvi.[3][4]
Koijärven toinen kuivatushanke pantiin vireille vuonna 1952, mutta virallisesti se aloitettiin vasta vuonna 1963, kun silloinen asutushallitus jätti Helsingin maanviljelysinsinööripiirille hakemuksen viljelyalueiden kuivatussuunnitelman tekemisestä. Koijärven alueen maanomistajat järjestäytyivät Koijärven kuivatusyhtiöksi vuonna 1969, ja luvan järven kuivattamiseen myönsi Helsingin vesipiiri vuonna 1970. Varsinaista työtä ei päästy vielä aloittamaan, sillä hankkeelle myönnettiin rahoitus valtion budjettivaroista vasta vuonna 1977. Kuivatusyhtiön sisällä ei kuitenkaan oltu yksimielisiä hankkeesta, sillä valtaosa kaikkiaan 93 osakkaasta vastusti järven kuivattamista. Aktiivisesti hanketta ajoivat ne kymmenen maanviljelijää, joiden pellot rajoittuivat Koijärveen. Sen sijaan järven laskujoen alajuoksulla pelättiin veden nousua joessa ja sen tulvimista pelloille. Samoin monet osakkaat katsoivat joutuvansa hankkeen maksajan, mutta ei hyödynsaajan rooliin. Lisäksi kuivatushankkeen etenemisestä tiedotettiin kuivatusyhtiön osakkaille puutteellisesti.[8]
Kuivatussuunnitelmasta tehtiin valitus Länsi-Suomen vesioikeuteen jo vuonna 1970, mutta se hylkäsi valituksen viisi vuotta kestäneen prosessin päätteeksi. Seuraavaksi valitettiin korkeimpaan oikeuteen, joka vuonna 1977 totesi kuivatushankkeen lailliseksi. Varsinaisen kuivatustyön sai tehtäväkseen Helsingin vesipiiri.[9]
Koijärvi nousi valtakunnallisen huomion kohteeksi pääsiäisen aikaan 1979, kun osa kuivatusyhtiön osakkaista päätti ryhtyä järven lopulliseen kuivatukseen syventämällä sen laskuojaa. Television uutislähetyksessä pääsiäislauantaina haastateltiin kiistan paikallisten osapuolten edustajia. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen kävi tutustumassa Koijärven tilanteeseen pääsiäistä seuranneella viikolla. Ennen Virolaisen käyntiä Koijärven suojelu oli ollut esillä valtioneuvostossa jo kahdesti, ja käyntiä seuranneena päivänä hallitus päätti, että Koijärven luonnonsuojelullinen arvo on selvitettävä, vaikka kuivatustoimiin ryhdyttäisiinkin. Samaan aikaan Koijärven laskuojaan ilmestyi ensimmäinen jupakan aikaisista lukuisista padoista. Kivistä ja risuista kootun padon tekijöistä ei ole muuta tietoa kuin se, että he olivat paikkakuntalaisia.[10]
Koijärven tapahtumien keskeiseksi hahmoksi noussut Ville Komsi on myöhemmin kertonut saaneensa sysäyksen toimintaan nähtyään kuivatushankkeen paikallisen vastustajan Antero Vuoren haastattelun pääsiäislauantain uutislähetyksessä.[11] Viikon kuluttua pääsiäisestä Koijärvelle saapui noin sadan ympäristöaktivistin joukko, johon kuului etupäässä helsinkiläisiä, turkulaisia ja tamperelaisia nuoria. Lapioin ja leirivälinein varustautunut aktivistijoukko leiriytyi Koijärven jokiuoman läheisyyteen. Aktivistien kanssa paikalle tulivat myös Liberaalisen kansanpuolueen kansanedustajat Anneli Kivitie ja Terhi Nieminen. Koijärven rantamille tulvi pian sadoittain uteliaita ja luonnonsuojelijoiden leiristä tuli nähtävyys, mihin luonnonsuojelijat olivat juuri pyrkineetkin.[12] Luonnonsuojelijat laativat leirilleen järjestyssäännöt, joiden mukaan alkoholin tuominen leirille samoin kuin kaikenlainen aggressiivinen ja viranomaisia provosoiva käyttäytyminen oli kielletty.[13]
Tapahtuman synnyttämä Koijärvi-liike onnistui tavoitteessaan säilyttää lintujärvi, koska sitä ei kuivatettu. Luonnonsuojelijat sitä vastoin tuomittiin sakkoihin vesilain rikkomisesta ja haitanteosta viranomaisille sekä korvauksiin vesihallitukselle ja Helsingin vesipiirille. Oikeudenkäynneillä oli selvä ennakkotapauksen luonne, koska ainakaan pohjoismaissa ei tiettävästi ollut jouduttu ratkaisemaan oikeudessa, mikä on luonnonsuojelun nimissä sallittavaa. Koijärven tapahtumiin liittyneet oikeudenkäynnit saatiin päätökseen vuoden 1983 lopulla, jolloin Korkein oikeus linjasi, että kansalaistottelemattomuus ei ole hyväksyttävää, vaikka oikeudenmukaisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta saattaa vallita erilaisia käsityksiä.[3][14][15] Historioitsija Jukka Tarkan mukaan aineettomat arvot ja omistusoikeus törmäsivät ensimmäisen kerran näyttävästi yhteen Koijärvellä keväällä ja kesällä 1979, ja Koijärven tapahtumat ennakoivat myöhempiä luonto- ja kulttuuriarvoista Suomessa käytyjä suojelukiistoja.[16]
Järven nykytilanne
Maa- ja metsätalousministeriön asettama Koijärven seurantatoimikunta esitti vuonna 1987 jättämässään mietinnössä Koijärven alueen rauhoittamista luonnonsuojelulain mukaisesti ja liikkumiskiellon määräämistä järvelle lintujen pesinnän ajaksi. Järvialueen lunastaminen valtiolle alkoi pian kevään 1979 tapahtumien jälkeen, mutta se on edennyt määrärahojen rajallisuuden ja monien muiden vastaavien, samanaikaisten hankkeiden vuoksi varsin hitaasti. Lunastusmenettelyä nopeutti kuitenkin valtioneuvoston määräys, jonka mukaan koko järven alueen on oltava lunastettuna valtiolle vuoden 2009 loppuun mennessä. Loppuvuonna 2008 lunastamatta olivat vielä viimeiset palstat. Koijärvi on liitetty valtakunnalliseen lintuvesien suojeluohjelmaan ja Natura 2000 -verkostoon.[17]
Ennen Koijärveä Suomessa oli vain kahdesti turvauduttu pakkolunastukseen luonnonsuojelullisista syistä. Vuonna 1927 pakkolunastettiin Muolaan pitäjän Äyräpäänjärven metsästysoikeus ja vuonna 1934 erään saaren hallintaoikeus Koiviston maalaiskunnassa. Molemmat näistä kohteista jäivät toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle.[18]
Koijärven kuivattamista ajaneet kuivatusyhtiön osakkaat olivat tyytyväisiä lopputulokseen, jonka mukaan heidän peltonsa pidetään kuivina neljällä pumppuasemalla. Suojelutoimista huolimatta Koijärven arvo lintujärvenä ei ole säilynyt ennallaan, koska sen umpeenkasvu on maan kohoamisen ja järven pohjaan kertyvän orgaanisen aineksen vuoksi jatkunut. Järvialueen pesimälinnustosta ovat kokonaan kadonneet muiden muassa naurulokki ja nokikana sekä puna- ja tukkasotka, ja muiden muassa heinäsorsan, tavin, haapanan sekä rantakanalintujen kannat ovat voimakkaasti taantuneet. Sen sijaan kurkikanta on säilynyt elinvoimaisena, ja lisäksi siellä pesivät esimerkiksi laulujoutsen ja ruskosuohaukka. Järven soistumisesta on hyötynyt käytännössä vain pensastasku, jota pesii alueella huomattavasti aiempia vuosikymmeniä enemmän.[19]
Koijärven kuivattamisen paikallisen vastustajan Antero Vuoren mukaan valtakunnan tason yleinen mielipide oli alusta alkaen järven rauhoittamisen kannalla. Sen sijaan monien vastakkaisiin leireihin ajautuneiden Koijärven kuivatusyhtiön osakkaiden keskinäiset suhteet katkesivat kiistan vuoksi, ja niihin vedettiin usein mukaan myös vuosikymmenten takaisia erimielisyyksiä. Joidenkin osalta jopa perhesuhteet menivät poikki lopullisesti, ja hiljainen juopa on erottanut Koijärven alueen maanomistajia vielä 2000-luvulla.[20]
Koijärvelle on vuonna 2007 laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma, jossa esitetään kunnostustoimiksi ruoppausta, järvikasvillisuuden niittämistä ja veden pinnan nostoa 50 senttimetrillä. Suunnitelman tekoon ovat osallistuneet Forssan kaupunki, Tammelan kunta ja Pehkijärven suojeluyhdistys. Suunnitelman toteuttaminen riippuu valtion rahoituksesta.[19]
↑Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa, s. 263. (Kansatieteellinen arkisto 19) Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1967. Forssan kirjapaino OY
↑Marja-Leena Salo: Kahleissa Koijärvellä, s. 16–17. Helsinki: Edita, 2009.
