Itävallan historia vuoden 1918 jälkeen alkaa Itävalta-Unkarin jakamisesta ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansallisvaltioihin. Itävallan saksalaisia jäi edustamaan Itävallan tasavalta. Muut kokonaan tai osaksi Itävalta-Unkarista syntyneet valtiot olivat Unkari, Tšekkoslovakia, Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta ja Puola.[1] Transilvania liittyi Romaniaan ja pieni alue luovutettiin Italialle.
Ensimmäinen tasavalta
Habsburgien valtakunnan purkaminen ei ollut ollut ympärysvaltojen tavoite. Venäjän keisarikunnan kaatuessa ne siirtyivät kuitenkin esittämään sodan demokratian ja vapauden taisteluna itsevaltiutta ja sortovaltaa vastaan. Tämä innosti etenkin maanpakolaisia tšekkien, slovakkien ja unkarilaisten edustajia, jotka leikittelivät Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin esittämällä 14. pykälän ohjelmalla, etenkin kohdalla kansojen itsemääräämisoikeudesta. Itävalta-Unkari ei pystynyt esittämään mielekästä uudistusohjelmaa, joka olisi säilyttänyt monarkian. Puolivälissä vuotta 1918 ympärysvallat ryhtyivät tunnustamaan maanpakolaiskomiteoita ja tekivät suunnitelmat itsenäisestä Puolasta ja Tšekkoslovakiasta. Lokakuussa 1918, kun Itävalta-Unkarin hallitus esitti aselepoa, valtakunnan osat asetettiin kansallisten komiteoiden haltuun, mukaan lukien yhden, joka edusti itävallansaksalaisia.
Lokakuun 21. itävallansaksalaiset Itävallan parlamentin edustajat äänestivät muodostaakseen Itävallan valtion, joka koostuisi saksalaisten asuttamista piireistä. Kuun lopussa edustajat muodostivat väliaikaisen hallituksen. 3. marraskuuta keisarilliset edustajat allekirjoittivat aselevon, joka päätti virallisesti Itävalta-Unkarin osallistumisen ensimmäiseen maailmansotaan. 11. marraskuuta keisari Kaarle ilmoitti luopuvansa kaikista tehtävistä uudessa Itävallan valtiossa ja seuraavana päivänä väliaikainen hallitus julkaisi Saksalaisen Itävallan tasavallan (Republik Deutschösterreich) perustuslain.
Poliittiset liikkeet
Itävallan saksalaiset (mukaan lukien saksalaistuneet juutalaiset ja slaavit) olivat pitäneet itseään monikansallisen valtakunnan hallitsevana eliittinä ja olivat vähiten valmistautuneita Habsburgien jälkeiseen Itävaltaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustetussa väliaikaisessa hallituksessa oli edustajia kolmesta poliittisesta ryhmästä: nationalistit/liberalistit, kristillissosiaalinen puolue CSP (Christlichsoziale Partei) ja sosiaalidemokraattinen työväenpuolue SDAP (Sozialdemokratische Arbeiterpartei). Nämä ryhmät hallitsivat sotienvälisen Itävallan poliittista elämää ja kuvastivat jakoa kolmeen ryhmään: pansaksalaiset nationalistit, katolilaiset ja kristillissosiaalit ja marxilaiset ja sosiaalidemokraatit.
Kansallismielisiä liberaaleja edustava parlamenttiryhmä oli pienen ja hajanaisin. Seitsemäntoista eri nationalistista ryhmää kokoontuivat Suursaksalaisen kansanpuolueen alaisuuteen (Grossdeutsche Volkspartei). Ryhmää nimitettiin yleensä nationalisteiksi ja se kuvasi itsenään kansallismielisenä antisemiittisenä sosiaaliliberaalipuolueena. Liberaalien perillisenä kansallismielisiä kannatti urbaani keskiluokka. Puolue säilytti myös liberalismin vahvan uskonnonvastaisuuden. Nationalistien päätavoite oli Anschluss, yhdistyminen Saksan kanssa. Kanta monarkian säilyttämiseen säilyi viileänä, jollei vihamielisenä. Maaseudulla toinen puolue, maaseudun liitto (Landbund) ajoi kansallismielistä ohjelmaa korporatistisilla ja antisemiittisillä näkemyksillä. Radikaalinationalistit olivat vähälukuisia tai, kuten Adolf Hitler, muuttaneet Saksaan.
Saksalaismielinen ääripoliitikko Georg von Schönerer vaikutti aluksi liberaalipuolueessa ja valittiin 1873 Reichratiin. Hän perusti 1885 oman puolueensa, ja keräsi seuraajia etenkin Wienin alaluokasta ja ylioppilaista. Von Schönererin ohjelma muodostui juutalaisvastaisuuden, slaavilaisvastaisuuden, kapitalismin-, liberalismin-, marxilaisuuden- ja papiston vastaisuuden pohjalta. Von Schönererin puolue hajosi hänen kiivaaseen temperamenttiinsa, mutta hänen vaikutuksensa ei kadonnut.
Vuonna 1918 syntyi Böömissä Itävallan Saksalainen kansallissosialistinen työväenpuolue (Deutsche National-Sozialistische Arbeiterpartei, DNSAP). Se oli perustettu jo 1904 nimellä Deutschen Arbeiterpartei. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen puolue jakaantui kahteen siipeen, toinen vaikutti Tšekkoslovakiassa sudeettisaksalaisten keskuudessa Böömissä, Määrissä ja Sleesiassa ja toinen Itävallassa. Samanlainen puolue perustettiin Saksassa, ja se päätyi lopulta Adolf Hitlerin alaisuuteen. Itävaltalaisen puolueen johto kannatti parlamentaarista osallistumista ja sisäistä demokratiaa, päinvastoin kuin Hitler, joka vastusti demokraattista vaikuttamista ja korosti johtajakulttia. Itävallan kansallissosialistinen työväenpuolue sekä Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue yhdistyivät 1926, mutta säilyttivät kansalliset organisaationsa.
Alkuperäinen kristillissosiaalinen puolue oli yhdistynyt yhden maaseutuun tukevan papillisen puolueen kanssa 1907 ja muuttanut suuntaansa konservatiivisemmaksi. Katolinen kirkko oli menettänyt Habsburgien poliittisen suojeluksen monarkian päättyessä 1918 ja joutui tukemaan yhä enemmän CSP:ään suojellakseen etujaan. Kuitenkin kirkon virallinen hierarkia, joka ei luottanut parlamentaariseen demokratiaan, pysyi viileänä CSP:tä kohtaan.
1920- ja 1930-luvun CSP:tä hallitsi Ignaz Seipel, pappi ja teologi, joka oli ollut mukana viimeisessä keisarillisessa ministeriössä. Puolue oli suopea monarkiaa kohtaan ja kannatti perustuslaillisen monarkian palauttamista. CSP:n tuki yhdistymiselle Saksaan oli laimeaa, ja se korosti Itävallan tehtävää kristillisenä saksalaisena kansakuntana. Yleisen mielipiteen edessä CSP ei kuitenkaan tuonut esiin varautunutta suhtautumistaan yhdistymiseen. CSP peri myös antisemiittisen suhtautumisen sotaa edeltäneeltä kansallismieliseltä liikkeeltä. Lisäksi juutalaisten samaistaminen liberalismiin ja sosialismiin, jotka olivat CSP:lle kammo, teki antisemitismistä helpon tavan yhdistää kannattajakuntaa.
Sosialistinen työväenpuolue (Sozialdemokratische Arbeiterpartei) kannatti revisionistista marxilaista ohjelmaa. Vaikka se puhui proletariaatin diktatuurin puolesta, se haki valtaannousua demokraattisin keinoin, ei vallankumouksen kautta. Karl Renner, joka oli väliaikaishallituksen johdossa, oli revisionismin päätukija sodan jälkeen, mutta puolueen johdossa oli Otto Bauer, joka tuki selvin sanoin radikaalia vasemmistolaisuutta. Bauerin retoriikka auttoi SDAP:in selättämään Itävallan kommunistisen puolueen (Kommunistische Partei Österreichs, KPÖ). Mutta koska myös CSP:n johtaja Seipel oli suorasanainen, puolueiden välit pysyivät viileinä. Sosiaalidemokraatit olivat aluksi Saksaan yhdistymisen kannattajia, mutta tämän kannatus laski Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen noustua vastaan Saksassa 1930-luvulla.
Tasavallan perustaminen
Vaikka SDAP oli pienin kolmesta parlamentin ryhmästä, se sai johtavan roolin sodanjälkeisessä väliaikaisessa hallituksessa, koska sitä pidettiin kykenevimpänä pitämään järjestystä yllä talousromahduksen ja häviön luomassa vallankumoukselle otollisessa tilanteessa. Bauerin marxilaisen retoriikan ja puolueen vahvojen ammattiyhdistyssiteiden ansiosta SDAP vei KPÖ:ltä vallan työläisten ja sotilaiden neuvostoissa, joita perustettiin Venäjän vallankumouksen mallin mukaan. SDAP lopetti keisarillisen armeijan ja perusti uuden armeijan, Volkswehrin, (kansanarmeijan) omassa komennossaan vastaamaan vallankumoukselliseen agitaatioon ja estämään porvarillista vastavallankumousta.
Parlamenttivaaleissa helmikuussa 1919 SDAP sai 40,8 % äänistä, CSP 35,9 % ja nationalistit/liberaalit 20,8 %. Tämän seurauksena nationalistit vetäytyivät kokoomushallituksesta ja Rennerin johtama SDAP:n–CSP:n hallitus alkoi neuvotella rauhansopimusta ja kirjoittaa perustuslakia. Rauhanneuvotteluissa Saint-Germainissa lähellä Pariisia oli antautunut ehdoitta. Edelleen päätettiin, että Itävalta oli Itävalta-Unkarin seuraajavaltio, ja rauhansopimus määräsi sotasyyllisyydestä ja sotakorvauksista sekä asetti rajoituksia Itävallan armeijalle. Vaikka väliaikaishallitus oli julistanut Itävallan kuuluvan Saksan tasavaltaan, rauhansopimus kielsi Itävaltaa liittymästä Saksaan ilman Kansainliiton lupaa ja määräsi Itävallan kutsumaan itseään Itävallan tasavallaksi, eikä Saksalaiseksi Itävallan tasavallaksi. Kun Itävallan parlamentti hyväksyi tiukat rauhanehdot, St. Germainin sopimus allekirjoitettiin 10. syyskuuta 1919.
Itävallan valtiota, jota joskus kutsutaan ensimmäiseksi tasavallaksi, luotaessa ympärysvaltojen ongelmana oli luoda kansallisvaltioita monikulttuurisesta valtakunnasta, jossa kansallisuusryhmät eivät eläneet tarkkojen rajojen erottamina. Itävalta sai yhtenäiset saksankieliset tai valtaosaltaan saksalaiset Ylä-Itävallan, Ala-Itävallan, Steiermarkin, Kärntenin, Tirolin Brennerin solan pohjoispuolelta, Vorarlbergin ja siivun Länsi-Unkarista, josta tuli Burgenlandin osavaltio. Keisarikunnassa näillä ei ollut ennen ollut mitään yhteistä identiteettiä tai nationalismia. Yhteinen kieli ja historialliset siteet Habsburgien valtakuntaan pitivät maan koossa ympärysvaltojen painostuksen lisäksi.
Maantieteellisesti Tiroliin kuuluva ja etnisesti saksalainen Etelä-Tiroli siirrettiin kuitenkin Italialle ympärysvaltojen lupausten ja Italian vaatimusten mukaisesti. Sudeettisaksalaiset eivät asuneet yhtenäisellä alueella, eikä heitä siten voitu liittää Itävaltaan, joten he joutuivat osaksi Tšekkoslovakiaa. Itävallan väkiluvuksi tuli näin 6,5 miljoonaa, Tšekkoslovakian 11,8 miljoonaa, josta 3,1 miljoonaa oli saksalaisia.
Vuoden 1920 perustuslaissa määriteltiin kaksikamarinen parlamentti, jonka alahuoneen, kansallisneuvoston, (Nationalrat) jäsenet valittiin suoralla kansanvaalilla ja ylähuoneen eli liittoneuvoston (Bundesrat) epäsuorasti maakuntien kokouksista. SDAP:in toivoman keskitetyn valtiojärjestelmän mukaisesti todellinen poliittinen valta keskitettiin kansallisneuvostoon. Mikään kolmesta suuresta puolueesta ei ollut todella sitoutunut valtioon ja sen instituutioihin. SDAP:in tavoite oli liittää Itävalta tulevaan sosialistiseen Saksaan, ja puolueen avoimesti marxilainen retoriikka sai aikaan pelkoja, että puolueeseen ei voisi luottaa demokratian säilyttämisessä, jos se saisi parlamentissa enemmistön. Eniten itsenäistä Itävaltaa kannatti CSP puheenjohtajansa Seipelin alaisuudessa, joka toivoi monarkiaa tasavallan sijasta. Seipelin itsensä lausunnot muuttuivat vuosikymmenen edetessä etenevässä määrin demokratian vastaisiksi. Nationalistit vastustivat jo periaatteessa itsenäisen Itävallan olemassaoloa ja toivoivat liittymistä Saksaan.
1920- ja 1930-luku
Itävallan perinteiset ruuan ja hiilen lähteet olivat jääneet uusien rajojen taakse, ja maa kärsi taloudellisesta syrjäytyneisyydestä. Jopa sen kyky tulla toimeen omillaan oli kyseenalainen. Sovittuaan rauhansopimuksesta ja perustuslaista SDAP:n ja CSP:n hallitusyhteistyö kariutui. Lokakuun 1920 parlamenttivaalitkaan eivät luoneet pohjaa vakaalle hallitukselle. CSP lisäsi äänimääräänsä 41,8 prosenttiin ja SDAP vajosi 36,0 % ja nationalistit 17,2 %.lähde? Seipel yritti koota porvarillisen kokoomushallituksen, mutta nationalistit eivät olleet valmiita asettamaan syrjään ideologisia erimielisyyksiään. Neutraalit ja heikot hallitukset hallitsivat maata seuraavan kaksi vuotta.
Vuonna 1922 Seipel otti kanslerin (pääministerin) aseman. Käyttämällä hyväksi Euroopan poliittista tilannetta ja hyväksymällä uuden kiellon liittyä Saksaan hän sai ulkomaanlainoja maan talouden vakauttamiseksi. Valuutan ja valtiontalouden saaminen raiteilleen ei tuonut apua periaatteellisiin talouden ongelmiin. Sosiaaliset vaikutukset olivat suuret kun valtion sosiaalimenoja jouduttiin karsimaan ja veroja nostamaan.
Otto Bauer, SDAP:in johtaja piti puolueensa eristyksissä alkuperäisen SDAP–CSP-liiton kaaduttua. Hänen käsityksenä oli, että sosialistisen puolueen luonnollisin paikka oli oppositiossa porvarillisen demokratian aikana. Näin Seipelistä tuli Itävallan politiikan johtohahmo läpi koko 1920-luvun, vaikka hän ei toiminutkaan koko aikaa kanslerina. CSP ei kyennyt parlamentaariseen enemmistöön Nationalratissa ja SDAP saavutti lisäkannatusta, vuonna 1927 41 % CSP–nationalistien hallituksen 55 % vastaan.lähde? Wien, joka oli saanut 1920 perustuslaissa maakunnan aseman, oli SDAP:in vahvin tukialue. Sosiaalidemokraattien hallitseman kaupunginvaltuusto pyrki tekemään terveydenhuolto- ja asuntorakennusohjelmilla ja työläiskulttuurilla ”punaisesta Wienistä” esikuvan koko Itävallalle.
CSP oli ottanut haltuunsa ja lopettanut SDAP:in hallitseman Volkswehrin 1922 kun perinteisempi armeija oli perustettu. SDAP vastasi perustamalla tasavaltalaiset suojelujoukot (Republikanischer Schutzbund), joissa oli 80 000 hyvin aseistettuja ja koulutettua jäsentä 1930-luvun alussa. Merkittävämpi poliittinen vaikutusvalta oli maakuntakohtaisilla suojeluskunnilla Heimwehr ja Heimatschutz. Nämä eivät olleet minkään puolueen alaisia ja niiltä puuttui muu yhteinen ideologia kun marxisminvastaisuus. Vuoteen 1927 asti ne eivät olleet merkittävä poliittinen voima ja monet, mukaan lukien Seipel, pitivät niitä tärkeänä vajaalukuista armeijaa ja poliisivoimia täydentävänä reservinä. 1920-luvun lopulla Heimwehr sai ideologista voimaa Italian fasismista. Steiermarkin Heimwehria lukuun ottamatta ne eivät kuitenkaan pystyneet selvittämään erimielisyyksiään Itävallan natsien kanssa. Tästä syystä Heimwehrin johtaja, ruhtinas Ernst Rüdiger von Starhemberg, perusti Heimwehrin poliittisen siiven, Heimatblocin, 1930.
Vuoden 1930 parlamenttivaaleissa CSP koki kovan takaiskun ja sai vain 66 paikkaa SDAPin 72 vastaan. Heimatbloc sai seitsemän CSP:n menettämää paikkaa. CSP–nationalistit koalitio oli hajonnut 1920-luvun lopulla, mutta uusi hallitus koottiin CSP:n, nationalistien ja maaseudun Landbundin kesken. Innokkaana lisäämään kannatustaan, hallitus alkoi neuvottelut Saksan kanssa tulliliitosta maaliskuussa 1931. Kun Ranska kuuli neuvotteluista, se reagoi niihin välittömästi julistamalla ne Saksan–Itävallan yhdistymisen kiellon vastaisiksi. Vakavan diplomaattisen painostuksen alla Saksa ja Itävalta luopuivat aikeistaan, mutta eivät ennen kuin Ranskan taloudellinen painostus oli kaatanut Itävallan suurimman pankin Creditanstaltin kesäkuussa 1931.
Tämän ulkopoliittisen ja taloudellisen katastrofin jälkeen Seipel pyrki muodostamaan uuden CSP:n ja SDAP:n hallituksen, mutta torjuttiin. Ilman muita vaihtoehtoja CSP:n ja nationalistien kokoomushallitus uusittiin. Saksan natsien poliittisen voiman kasvu ja suuren laman aiheuttaman työttömyyden kasvu 280 000:sta vuonna 1929 600 000 vuonna 1933 johtivat poliittiseen uusjakoon Itävallassa.lähde? Keväällä 1932 Itävallan natsipuolueen kannatus kasvoi merkittävästi paikallisvaaleissa. Vaikka CSP menetti tärkeitä kannatusalueitaan, kansallismieliset puolueet kärsivät eniten, etenkin Saksan natsien riemuvoittojen jälkeen alkuvuodesta 1933. Itävallan vaaleista tuli kolmen puolueen, CSP:n, SDAP:n ja natsipuolueen kamppailu.
Perustuslaillisuuden loppu
Toukokuussa 1932 kristillissosiaalien (CSP) Engelbert Dollfuss muodosti uuden hallituksen. Dollfussin hallitukseen kuuluivat CSP, Landbund ja Heimatbloc. Sillä oli vain yhden edustajan enemmistö. Sekä SDAP että DNSAP vaativat uusia vaaleja, mutta Dollfuss kieltäytyi pelätessään häviötä. Sen sijaan hän haki tukea fasistiselta Italialta ja Heimwehrilta ja turvautui autoritaarisiin keinoihin hallituksensa pitämiseksi pystyssä.
Maaliskuussa 1933 SDAP yritti estää hallituksen toiminnan natsimielistä ammattiyhdistysliikettä vastaan ja veti asian käsittelyn muotokriisiin kansallisneuvostossa. Italian diktaattori Benito Mussolinin taivuttelemana Dollfuss käytti hyväkseen sekaannusta, lopetti parlamentarismin ja alkoi hallita vuoden 1917 hätätilalain perusteella.[2] Hän kielsi natsipuolueen, poliittisesti merkityksettömän KPÖ:n sekä SDAP:n Republikanischer Schutzbundin. Kaikki näistä kuitenkin jatkoivat toimintaansa maan alla.
Dollfuss pyrki poliittisesti vakaampaan asemaan kuin Italian tuki, poliisi, armeija ja Heimwehr takasivat ja perusti Isänmaan rintaman (Vaterländische Front) toukokuussa 1933. Se oli tarkoitus korvata poliittiset puolueet ja taata tuki Dollfussin visiolle itävaltalaisesta nationalismista, johon liittyi läheisesti maan katolinen identiteetti. Dollfuss hylkäsi liiton Saksan kanssa ja kannatti mielikuvaa Itävallasta kristittynä saksalaisena kansakuntana historiallisessa roolissaan natsismia ja kommunismia vastaan. Syyskuussa 1933 Dollfuss ilmoitti suunnitelmistaan luoda Itävallasta perustuslaillisesti katolilainen, saksalainen ja korporatistinen valtio.
Tilaisuus panna perustuslaki voimaan tuli helmikuussa 1934 poliisin suorittaman Schutzbundin aseiden etsinnän johdettua sosialistien kansannousuun Linzissä. Sitä seurasi epäonnistunut yleislakko ja armeijan hyökkäys tykistöllä Wienin asuntoalueelle. Neljässä päivässä kapina murskattiin. SDAP ja siihen liittyvät ammattiyhdistykset kiellettiin ja avainjohtajat pidätettiin tai pakenivat maasta. Dollfussin perustuslaki julistettiin voimaan toukokuussa 1934, ja Isänmaan rintamasta tuli ainoa sallittu puolue. Yhteiskunta oli kuitenkin edelleen jakaantunut kolmeen leiriin: kansallismielinen rintama, joka yhdistettiin Heimwehriin, ja CSP:n edustama ryhmä kamppailivat isänmaan rintaman johdosta. Sosialistit vajosivat passiiviseen vastarintaan. Natsien hallitsema kansallismielinen ryhmittymä juoni valtiota vastaan Saksan tuella.
Dollfussin hallituksen luokittelua on vaikea tehdä: se perustui aikaisiin romanttisiin ja uskonnollisiin kritiikkeihin demokratiasta ja sosialismista. Hallintoon kuului monia vaikutteita eurooppalaisesta fasismista, mutta siitä puuttui kaksi fasismin tärkeintä tunnusmerkkiä: johtajuuskultti ja massojen tuki. Vuoden 1934 perustuslain rakenteita, joissa kansalaiset osallistuisivat yhteiskuntaan edustamansa ammatin kautta eivätkä yksilöinä, ei koskaan pantu täysin toimeen. Hallinnon ja katolisen kirkon suhteet eivät olleet niin suorat kuin ideologia esitti. Vuoden 1934 uusi konkordaatti puhui harmoniasta kirkon ja valtion välillä, mutta siitä tulikin suojamuuri, jolla kirkko sai säilytettyä itsenäisyytensä. Kirkon ja valtion kilpailu vain kiihtyi, kun valtio sekaantui kirkon ominaan pitämiin nuoriso-, perhe- ja koulutusasioihin ja -järjestöihin.
Saksan paine kasvaa
Kesäkuussa 1934 Adolf Hitler ja Benito Mussolini tapasivat ensi kertaa. Mussolini puolusti tukeaan Engelbert Dollfussille ja Hitler kielsi kaikki aikomuksensa annektoida Itävalta, mutta teki selväksi haaveensa nähdä Itävalta Saksan vaikutuspiirissä. Itävallan natsit olivat radikaalimmalla linjalla. He suunnittelivat kaappaavansa hallituksen huippuvirkamiehet pakottaakseen nimittämään natsivaltaisen hallituksen.
Dollfussin hallitus sai tiedon suunnitelmasta ennen kaappauksen alkamista 25. heinäkuuta, mutta ei tehty riittäviä järjestelyjä estääkseen sen. Vaikka armeija ja Heimwehr pysyivät lojaaleina ja kaappaus epäonnistui, Dollfuss sai surmansa. Kansainvälinen tuomio kaappaukselle pakotti Hitlerin hillitsemään Itävallan natseja, mutta Itävallan liittäminen Saksaan jäi silti hänen tavoitteekseen.
Dollfussia seurasi Kurt von Schuschnigg, toinen Seipelin CSP:n suojatti. Schuschniggin selviytyminen riippui suoraan Italian tuesta itsenäiselle Itävallalle, mutta vuonna 1935 Mussolini oli jo hyväksymässä Hitlerin ja kehotti Schuschniggia tekemään samoin. Schuschnigg oli jo valmis myönnytyksiin Saksalle, jos Hitler ilmoittaisi selvästi tukevansa Itävallan itsenäisyyttä. Schuschnigg ei tajunnut laajuutta, jolla maltillisetkin nationalistit, joiden tukea hän tarvitsi, olivat yhteistyössä Hitlerin ja natsien kanssa. Saksassa 11. heinäkuuta 1936 allekirjoitetussa sopimuksessa Itävalta sai Saksalta takeettomia lupauksia itsenäisyydestä ja suvereniteetista, ja vastapainoksi Schuschnigg lupautui ottamaan hallitukseensa ”kansallisen opposition” jäseniä, jotka hänen tietämättään hakivat ohjeensa suoraan Berliinistä.
Vuoden 1936 sopimus edisti Saksan tavoitetta eristää Itävalta diplomaattisesti ja osoittaa muille Euroopan maille Saksan–Itävallan suhteet saksalaisen kansan sisäiseksi asiaksi. Ilman ulkopuolista tukea ja liittolaisia Schuschnigg myöntyi tapaamaan Hitlerin Berchtesgadenissa 12. helmikuuta 1938. Hitler uhkaili itävaltalaisia suoraan maan miehittämisellä, ja Schuschnigg hyväksyi listaa vaatimuksia, joiden tavoitteena oli vahvistaa Itävallan natsien poliittista asemaa. Vaikka kansallissosialistista puoluetta ei laillistettukaan, natsit ja heidän liittolaisensa astuivat avoimesti esiin.
Palattuaan Wieniin Schuschnigg ryhtyi salaiseen suunnitelmaan säilyttääkseen maat itsenäisenä. Järjestettäisiin kansanäänestys, jonka tarkoituksena oli taata ”vapaa ja saksalainen, riippumaton ja sosiaalinen, kristitty ja yhtenäinen Itävalta”. SDAP:in edustajat hyväksyivät kansanäänestyksen vastineeksi myönnytyksistä. Hitler tiesi, että Schuschniggin junailema voitto Itävallan itsenäisyyden puolesta olisi este Anschlussille ja symbolinen tappio natsi-Saksalle, joten hän ryhtyi toimiin sitä vastaan. Saksan armeija valmistautui valtaamaan maan 10. maaliskuuta ja natsien käskyläiset Itävallan hallituksessa vaativat kansanäänestyksen lykkäämistä. Schuschnigg myöntyi peruuttamaan sen ja jätti oman eronpyyntönsä. Tästä huolimatta Saksan armeija marssi 12. maaliskuuta Itävaltaan.
Anschluss ja toinen maailmansota
Useimmat Itävallan ja Saksan liittoa kannattaneet itävaltalaiset olivat halunneet koordinoitua yhdistymistä ja jonkinasteista itävaltalaisen identiteetin säilymistä. Hitler päätti kuitenkin liittää maan nopeasti ja täydellisesti kolmanteen valtakuntaan. Eräs perustelu Itävallan liittämiseksi Saksaan oli se, että maassa puhuttiin saksan kieltä.
Anschluss rikkoi monia kansainvälisiä sopimuksia, mutta Euroopan maat eivät ryhtyneet vastustamaan sitä. Italia oli myöntynyt liittämiseen ennalta, ja vastineeksi Hitler salli Italian pitää Etelä-Tirolin huolimatta aggressiivisesta politiikasta, jonka tavoitteena oli liittää kaikki saksalaiset Suur-Saksaan. Yhdistynyt kuningaskunta jatkoi myöntyväisyyspolitiikkaa eikä halunnut ajautua sodanuhkaan Itävallan vuoksi. Yhdistymisen perinteisistä vastustajista voimakkain, Ranska, ei pystynyt yksin toimimaan Hitleriä vastaan.
Anschlussin hyväksyttämiseksi Itävallassa järjestettiin 10. huhtikuuta 1938 kansanäänestys, jossa liittäminen natsien mukaan hyväksyttiin 99,7 %:lla äänistä. Tulos johtui varmasti osaksi natsien pelottelusta, mutta Anschlussilla oli oikeastikin laaja kannatus. Tosin kannatus ei niinkään johtunut tuesta Hitlerille ja natseille, kuin ensimmäisen tasavallan poliittisesta sekasorrosta ja lupauksista taloudelliseen elpymiseen. Monien itävaltalaisten kuvitelmissa oli myös epärealistinen kuva, jossa Itävalta ja Saksa olisivat tasavertaiset kumppanit valtakunnassa kuten kaksoismonarkian aikoina. Pansaksalaisuudella oli laaja kannatus. Itävaltalaiset pitivät itseään saksalaisina, ja Dollfussin ja Schuschniggin viljelemä nationalismi ei ollut juurtunut.
Todellisuus natsivallan alla ei ollut kovinkaan monille selvä. Sosialistipuolue SDAP oli luopunut yhdistymishaaveista Hitlerin tullessa valtaan Saksassa, mutta nyt Karl Renner kehotti hyväksymään yhdistymisen kansanäänestyksessä. Kun yhdistyminen oli tosiasia, sosialistitkaan eivät pitäneet natsivaltaa syynä luopua pitkäaikaisesta tavoitteestaan.
Hitler tukahdutti nopeasti kansallisen identiteetin ja yhtenäisyyden. Saksaan liitetyn Itävallan nimi muutettiin aluksi Ostmarkiksi. Myöhemmin se jaettiin useisiin hallintoalueisiin, maakunnat vapautettiin siteistä Wieniin ja niissä ryhdyttiin korostamaan maakunnallista identiteettiä. Itävallan natsit ja heidän kannattajansa, joista olisi saattanut tulla kansallisia johtajia, siirrettiin toisarvoisiin tehtäviin ja sodan alettua miehitettyjen alueiden hallinnon tehtäviin. Tämän vuoksi suhteettoman suuri osa tuhoamisleireistä vastaavista virkamiehistä oli itävaltalaista syntyperää.
Saksalaishallinnon politiikkaa
Vuodesta 1938 vuoden 1940 keskivaiheille asti saksalaishallinto pyrki jouduttamaan talouskasvua ja pyrki sosiaalisiin uudistuksiin saavuttaakseen kannatusta ja ohjatakseen työväestöä pois sosialismista. Tässä mielessä politiikka vastasi Saksan yleistä politiikkaa. Jo 1939 Itävallan talous elpyi ja työttömyys laski nopeasti.
Talouden tehostamiseksi ja integroimiseksi Saksaan perustettiin suuria yrityksiä ja teollisuutta siirrettiin idästä länteen Saksan–Itävallan rajalle. Tavoitteena oli saada Itävallan panos Saksan sotakoneiston käyttöön. Vaikka suuri osa taloudesta joutui kolmannen valtakunnan haltuun, talous uudistui ja monipuolistui. Vaikka Itävalta joutui koville sodan aikana, Anschlussin jälkeiset vuodet loivat perustan sodanjälkeisten vuosien taloudelle.
Itävallassa otettiin täydessä mitassa käyttöön Saksan rotulait, joiden suurimpina uhreina olivat juutalaiset. Omaehtoinen antisemitismi pääsi myös täyteen voimaansa. Perinteisessä juutalaisvastaisuudessa juutalaisten läsnäolo taloudessa, poliittisessa ja kulttuurielämässä oli liitetty konservatiivien, maaseudun ja katolilaisten vastustamiin ilmiöihin.
Itävallassa asui 250 000 juutalaista, joista lähes kaikki Wienin ympäristössä. Natsien juutalaisvastainen lainsäädäntö otettiin tehokkaammin ja nopeammin käyttöön Itävallassa kuin varsinaisessa Saksassa, ja Itävallasta tuli jopa testikenttä, jossa tarkasteltiin uusien keinojen hyväksymistä ennen niiden käyttöönottoa Saksassa.[3]
Anschlussia seurasi viikkojen väkivaltainen juutalaisvastaisuuden aalto, jonka jälkeen vaino systematisoitiin. Lait ja määräykset ajoivat juutalaiset talouselämästä ja viimein koko Itävallasta ilman, että kaupankäyntiä häirittiin tai omaisuutta menetettiin. Aluksi juutalaisia kannustettiin muuttamaan, kun heiltä oli ensin viety heidän omaisuutensa. Wieniin perustettiin juutalaisten muuton keskustoimisto (Zentralamt jüdischer Auswanderung, ZjA) helpottamaan emigroitumista. Vuonna 1938 80 000 pakeni Itävallasta laillisesti tai laittomasta ja lopulta yhteensä noin 150 000. Lokakuussa 1941 maastamuuttopolitiikka korvattiin joukkotuholla. ZjA, jota oli laajennettu miehitetyille alueille, järjesti juutalaisten rekisteröinnin ja siirron tuhoamisleireille. Kolmasosa Itävallan juutalaisista kuoli Holokaustissa. Juutalaisten lisäksi Itävallan slaavilaiset vähemmistöt, tšekit, slovakit, sloveenit ja kroaatit joutuivat assimilaation, väestönsiirtojen ja tuhonnan uhreiksi.
Ei-saksalaisten vähemmistöjen lisäksi poliittinen painostus esti itävallansaksalaisia muodostamasta järjestäytynyttä vastarintaa. Poliittinen vasemmisto oli ollut tukahduttamisen kohteena jo ennen Anschlussia, mutta maaliskuusta 1938 alkaen Dollfussin–Schuschniggin hallituksen konservatiivijohto joutui pidätysten kohteeksi. Noin 20 000 pidätettiin Anschlussin alkupäivinä. Monet vapautettiin pian, mutta jotkut, kuten Schuschnigg pidettiin Dachaun keskitysleirillä koko natsivallan ajan. Vuosina 1938–1945 noin 100 000 itävaltalaista pidätettiin poliittisin perustein. Noin 34 000 kuoli keskitysleireillä ja 2 700 teloitettiin.
Ennen Anschlussin sinetöivää kansanäänestystä natsit hakivat ja saivat katolisen kirkon organisaatiosta tukea annektiolle. Äänestyksen jälkeen kirkko halusi pitää yllä välejä valtiojärjestelmään, mutta natsit halusivat eliminoida kirkon institutionaalisella ja ideologisella tasolla. Heinäkuussa 1938 hallitus julisti vuoden 1934 konkordaatin mitättömäksi ja sulki kirkon koulut, hajotti 6 000 siihen yhteydessä ollutta järjestöä ja otti haltuunsa katolilaisen lehdistön. Elokuussa kirkon ja valtion välit katkaistiin. Vaikka kirkko ei tukenut avoimesti vastarintaa natsihallintoa kohtaan, se oli ainoa laillinen järjestö, joka levitti natsismille vastakkaista ideologiaa. Kirkko joutui tarkkaan valvontaan, ja painostus jatkui seuraavien vuosien ajan tavoitteena hävittää kirkon resurssit ja sen yhtenäisyys. Toimet herättivät vastarintaa kansassa, ja niitä helpotettiin 1941 lopussa kansan pitämiseksi hallituksen puolella sodan aikana. Kirkon ero valtiosta lisäsi kuitenkin sen oikeutusta ja uskottavuutta ja auttoi kirkon hyväksyntää sodan jälkeen.
Itävaltalaisten osallistuminen toiseen maailmansotaan
Toisen maailmansodan alkaessa Itävaltaa ei ollut olemassa valtiona. 800 000 itävaltalaisista määrättiin asevelvolliseksi Wehrmachtiin ja 150 000 palveli Waffen-SS:ssä. Itävaltalaiset liitettiin saksalaisyksikköihin, eikä erityisiä itävaltalaisia yksikköjä ollut. Kuitenkin esimerkiksi Suomen Lapissa oli pohjoissaksalaisista saatujen heikkojen kokemuksien vuoksi paljon itävaltalaisia alppijääkäreitä, jotka olivat tottuneet lumisiin olosuhteisiin. Itävaltalaisista oli suhteellisesti suurempi osa Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen jäseniä kuin muista silloisen Saksan osista keskimäärin. Kuitenkin mielipide oli jakautunut jo Anschlussista alkaen.
Itävaltalaiset tukivat uskollisesti Saksaa maailmansodan alkuvuosina. Sodan alun voitot ja sijainti pommikoneiden kantomatkan ulkopuolella säästivät maan sodan koko kuvalta. Vasta tappio Stalingradissa alkuvuodesta 1943 ja sodan kulun kääntyminen Saksaa vastaan johtivat sodan ja Anschlussin kannatuksen laskuun.
Tärkeintä Itävallan tulevaisuudelle oli liittoutuneiden Itävallan-kuvan kehittyminen. Marraskuussa 1943 Neuvostoliiton, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltain ulkoministerit antoivat yhteisen julistuksen, jossa Itävalta julistettiin hitleriläisen aggression ensimmäiseksi uhriksi ja annettiin tavoitteeksi maan uudelleenperustaminen. Samalla kuitenkin Itävaltaa pidettiin vastuullisena osallisuudesta sotaan, mikä antoi sille vihollisvaltion aseman.
Liittoutuneiden eteneminen Italiassa 1943 johti pommikoneiden säännöllisiin iskuihin Itävallan teollisuutta ja kuljetuskeskuksia vastaan. Talvella 1944–1945 ilmasota kiihtyi ja puna-armeija eteni kohti Itävaltaa. 30. maaliskuuta 1945 puna-armeija saapui Itävallan alueelle ja valtasi Wienin 13. huhtikuuta 1945. Neuvostojoukot kohtasivat vastarintaa edetessään itä-Itävaltaan, mutta länsiliittoutuneet etenivät maahan lähes vastustuksetta. Yhdysvaltain joukot saapuivat Itävaltaan 30. huhtikuuta ja ranskalaiset ja britit pian sen jälkeen. Saksa antautui ehdoitta 8. toukokuuta 1945.
Lähteet
Viitteet
